Pelekijan elekijat – osa 1: Baudelaire

Koska kohdalleni on osunut muutama Belgiaan liittyvä taideteos, kirjoitan tässä niistä muutaman sanasen. Ensimmäisenä osansa saa ranskalainen runoilija ja esteetikko Charles Baudelaire (1821 – 1867), joka muutti asumaan Brysseliin ja viipyi sillä tiellään vuodet 1864 – 1866. Baudelaire kirjoitti vaikutelmistaan ja tuntemuksistaan muistiinpanoja, joitten kokoaminen julkaisuvalmiiksi jäi häneltä keskeneräiseksi. Hän sai kuitenkin valmiiksi tiivistelmän, jonka Antti Nylén suomensi ja toimitti muistiinpanojen ja selitysten sekä Baudelairen kirjoittamien kirjeitten täydentämänä. Suomennos ilmestyi ensi kertaa vuonna 2003. Minä luin toisen painoksen vuodelta 2013. Nylén on valinnut otsikoksi Kurja Belgia! Kirja sisältää kuvailevan alaotsikon mukaisesti Muistiinpanoja ja kirjeitä 1864 – 1866.

Alkusanoissa Baudelairen erityisyydestä Nylén kertoo Baudelairen saaneen maaliskuussa 1866 halvauskohtauksen vieraillessaan Belgiassa Namurin kaupungissa Saint Loup'n kirkossa. Runoilija vietiin asumaan Pariisiin, jossa hän seuraavana vuonna kuoli.

Baudelaire vaikuttaisi olleen pettynyt Belgiaan. Hänen Belgiaa kuvaileva tekstinsä on mielestäni räksyttävää pilkkaa melkeinpä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Siksi onkin erikoista, että muistiinpanoissaan hän kirjoittaa niin myönteisesti vierailustaan Namurissa vuonna 1864. Hän tapasi siellä belgialaisen taidemaalarin Félicien Ropsin ja hänen isäpuolensa, joka taisi siteerata Baudelairen runoa Pahan kukista.

En voi välttää sitä vaikutelmaa, että Baudelaire ei niinkään pettynyt Belgiaan vaan siihen, ettei hän kohdannut siellä sitä arvostusta, jonka olisi mielestään ansainnut. Ilmeisesti Belgia näyttäytyi Baudelairelle peilinä, josta häntä katselivat ajastaan jälkeen jääneitten syrjäseutujen ivanauruun purskahtaneet moukankasvot.

Namurin kirkko on kaunis, katselin sitä wikipedian kuvista. Se ei kuitenkaan ole mikään lyömätön luomus Belgian arkkitehtuurissa. Uskoakseni Baudelairen myönteinen vaikutelma Namurin kirkosta syntyi siitä miellyttävästä, häntä arvostavasta seurasta, jonka ranskalaisrunoilija Namurin kaupungissa kohtasi. (Tosin Baudelaire viehättyi myös Antwerpenin ja Bruggen rakennuksista!) Näin Baudelaire kuvailee Saint Loup'n kirkkoa:

Saint Loup. Synkkä ja galantti mestariteos. Saint Loup eroaa kaikista näkemistäni jesuiittatyyliä edustavista rakennuksista. Katafalkin sisäpuoli on kirjailtu mustalla, roosalla ja hopealla. Rippituolit ovat kaikki erityylisiä, siroja, taidokkaita, barokkityylisiä, uutta antiikkia.

- - -

Saint Loup on kauhistuttava ja loistelias katafalkki.

Nylén on tekstin selityksissä kertonut tietoja monista henkilöistä, joita Baudelaire mainitsee. Sen sijaan sanaa katafalkki (koroke, jolle ruumisarkku kirkossa asetetaan) hän ei ole vaivautunut selittämään, eikä myöskään siellä täällä toistuvaa sanaa begiini (begiinit ovat netistä löytämäni tiedon perusteella naimattomia naisia tai leskiä, jotka viettävät hiljaista elämää luostarintapaisessa yhteisössä olematta lupauksen antaneita nunnia).

Kirjeillään Baudelaire lähestyy äitiään ja muita tuttaviaan ja kaataa heidän luettavakseen rahahuolensa. Hän vähättelee Belgiaa ja belgialaisia, vaikka toteaa etteivät ranskalaiset ole sen kummempia. Holhoojalleen hän kertoo vihaavansa ihmiskuntaa, äidilleen hän valittaa ettei häntä ole Pariisissa kohdeltu oikeudenmukaisesti eikä hän ole koskaan saanut sitä mikä hänelle olisi kuulunut.

Tästä huolimatta tai kaikesta tästä johtuen voin tuntea kohtalonyhteyttä Baudelaireen, joka kertoo kaatuneensa huoneessaan. Minäkin kaaduin viime yönä kaksi kertaa selälleni, kun olin menossa pissille. Onnekseni kaaduin omaan sänkyyni, Baudelaire lattialle, kovan onnen runoilija. Toisen kerran kaaduin kun yritin nousta kaaduttuani ylös eikä tasapainoni ollut ihan parhaimmillaan tukevan humalatilan johdosta.

Kirjassa on 173 sivua. Sain sen luettua muutamassa päivässä. Minulla on kymmenkunta kirjaa lainassa kirjastosta, mutta niinpä vain piti lukea tämä ostokirja ennemmin.