Powered By Blogger

perjantai 9. elokuuta 2019

Charles Baudelaire: Pariisin ikävä

Charles Baudelaire (1821 – 1867) sepitti vuosina 1855 – 1867 aikakauslehdissä julkaistuja proosarunoja, jotka sitten julkaistiin yhtenä kirjana vuonna 1869 nimellä Petits Poèmes en Prose. Runoilija itse oli kutsunut kirjeissään teostaan nimellä Le Spleen de Paris. Vuonna 2000 ilmestyi teos Kolme ranskalaista klassikkoa, jonka aloittavan Baudelairen proosateoksen suomensivat vuonna 1963 Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo nimellä Pariisin ikävä. Mukana on myös Väinö Kirstinän laatima jälkilause Baudelairen proosarunous.

Baudelairen Pariisin ikävän runot ovat siis proosarunoja. Yhtä hyvin voisi mielestäni puhua runollisesta lyhytproosasta. Asiaa on ihmetelty virkistävän hauskalla tavalla Morren blogissa. Olen pääosin samaa mieltä siellä esitetyn kanssa. Väinö Kirstinän mukaan Baudelairen proosarunoissa on runollisuutta sekä rakenteessa että soinnillisuudessa.

Koska en tiedä, miksi Pariisin ikävästä on tullut niin suosittu teos, voin esittää vain aloittelijan arvauksia asiasta. Runomitan täydellisesti teoksessaan Les Fleurs du Mal, suomeksi Pahan kukat, hallitseva Baudelaire heittää tässä mielestäni runon rakennetta kiveävän jokivallin pois ja antaa runon virrata vapaammin, välillä tosiaan ajatuksenjuoksua muistuttavalla tavalla. Tämä on saatettu nähdä helpotuksena runonsepittäjien keskuudessa. Riimit ja runoraamit on pian käytetty, kun satoja vuosia on runoa väännetty.
Toisaalta monessa kohdin hän Baudelaire vain kertoo tarinoita, joissa saattaa olla fantastisia yksityiskohtia tai villejä ajatuskuvioita. Runot käsittelevät ihmisenä elämisen raskautta, joka välillä lietsoo taiteilijan mielen liekkeihin ja toisinaan saa hänet tuijottamaan kuiluihin (hautaan). Runoilija on näkijä, joka katselee myötätuntoisin silmin yhteiskunnan heikompiosaisia, kuten köyhiä, vanhuksia, naisia. Myös eläimet saavat runoilijalta myötätuntoa, viimeinen runo on nimeltään Kunnon koirat. Koirien joukossakin eniten sympatiaa kettävät kulkukoirat.

Takannen mukaan Baudelairen runoissa soi suurkaupungin sävel. Jonkin verran käväistään kyllä muuallakin, runossa Any where out of the World piipahdetaan lyhykäisesti Torniossa (Tornéo). Se mainitaan paettaessa kohti Kuoleman kaltaisia maita. Ilmeisesti Baudelaire ei ollut kuullut Siilinjärvestä? Laitan tähän pienen näytteen runojen kielestä ja asiain käsittelytavasta. Baudelaire tunnetaan tyyliniekkana ja siitä esimerkkinä katkelma proosarunosta Antelias peluri. Runoilija lähtee ohikulkevan Olennon peljhelevettiin maan alle ja pelaa siellä panoksena sielunsa:

Sielu on niin tuntumaton, usein niin hyödytön ja toisinaan niin harmillinen kapine, etten kokenut tästä menetyksestä edes sen vertaa mielenliikutusta kuin jos olisin kävelyretkellä hukannut käyntikortin.

Välillä runoilija on niin pettynyt elämään, ettei se pettymys enää edes tunnu missään, mutta toisinaan hän ylistää naisten kauneutta tai pilvien kulkua tai liikuttuu kanssakulkijain kärsimyksistä. Enimmäkseen vallalla on jonkinsortin Pariisin ikävä – ellei peräti ikävystyminen, kuten proosarunossa Rakastajattarien muotokuvat. Neljä mieshenkilöä jakaa mielipiteitään naisista. Pettymykset huuhdellaan alas tuttuun tapaan:

Sitten pyydettiin lisää pulloja, jotta tapettaisiin Aikaa, jossa henki on niin lujassa, ja jotta saataisiin kiitämään Elämä, joka virtaa niin vitkaan.

Pariisin ikävässä on selityksineen 132 sivua. Luin sitä noin viikon.

Väinö Kirstinä (1936 – 2007) kirjoitti siis jälkilauseen Baudelairen proosarunous suomentamaansa Pariisin ikävään. Hän kertoo monenmoista kokoelman synnystä. Puutun tässä siihen, mikä vajaan kahdenkymmenen sivun jälkilauseessa minun huomiotani herätti.

Ensinnäkin proosarunoissa Kirstinä kertoo Baudelairen tavoitelleen musikaalista proosaa, joka soisi ilman riimejä ja rytmiikkaa. Muut tavoitteet ovat minun kielikorvalleni sen verran vierasta kieltä, että sivuutan ne siinä missä tavoiteltu soinnillisuus sivuuttaa minut.

Sen sijaan että Baudelaire olisi vastustanut mitallisen runouden sääntöjä, hän lausui ystävälleen sonetista sen lainomaisen muodon pakottavan mielikuvan kumpuamaan esiin intensiivisemmin. Haluan tulkita tämän samaan tapaan kuin joskus esittämässäni runoteoriassa, jossa väitin runoilijan joutuvan ilmaisemaan itseään suoremmin mitallisessa runossa kuin vapaamittaisessa esityksessä. Mitallinen runo on mielestäni runoilijalle kuin vieras kieli, jonka hän kyllä hallitsee, mutta jonka vivahteitten suojiin hän ei pääse yhtä sukkelaan piiloon kuin äidinkielensä pusikoihin. Mitallinen runo ”paljastaa” runoilijan sanomaan, mitä runoilija tarkoittaa.

Toiseksi minun huomiotani kiinnitti Kirstinän poimima hieno lainaus Baudelairen omasta esseestä:

”koska kaikilla vuosisadoilla ja kaikilla kansoilla on ollut oma kauneutensa, meillä on väistämättömästi omamme.”

Tässä on kyse siis taide-estetiikasta, siitä mitä on kauneus. Kreivi Leo Tolstoi yritti sittemmin saada selvää siitä, mikä on länsimaisen, hänen mielestään ”huonon taiteen” määritelmä kauneudesta, jota nämä taiteet palvovat (sen sijaan että taiteilijat taiteellaan ylistäisivät Jumalaa). Baudelaire jakaa esseessään kauneuden kahteen tekijään:
1) ikuiseen, muuttumattomaan alkutekijään, jota on vaikea määritellä ja
2) suhteelliseen ja olosuhteista riippuvaan alkutekijään, kuten aikakausi, muoti ja ympäristö.

Avasin jotain mehevää jutunjuurta tavoitellen Tolstoin teoksen Mitä on taide? ja kuinka ollakaan satuin juuri sivuille, jossa Tolstoi näitä Baudelairen proosarunoja ihmettelee. Hän toteaa, että Baudelairen mitallisesta lyriikasta saa kyllä ajan ja vaivan kanssa selvää, mutta mitään hänen mieleistään sanomaa sieltä ei ilmoille käkeä. Tolstoi esittelee esimerkkeinä muutamia Baudelairen runoja, mm. Pariisin ikävän aloittavan proosarunon Muukalainen, jossa mieshenkilö tunnustaa rakastavansa vain pilviä, ihmeellisiä pilviä. Pilvet oikeesti ovatkin kauniita ja uskon tämän runon kostuttaneen muutakin kuin posket monilta runollisilta sieluilta. Tolstoi ei kumminkaan lämpene ajatukselle. Minusta Tolstoi etsii kauneudelle jotain niin teräskuulamaista määritelmää, ettei sellaista voi löytää. Kauneus koostuu kuten Baudelaire minusta ihan oikein määrittelee, vähintäänkin noista kahdesta tekijästä – katsojan silmää unohtamatta. Tolstoi taas saattaa unohtaa, että jos pitäisi määritellä Jumala, eivät ihmisen kyvyt mitenkään siihen voisi riittää ja silti sitäkin monet ovat jo usejamman vuojen yrittäneet.

Sitten olisi ollut vielä Baudelairen suhteesta luontoon Schillerin runoestetiikan puitteissa (eräitä vastaväitteitä ja muuan huomio), mutta olihan tätä jo tässäkin.

2 kommenttia:

  1. Arvaa vaan, oliko upeaa olla kuulemassa Nylenin viimeisiä suomennoksia, niitä jotka ovat tähän päivään olleet kiellettyjä. Hän jopa luki ne vielä ranskaksi...finaalissa♥ Se on siinä Vakiopainejutussa...Muistan aina, että sinä pidät Baudelairesta, sillä toinen kuvani Pahan kukkiin oli sinulta luvalla♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnen aitoa iloa siitä, että sain olla myötävaikuttamassa sinun kiinnostumiseesi Baudelairea kohtaan. En tiedä olenko itse niin innostunut hänen runoistaan, mutta ihan selvästi todella monet ovat. Tämäkin Spleen de Paris taitaa olla jonkinlainen kulttiteos joillekin runoilijoille. Hienoa, että Nylén pitää yllä elävää kiinnostusta Baudelaireen. Kuvaan olet luvan pyytänyt ja saanut luvan, olen iloinen, että olet sen kuvan blogiisi kelpuuttanut!

      Kiitokset kommentistasi!

      Poista