Mauri
Sariola (1924 – 1985) kirjoitti vuonna 1966 julkaistun romaanin
Aamu Heinjoen tiellä. Romaanissa kerrotaan fiktion keinoin,
lopun osalta taistelukertomukseen perustuen, jatkosodan
humppilalaisen sotasankarin, Kauko Tuomalan tarina. Sariola
käyttää hänestä nimeä Tuomo Tupala. Romaanissa hänen
toverinaan lapsuudesta saakka on samanikäinen poika nimeltä Simo
Soukiala. Kirjan alusta löytyy Tekijän itsensä
kirjoittama lyhyt avaus Lukijalle,
jossa em. asioita esille tuodaan. Sariola vertaa kirjan sankarin
tekoa Sven Tuuvan
toimintaan Koljonvirran sillalla.
Heinjoki
oli pieni kunta Viipurin itäpuolella. Ratkaisujaksossa, joka
muodostaa vain kolmisenkymmentä kirjan viimeistä sivua, eletään
kesäkuun loppua vuonna 1944. Viipuri on menetetty, nyt taistellaan
puna-armeijan suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi. Suomalaisjoukot
ovat ryhmittyneet puolustusasemiin järvikannakselle, jota pitkin
kulkee tie Heinjoelle.
Kirja
kuitenkin käynnistyy kahden keskushenkilön, Tuomon ja Simon,
lapsuudesta. Poikien elämää seurataan kuusivuotisista nassikoista
yläkouluikään ja nuoruuteen saakka. Talvisotaan pojat ovat liian
nuoria, jatkosotaankin he pääsevät mukaan vasta
asemasotavaiheessa.
Vaikea
sanoa, mikä sai Sariolan aloittamaan kuvauksensa niinkin kaukaa.
Välillä tulee olo kuin nuorisoromaania lukisi. Ehkä tällä on
tavoiteltu voimakkaampaa tunnereaktiota lukijassa? Tai ehkä Sariola
on vain halunnut tätä kautta muistella oman lapsuutensa
kepposteluja ja puuhasteluja. Tietyssä mielessä – juuri tämän
kaksijakoisuuden kautta: aluksi päivänpaisteinen lapsuus ja lempeän
kiusallinen nuoruus, joita seuraa taistelu ja äkkikuolema –
romaani toimii sotana
tunnetun katastrofin
kuvaajana. Se on sotakirja, jossa painotus on kuitenkin sotaa
edeltävillä rauhan
ajoilla, ”rauhan meidän ajaksemme”,
kuten kirjassa siteerataan Chamberlainia. Ja onhan Sariola tässä
tapaillut varmaan myös samanhenkisyyttä Sven Tuuvan tarinaan.
Vuonna 1958 oli valmistunut Edvin Laineen
ohjaama elokuva Sven Tuuvasta, jossa myös lähdetään liikkeelle
kaukaa itse sotatoimia edeltävistä tapahtumista.
Jokseenkin
puolet kirjan tapahtumista kuvaavat toisen keskushenkilön, Simon,
kasvamista pojasta mieheksi. Simo on selittelijäluonne, ihminen,
joka nykypäivän sosiaalisessa kulttuurissa menestyisi mainiosti.
Kaikki työhän on nykyään puhetyötä, jossa ennen kaikkea
selitellään se, miksi työ on juuri tällä kertaa valitettavasti
sujunut kehnosti. Tämä on itse asiassa minun käsitykseni
sosiaalisuudesta: se on kuin kumi, jolla omat väärät
teot saadaan poispyyhityksi.
Simon hahmon kautta Sariola saa romaaniinsa mukaan myös tyttöjä,
joitten suhteen juro, mutta rehellinen Tuomo ei ole erityisen
sosiaalinen. Sen sijaan panssarintorjujana Tuomo on mies paikallaan.
Kirjassa
on 240 sivua. Luin sen sanotaanko vaikka viidessä päivässä.
Muutamia muitakin asioja tuli siinä sivussa harrastetuksi. Puolet
luin eilen ja tänä aamuna sen sankarillisen loppujakson.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti