Powered By Blogger

maanantai 29. huhtikuuta 2019

Heikki Luokkasen runoja

Taivalkoskelainen maanviljelijä ja karjankasvattaja Heikki Luokkanen (s. 1964) kirjoittaa runoja taivalkosken murteella. Luin hänen kaksi runoteostaan: Sonnaatteja selekosesta, vuodelta 2013 ja Kostonrannan rapsotiat, vuodelta 2017.

Sonnaattien takakanteen laatimassaan tekstissä Luokkanen vertailee runojaan puihin, niitten puitten käyttötarkoituksen mukaan. Mikä kelpaa paneeliksi, mikä reenjalaksiksi. Lahopuutakin voi olla joukossa, mutta vaikka olisi tykky latvan katkaissut, niin puun sisältä saattaa löytyä arvokalun tarpeet, kun vain essiin kaevelee. Tämän taidon Luokkanen kyllä hallitsee. Hänen runoistaan löytää ajatuksen sineä, jota muuallakin kuin Koillismaalla voi tarkastella ilahtuen. Lukijana haltioidun kerta toisensa jälkeen Luokkasen ympäriltään löytämistä pienistä yksityiskohdista, joista runoina kasvaa lämmin ja kotoisa kuva maaseudun rauhasta. Aika on armahtavasti kulkenut hiljenneitten pientilojen sivuitse, niin että elikoita loihtiva trulli löytää navetasta ja tallista vain siellä joskus sijaansa pitäneitten lehmien ja hevosten muiston. Tai saattaa saunan lattialla kulkeva muurahainen saada kulkuluvan sitä ihmettelevältä isäntämieheltä. Niinikään voi piirongin laatikosta löytynyt vanha neulatyyny ilahtua saadessaan lopulta käyttötarkoituksen, kun siihen joku taipperi kiinnitetään. Parsinavetta saa oodinsa, gotler-tanko ylistyslaulunsa. Runot suovat lohtua niille, jotka ovat niin usein sitä ilman jääneet – lukijan päätä silitetään veikeän hymyn kanssa.

Kuten yleensä lyyrisessä aihevalikoimassa, on rakkaudella sijansa Luokkasen runoudessa. Parissakin runossa lähdetään etelään, jopa Ruotsiin asti työhön ja luvataan palata joskus kun on saatu kasaan rahat taloon, jossa on uuni ja takka ja semmonen huussi, josta lähtöö veen mukkaan kakka. Nuori poika saa mopon tarakalle etelästä kesänviettoon saapuneen neitosen. Ja se mopokin toimii, kun on käyttöohjeet luettu. Erotiikka kukkii myös vanhusten välillä, kunhan mummeli muistaa tummelin. Navetan tuuletushormin suulla talven lämmitellyt varpunen lemahtaa sonnalle, mutta yrittää silti tehdä vaikutusta paikkakunnalle saapuneeseen lajitoveriinsa. Atomiaikakin ehättää pohjoiseen raha-automaatin ja lypsyrobotin rakkaustarinan myötä.

Myös kitkeriä sävyjä Luokkasen runot tavoittavat EU:seen kohdistuvassa arvostelussa. Tarkastajat tekevät iskuja pienen viljelijän tilalle, nautaeläinten korvamerkit tarkastetaan ja navetan alat mittaillaan, peltojen hoidon tarkkailusta puhumattakaan. Maaseutu, tuo viimeinen vapauden korpimaa, ujuu direktiivien ja kalastuksen valvonnan piiriin. Maalla eläjälle maaseutu merkitsee kuitenkin kotia, sen kodin rajat ovat laajat, ne ulottuvat soille ja selkosille. Porot syövät kukkapenkin kasvillisuuden, thaimaalaiset poimivat metsästä marjat. Suohauta koitui muinoin janoisen lehmän kohtaloksi.

Runoissa ei korosteta liikaa lämpimiä sävyjä, ne esitetään velmuilevan maanläheisyyden kautta. Huimimmillaan runojen filosofinen näkemys koskettelee elämän tarkoituksen ja olemassaolon kysymyksiä yllättävällä, hauskalla tavalla, joka saa minut lukijana vuodattamaan yhtä aikaa ilon ja haikeuden kyyneliä. Näyte pääsiäisellisestä runosta Tunnollinen rulli, jossa muinoinen trulli kiertelee yhä tehdäkseen pahuutta tyhjenneissä navetoissa. Maaseutu on kuin hiljainen kotiseutumuseo, josta elämä on poissa:

Ja pian kääntyy takasin
tuo tunnollinen rulli
vain sielun silimin haavan sai
se kuviteltu mulli
ja lehmän utareistakaan ei
parteen tipahtele aito veri
se kauan sitten tapahtui
kun aika oli ihan eri


Luin näitä kirjoja noin viikon. Molemmissa on vajaat sata sivua. Suosittelen Luokkasen runoja lämpimästi sille, joka haluaa tietää millaisista runoista minä oikein mahdan pitää.

Kurt Vonnegut: Ajanjäristys

Amerikkalainen Kurt Vonnegut (1922 – 2007) kirjoitti vuonna 1997 julkaistun romaanin Timequake. Vuonna 1998 siitä ilmestyi suomennos nimellä Ajanjäristys, suomentajana Erkki Jukarainen. Teoksen piti olla Vonnegutin viimeinen. Sen jälkeen on kuitenkin ilmestynyt vielä kirja, joka on julkaistu suomennettuna vuonna 2007 nimellä Maaton mies.
Minä luin kuitenkin toistaiseksi vain tämän Ajanjäristyksen. Siinäkin oli minulle tekemistä.

Vonnegut aloittaa Ajanjäristyksen kertomalla näkemyksensä Ernest Hemingwayn pitkästä novellista, joka on julkaistu suomennettuna nimellä Vanhus ja meri. Joku kalastaja oli kertonut Vonnegutille, että novellissa kuvatun vanhuksen olisi pitänyt ottaa pyytämästään miekkakalasta parhaat palat veneeseensä ja jättää loput haitten ruuaksi. Vonnegut kertoo kirjoittaneensa kymmenisen vuotta romaania nimeltä Ajanjäristys, kunnes hän oli päättänyt tehdä sille niin kuin vanhuksen olisi pitänyt tehdä miekkakalalle. Lukijana olen kiitollinen Vonnegutille tästä päätöksestä lyhentää romaaninsa suomennettuna vain 246-sivuiseksi. Siinäkin oli minulle lukemista.

Itse ajanjäristys ei minusta ole kovin kiinnostava ajatuksena eikä juuri muutenkaan. Kyse on siitä, että maailmankaikkeus eräänä hetkenä helmikuussa vuonna 2001 päättää lakata laajenemasta ja alkaakin supistua, niin että Maapallon asukkaat palaavat äkillisesti elämässän kymmenen vuotta taaksepäin. Sitten maailmankaikkeus alkaa kuitenkin heti laajeta ja ihmiskunta joutuu elämään kymmenen vuotta uudestaan täsmälleen samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Romaanissa esiintyvä kuvitteellinen scifi-kirjailija Kilgore Trout kirjoittaa tapahtumasta muisteloteoksen Kymmenen vuottani automaattiohjauksella. Tätä ja melko monta muutakin Troutin tekstiä Vonnegut käsittelee romaanissaan. Mukana on kuitenkin myös Vonnegutin oman elämän tapahtumia, ainakin sellaisina ne esitetään. Vonnegut muistelee oman elämänsä lisäksi nimeltä mainiten perheenjäseniään, sukulaisiaan, tuttaviaan, kollegoitaan ja muita hemmoja. Mikäpä hänessä. Onhan siinä lukemista.

Kirjaa lukiessani minut valtasi usein nyreys. Se johtui siitä, että Vonnegut itsekin myöntää eläneensä hyvän elämän. Eikä pelkästään niin, vaan hän kertoo jutelleensa toisen kirjailijan kanssa ja heidän päätyneen siihen tulokseen, että tällä planeetalla elämisen arvoista elämää viettää vain 17 % ihmisistä. Kokenut lääkäri oli kuulemma pitänyt arviota jokseenkin osuvana. Hän sanoi miettineensä mikseivät hänen potilaansa tee itsemurhaa. Myöhemmin kirjekuoriostoksilla Vonnegut kohtaa köyhiä ihmisiä, joitten elämä ei ole silmiinpistävästi elämisen arvoista. Minun on vaikea ottaa tätä kaikkea huumorina, mustanakaan. Samastun liiaksi planeetan enemmistöön. Siinä sitä on samastumista.

Vaikka toisaalla kirjassaan Vonnegut sanoo kertomakirjallisuuden olevan ”ele-englantia”, jossa todellisuus sovitetaan tukemaan kerrontaa, hän on kuitenkin huolissaan kirjojen tulevaisuudesta. Hänen mielestään ihmiset haluavat löytää kirjoista samansuuntaisuutta oman ajattelunsa kanssa. Vissiinkin juuri tämän vuoksi minun on vaikea samastua Vonnegutin tekstiin. Hän kun ei kuulu planeetan enemmistöön. Hän näkee taideteoksen olevan vain puolet kahden ihmisen (taiteilijan ja taiteennauttijan) välisestä keskustelusta. Siihen kuuluu hänen mukaansa olennaisena osana tieto siitä, kuka ja millainen taiteilija on. Jos kyse olisi keskustelusta, eikö taiteilijankin siten pitäisi tuntea taiteennauttija? Tätä sanastoa soveltaen taideteos pikemminkin julistaa kuin keskustelee. Ehkä Vonnegut kumminkin jotenkin aavistaa minut lukijana, sillä hän kirjoittaa:

hölynpölyn hyväksyminen on olennaisen tärkeää, mikäli haluaa nauttia runoista ja romaaneista ja novelleista ja myös näytelmistä. Jotkut kirjailijoitten esittämät väitteet ovat kuitenkin niin tolkuttomia, ettei niitä voi millään uskoa.

Tähän minun on uskominen?

Luin kirjaa aika pitkään, joskin loput 109 sivua päivässä, kun tunsin saavani kirjan luettua.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Ketjukolaaja Brandy

Aikoinaan kun löysin nämä blogit netistä, ensimmäinen seuraamani blogi oli Lukuisan blogi. Vähän kerrassaan tajusin, että muitakin blogeja oli olemassa. Sitten päätin perustaa omani. Siitä on jo kahdeksan vuotta aikaa. 

Nyt luin Lukuisan blogista haasteesta, jossa kannustettiin kertomaan, mitkä viisi kirjaa kuvastavat blogisi brändiä. Minulle tuli ensimmäisenä mieleen eteläafrikkalainen Kap Brandy, jota joskus 1980-luvulla naukkailin. Luulin, ettei sitä enää Alkossa myydäkään, mutta onhan siellä vieläkin myynnissä Cape Brandy -niminen juoma 0,7 litran pullossa. Muistaakseni oli Kap Brandykin niissä isoissa pulloissa. Napsin sitä aikoinaan, kun olin leirintäalueella kesätyössä. Minulla oli jemmapullo yhdessä tyhjässä mökissä. Brandystä imin lohtua tylsään työhön.

Blogia perustaessani ajatukseni oli lukea kirjoja saadakseni selville, olenko menettänyt jotain, kun en ole lukenut kirjoja. Olin nimittäin lukenut siihen saakka kirjoja 0 – 3 kirjan vuosivauhdilla. Blogin myötä halusin lukea sellaisia kirjoja, joilla olisi saattanut olla merkitystä kehitykselleni ihmisenä, jos olisin ne aikanaan lukenut.

Kun perustin blogini olin täyttänyt 50 vuotta. Olin pitkäaikaistyötön merkonomi. Kap Brandyä en edes ajatellut vuosikausiin. Lapset ja asuntolaina olivat etusijalla. Talon hoito oli tylsää puuhaa, en pitänyt siinä hommassa juuri mistään. Blogin perustamistalvi lienee tarjonnut paljon lumityötä, sillä valitsin nimimerkikseni ketjukolaaja – ketjupolttajaa mukaellen.

Ensimmäisenä blogivuonna luin joitakin kirjoja. Toisena vuonna sama jatkui, eikä asianlaita ole varsinaisesti ottanut muuttuakseen. Jotkut kirjat ovat totta tosiaan lisänneet käsityksiäni joistakin asioista, mutta eivät ne ole mitään tärkeitä asioita, ennemminkin voisi kuvitella niitten asioitten tuntemisen saavan minut tuntemaan itseni tärkeäksi, vaikken sitä olekaan. Minut laitettiin eläkkeelle, enkä ole edes täyttänyt kuuttakymmentä. Yhteiskunnalla ei ole koskaan ollut minulle käyttöä. Kirjastossa asioidessani minua neuvotaan yhä kuin apukoululaista.

En voi sanoa imeväni kirjoista lohtua elämäni merkityksettömyyteen. Toisaalta en viitsi lopettaakaan lukemista, vaikkei se tuota minulle juuri muita elämyksiä kuin helpotusta, kun olen saanut jonkun kirjan taas luettua. On hupsunhauskaa sanoa lukeneensa jonkun kirjan, mutta harvemmin siitä lukemisesta nautintoa kertyy.

Nyt kuitenkin olen ahdistanut itseni tilanteeseen, jossa minun olisi nimettävä viisi kirjaa, jotka kuvaavat Ketjukolaaja Brandyä. Tietysti voisin sanoa, että ne olisivat kirjoja, jotka tekisivät lukemisen mielekkääksi opettamalla minulle jotakin uutta. Voisin vaikka itse keksiä sellaisia kirjoja. Sellaista kirjaa kirjoittamaan en pysty, pystyneekö kukaan muukaan.

Otan siis keksiäkseni kirjoja, jotka mullistaisivat maailmankuvani parempaan suuntaan:
  1. Hyljeksityn piristys. Haapasaarelaisen hylkeenpyytäjän kuvaus itäisen Suomenlahden jäälakeuksilta avautuu maailmankatsomukselliseksi matkaksi ihmisyyden ytimeen. Tai jos ei ytimeen, niin potkiipahan hauskasti nilkoille.
  1. Paljasjalkainen jalkapalloilija. Kuopiossa on pelattu jalkapalloa jo vuosikymmenet ja jokainen pallonpotkija muistaa juhlahetkinä ne tilaisuudet, jolloin sai pelata tuntemattomien kanssa jollakin nurmikolla paljasti jaloin kesäpäivän lämmössä. Muisteloita ja kuvia.
  1. Miun murtein ja siun säksätykseis. Tutkijapari haastatteli eri puolilta Suomea, eri murrealueilta lähtöisin olevia aviopareja ja kokosi parhaat palat kirjaksi, jossa esitellään selviytymistarinoita ja ilonaiheita.
  1. Saksittuja harhalaukauksia. Alaotsikoltaan Hupsuimpia uutisointeja maailman lehdistöstä nostaa esiin uutisia, joissa puhuttiin asioista, jotka tekivät niistä julkaisuajankohtaansa nähden erittäin huonosti valittuja. Kirja kasvaa osoittamaan maailman kuvaamisen vaikeutta ellei peräti mahdottomuutta.
  1. Kasvien puheita, eläinten esitelmiä. Yllättäen kiven alta löytynyt uskonnollisen kirjallisuuden helmi valottaa gnostilaiseen ajatteluun sisältynyttä kasvi- ja eläinkunnan mielipiteitä huomioivaa kertomusperinnettä, jossa kasvit ja eläimet saavat kertoa oman näkemyksensä elämän menosta. Tosiasiassa puhtaasti inhimillisen näkökulman kuultaminen tekstien taustalta ohjaa lukijan pohtimaan kaiken ajattelun itsekeskeisyyttä ja tarkoitushakuisuutta.

    Vähänkään asiaa ajatellen huomaan, etteivät nämä kirjat muuttaisi minua mitenkään vaan pikemminkin vahvistaisivat omia näkemyksiäni asioista. Voisi niitä silti olla ihan kiva lukea.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Hanna Asp: Minna Canth läheltä nähtynä

Kirjailija Minna Canthin (1844 – 1897) lähipiiriin lukeutunut Hanna Asp (1868 – 1948) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun pienen, mutta paljon mielenkiintoista tietoa sisältävän teoksen Minna Canth läheltä nähtynä. Luin sen.

Alkusanoissa Asp kertoo, että häntä on pyydetty kirjoittamaan ylös muistojaan Minna Canthista, jonka kodissa Kuopiossa Hanna asui koulutyttönä. Kirjailija Canth halusi pitää Hannan perheenjäsenenään senkin jälkeen, tämä käy ilmi kirjassa siteeratuista kirjeistä. Niinpä Hanna Asp vieraili Kanttilassa myös sitten kun oli jo siirtynyt itsenäiseen elämään eteläiseen Suomeen.

Asp kuvaa sujuvasti ja selkeästi Minna Canthin elämän pääpiirteitä samoin kuin pienempiä pikantteja sivujuonteita. Hän luo katsauksen Canthin elämään jo ennen Kuopion aikoja, kuvaa hänen uraansa Kuopiossa kirjailijana sekä kauppiaana (vuosina 1880 – 1897). Asp kertoo Minna Canthin elämän tärkeistä ihmisistä: hänen perheestään, taiteilijatuttavista, Kuopion läheisistä, uudistuksia toivovista henkilöistä sekä varsinkin Kanttilassa tiuhaan vierailleesta opiskelevasta nuorisosta, jota kirjailija kannusti parhaansa mukaan. Canthin harrastuksista tuodaan kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen ajattelun ohella esille leikkimielinen hauskanpito, luontoretket ja kortinpeluu, lopussa kokeillaan spiritismiäkin. Kirja päättyy Minna Canthin haudalle. Minna Canthin kuoleman myötä tunnelma Kuopiossa muuttui. Asp kuvaa Kuopion palanneen vanhaan rauhaansa:

Se oli jälleen idyllinen pikkukaupunki, joka ei enää vetänyt ihailevia eikä myöskään harmistuneita katseita puoleensa, johon ei enää vaellettu pelkästä uteliaisuudesta pitkien, vaikeitten matkojen takaa.

Kirjan alussa Asp kuvaa, miten hän ensi kertaa saapui tuohon kaukaiseen Kuopion kaupunkiin ensin junalla Tampereelta Pulsan asemalle, sitten tärskyvillä kievarirattailla Lappeenrantaan ja sieltä Pietarista tulleella laivalla Kuopioon. Samalla tapaa Minna Canthin matkat Helsinkiin olivat monen mutkan ja pitkien taipaleitten takana, sillä Savon rata Kuopioon valmistui vasta syksyllä 1889. Kuopion lähiseuduille Canthin perhe sen sijaan teki usein retkiä, varsinkin Puijon vaara sekä soutumatkan päässä sijaitseva Myhkyrin saari Kuopionlahden takana olivat vierailujen kohteina. Myös Maaningan Tuovilanlahdessa sijaitsevalle komealle Korkeakoskelle Canthit veivät vieraitaan. Pitkien matkojen vuoksi vieraat usein viipyivät pitkiä aikoja matkakohteissaan, jolloin Minna Canth saattoi käydä laajoja keskusteluja vieraittensa, mm. Suomalaisen teatterin johtajan Kaarlo Bergbomin kanssa. Asp kertoo millaisista periaatekysymyksistä johtuen Canth sittemmin oli joitakin vuosia välirikossa Bergbomin ja kirjailija Juhani Ahon kanssa. Järnefeltin perheen Kuopiossa asumisen merkitystä Canthille Asp korostaa, mutta toteaa Elisabeth Järnefeltin käyneen ajan oloon Minnalle liian pessimistiseksi seuranpitäjäksi. Minna Canth piti leikistä, huumorista ja kortinpeluusta – kahvinjuonnin lisäksi. ”Ein ganz kleines” tarkoittikin Kanttilassa skruuvinpeluuta, sen väkevämpiä Asp ei mainitse.

Mitään suuria ja hätkähdyttäviä tietoja kirjassa ei tuoda esille. Minna Canthin elämää läheltä nähneen kuvaus on silti kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa. Se kertoo ajasta, jonka elvyttäminen henkiin katsauksenomaisella tavalla palvelisi Kuopion tarjottavaa matkailun alalla. Kuopiota tulisi markkinoida vanhana, romanttisena kulttuurikaupunkina.

Kirjassa on vain 149 sivua, sen lukemiseen kului minulta viitisen päivää. Hyvä kun luin.

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Vaimoja Minna Canthin fiktioista

Tasa-arvon puolesta puhuja ja naisväen oikeuksia ajanut kirjailija Minna Canth (1844 – 1897) kirjoitti novelleja, näytelmiä ja pienempiä romaaneja. Luin samoihin kansiin vuonna 1981 aseteltuina kaksi hänen fiktiivistä tarinaansa.

Lehtori Hellmanin vaimo, novelli/pienoisromaani vuodelta 1890, kertoo Selmasta, joka käy seminaaria. Seminaarin tyttöpuolisten opiskelijoitten suuri unelma vaikuttaa olevan päästä naikkuun tiukkapipoisen uskonnonopen, lehtori Hellmanin kanssa. Kakkosvaihtoehto olisi luonnontieteitten lehtori Korner, kevytmieliseksi mutta hyväsydämiseksi mainittu. Erittäin vähinkin kuvailuin Canth pystyy viestittämään, että Selma saavuttaa viheliäisen voiton päästessään Aarnold Hellmanin vaimoksi.

Nimestään huolimatta lehtori Hellman ei tosin ole mikään piru mieheksi. Hän on vain työlleen omistautunut herra, joka haluaa olla herra myös kotonaan. Ajatus on, että herraa katsoo vaimokin ylöspäin. Vaimo on palvelijoitten päällikkö, eikä pienessä huushollissa tarvita yhtä palvelijaa enempää. Nuori Selma ei osaa keittää edes munavelliä, joten hän on käytännössä täysin avuton emäntä talossa. Selma jää ilman järkevää tehtävää ensimmäiseen pahoinvointiinsa saakka.

Hauskaa ajanvietelukemista tämä novelli ei edusta, ellei halua naureskella nuorten neitosten kuvitelmille idyllisestä yhteiselosta sankarillisen miehenpuolen kanssa. Tunnelma vaihtuu kuin veitsellä leikaten, kun Selma laskee purtensa avioliiton satamaan.

Työmiehen vaimo, viisinäytöksinen näytelmä vuodelta 1885, kertoo Ristosta ja Johannasta, jotka näytelmän alussa juhlivat häitään. Johanna on säästänyt rahaa pankkiin kuusisataa markkaa. Ne joutuvat nyt hänen miehensä Riston haltuun, sillä mies hallitsi tuohon aikaan myös vaimonsa omaisuutta. Riston juopotteluun taipuva mieli tulee ilmi jo häissä. Tämän lisäksi hääilon pilaa nuori Homssantuu, ½-romanineito, joka väittää Riston kihlanneen hänet. Johanna järkyttyy, hänen ystävänsä Vappu neuvoo Johannaa jättämään heti miehensä, mutta muu väki suostuttelee Johannan jatkamaan ilonpitoa.

Muissa näytöksissä asiat sujuvat Johannan kannalta aina vain huonommin. Myös Homssantuu joutuu Riston vuoksi yhä hankalampaan asemaan. Risto sen sijaan vierailee anniskelussa toverinsa Toppo mukanaan. Tragedia rakentuu viinan ja naisten kautta, laulua on mukana siedettävästi. Näytelmän perusteella 1800-luvun yhteiskunnassa miesten ylivalta pohjautui aika lailla naisten orjan muotoon. Naisilla oli ehkä sanan sija, mutta sillä sanalla ei vaikuttaisi olleen paljonkaan arvoa. Niinpä tärkeä sivuhahmo, Leena-Kaisa, kehottaakin kaameata epäoikeudenmukaisuutta kohdannutta Johannaa seuraavasti:

Niin, niin! Jumalan viha kohtaa sinua ankarana, Johanna parka. Mutta ota kaikki nöyrällä sydämellä vastaan ja muista, että hän vain rakkaudesta kurittaa.

Leena-Kaisa tuntuu myös tietävän, että vaimossa on syytä, kun mies juo. Toppo sen sijaan ylistää kotimaisen alkoholin nauttijoita siitä, mitä hyvää valtio viinaveron avulla saakaan aikaiseksi: kouluja, rautateitä, lukusaleja, kansankirjastoja, tyttökouluja ym.

Minusta nämä kaksi Canthin kertomaa olivat oikein sopivainen sukellus hänen kirjallisiin maailmoihinsa, näytelmät vaikuttavat eritoten olleen Canthin alaa. Pienitekstisessä kirjassa on vain 124 sivua, lukea tihrustaminen sujui parissa päivässä.

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

Chileläinen Alejandro Zambra (s. 1975) kirjoitti vuonna 2011 julkaistun romaanin Formas de volver a casa. Teoksesta ilmestyi vuonna 2017 Laura Vesannon laatima suomennos nimellä Kotiinpaluun tapoja. Luin sen.

Romaani alkaa eksymisestä sekä maanjäristyksestä Santiagossa vuonna 1985. Se päättyy kotiinpaluuseen maanjäristyksen jälkeen Santiagossa vuonna 2010. Kyseessä on kaksi eri maanjäristystä.

Kerronta on minämuotoista. Romaani on jaettu neljään lukuun, joista ensimmäisessä kertoja ensin eksyy kuusivuotiaana ja kokee maanjäristyksen yhdeksänvuotiaana. Naapuruston lapsille järjestetään telttamajoitus, aikuiset viettävät yötä nuotion ääressä. Uutta maanjäristystä pelätään kuin maailmanloppua. Yöllä kertoja kohtaa ensimmäistä kertaa muutamaa vuotta vanhemman Claudian, jonka eno asuu pojan naapurissa. Joitakin aikoja myöhemmin Claudia pyytää poikaa vakoilemaan enoaan ja poika tekee työtä käskettyä. Eräänä päivänä enon luona käy nainen, jota poika seuraa kaukaiseen kaupunginosaan. Romaanin muissa luvuissa aikuiseksi varttunut kertoja käy läpi sitä mitä oli kokenut Claudian kanssa ja hänen enoaan vakoillessaan. Muisteloihin sekoittuu kertojan oman perheen lisäksi hänen suhteensa tyttöystäväänsä.

Kun ajattelen Chileä mieleen tulee sen mainio jalkapallomaajoukkue. Kun olin lapsi 1970-luvulla ja pelasin itsekin jalkapalloa, tuli televisiosta kovin tutuksi Santiagon jalkapallostadion. Tässä romaanissa stadionin ohitse kuljetaan, mietitään mitä stadion kellekin merkitsee. Pojalle se oli pitkään paikka, jossa hän sai ensimmäistä kertaa syödä jäätelöä. Lukija hoksaa jo varhaisessa vaiheessa, että vaikka stadionia tuskin mainitaan, kertomus pyörii sen ympärillä.

Toisin kuin monissa vakavaa aihetta käsittelevissä romaaneissa, tässä ei tähdätä sokkivaikutukseen. Sillä kun sota on ohitse, rauha tuo mukanaan nurmettuvat kummut ja öljyssä keitetyt sipulit. Aina on iskelmiä, elokuvia, romaaneja, mezcalia ja matea, pisco souria ja punaviiniä, niin ja jalkapalloa. Autot ajavat ohi kuin pilvet, sisko tahtoisi romaaniin, tyttöystävä ei tahtoisi jäädä. Ja jossakin on Claudia. Kerronta on arkipäiväisen runollisen ilmavaa, kaikkea tapahtuvaa ei ahdeta kansien väliin. Maa kokee järistyksiä siinä missä kertojan omakin elämä. Näin kertoja kuvaa saamiaan, isältä käyttämättä jääneitä paitoja, jotka huomaa oitis itselleen liian pieniksi:

Nyt katson paitoja, levitän ne sängylle. Yhdestä pidän erityisesti, petrolinsinisestä. Sovitin sitä juuri, se on liian pieni, siitä ei pääse mihinkään. Katson peiliin ja mietin, että vanhempien vaatteiden pitäisi aina olla meille liian suuria. Mutta mietin myös, että juuri tätä minä tarvitsin, että toisinaan meidän on hyvä pukeutua vanhempien vaatteisiin ja katsella itseämme pitkään peilistä.

Etsin kirjastosta Z-kirjaimen kohdalta jotain ja huomasin tämän kirjan. Se oli minulle oikein sopiva valinta: konstailematon kertomus hallituin runollisin vivahtein. Sivuja on vain 155. Lopussa on vielä luettelo muista hiljattain suomennetuista kiinnostavista kirjoista. Alberto Fuguet, Marcela Serrano ja Roberto Bolaño voisivat kirjoittajina tulla kyseeseen. Teoksen lukeminen ei sinänsä kestänyt kauaa, lumityöt ja muut nimipäivät vain vähän viivästyttivät, niin että taisi mennä viitisen päivää aloituksesta loppuun. Muitten kirjablogien lukukokemuksia löytää kirjoittamalla googleen: Alejandro Zambra Kotiinpaluun tapoja blog.