Ylioppilasteatteri: Missä aalto jatkuu

Ylioppilasteatterin Neljä uutta näytelmää julkaistiin vuonna 2006 Salla Taskisen toimittamassa kirjassa nimeltä Missä aalto jatkuu. Kaikki näytelmät saivat ensi-iltansa vuonna 2006. Esipuheen kirjaan kirjoitti Pauliina Hulkko. Seuraavaksi jokunen sananen kunkin näytelmän tiimoilta.

Heini Junkkaala (s. 1975): Nainen johon aina rakastut. Kolmiodraama sarjakuvapiirtäjästä, hänen tanssijamiehestään ja sokeasta mallista. Karrikoidun mustasukkaisuusteeman lisäksi näytelmässä pohditaan fiktion suhdetta tosielämään. Näytelmän neljäs hahmo, merkittävässä sivuosassa operoiva kustannuspäällikkö Karkama lausuu näytelmässä seuraavaa:

Sitähän me kaikki salaa toivomme, että taiteilija olisi nähnyt juuri minut, kirjoittanut juuri minun tarinani. Me haluamme, että taiteilija ennustaa meille meidän elämästämme.

Minusta se on aika hyvin sanottu. Junkkaalan näytelmän loppumuljautusta olisi minunlaiseni älykön ollut vaikea keretä tajuta näyttämöltä nähtynä, mutta lukiessa ehti kelaamaan vähän takaisin ja yrittämään uudelleen, ettei jäänyt tämäkään persoona ihan ulalle näistä naisten naamioista.

Marko Järvikallas (s. 1970): Satunnaista rakkautta. Kuvailevan alaotsikon mukaan Näyttämörunoelma. Näytelmä on tosiaankin hyvin runollinen, ei suinkaan kaunis vaan erittäin karhea ja rujo. Näytelmän kertojat sanovat sen koostuvan seitsemästä kuvaelmasta, joilla on kullakin oma julkilausuttu teemansa. Kuvaelmat käsittelevät miestä ja naista, valheeseen perustuvaa toivoa, syntipukkeja ja lopuksi yhteiskunnallisempia ja ekologisempia teemoja. Henkilöhahmot muuttuvat toisiksi ja silti säilyttävät hapuilevan muistin entisistä hahmoistaan. Alussa esillä oleva pariskunta esitetään kahtena pariskuntana, jotka vaikuttavat kuitenkin samalta ja silti erovat toisistaan erilaisen elämänvaiheensa kautta. Kuolleet jatkavat maallista vaellustaan. Luulisin näytelmän toimivan hyvin varsinkin näyttämöllä esitettynä. Tosin kerronta on sen verran omaperäistä, ettei ihan kaikki yhdellä katselemisella ehdi aueta. Mustaa huumoria on sikäli paljon, että se saattaa jonkin verran hajottaa keskittymistä vakavampiin aihelmiin, mutta toisaalta pehmentäähän se esitystä jollain tapaa.

Pipsa Lonka (s. 1977): AAVA – merenrantanäytelmä. Näytelmän henkilökaarti jakautuu kolmeen osaan, lopummalla jotkut henkilöistä kohtaavat toisiaan. Teemoina ovat vanhenemisen aiheuttama näköalattomuus, asunnottomuuden aiheuttama toisten nurkkiin ajautuminen, nuorten huoli merien tilasta ja vanha tuttu ihmisen ikävä toisen luo. Tässä näytelmässä ovat mukana myös kirjan myönteisimmät hahmot: Ulpu, joka yrittää piristää vanhenevaa äitiään ja Kuutti, joka on määrätty rakentamaan virkistysalue rannalle, paikkaan, jossa asunnottomat omin lupineen majailevat. Näytelmän draaman kaari on perinteisemmän oloinen kuin kahdessa aikaisemmassa, joskin tästäkin löytyy runollisuutta ja kerrassaan Shakespearen näytelmien ennustajia muistuttava Aava, joka näkee horisontin yli, tulevaisuuteen.

Minna Nurmelin (s. 1967): Nimimerkki. Kertoo nettikeskusteluista ja omaisen hoitamisesta ja parisuhteesta ja vanhemmuudesta. Tärkeällä sijalla on kerrontatapa: käsittääkseni näytelmä tulisi toteuttaa siten, että kutakin roolia näyttelee joukko näyttelijöitä, millä haluttanee huomauttaa meidän ihmisten monenmoisesta samankaltaisuudesta. Se mitä tapahtuu minulle, tapahtuu monelle muullekin ja päinvastoin. Nettikeskustelujen kuvaukset ovat varmaan hauskoja sellaiselle, joka ei ole niihin jo kuolettavan kyllästynyt. Näytelmän valmistumisaika on tietenkin syytä ottaa huomioon. Pienemmistä ja suuremmista epämiellyttävistä aihelmista huolimatta näytelmä sisältää myös purevaa huumoria, joka toimii edelleen.

Kirjassa on 230 sivua. Lukaisin sen tänään.