Henrik Ibsen: Valitut draamat neljäs osa

Norjalainen Henrik Ibsen (1828 – 1906) kirjoitti monta tunnetuksi tullutta näytelmää. Luin kirjaston poistoista hankkimani teoksen Valitut draamat IV, joka sisältää kolme Ibsenin näytelmää Eino ja Katri Palolan suomentamana. Teoksesta ei löydy alku- eikä jälkipuheita, joten kerron mitä kerron lukemistani näytelmistä.

Yhteiskunnan tukipylväät (Samfundets stötter, suom. Katri Palola) on kirjoitettu vuonna 1877 ja kantaesitetty seuraavana vuonna Kristianiassa. Tapahtumat sijoittuvat norjalaiseen merenrannan pikkukaupunkiin. Kunnallispolitiikka, liiketoimet ja mutkikkaat henkilösuhteet kietoutuvat juorujen epäkiitollisella myötävaikutuksella niin myrkylliseksi vyyhdeksi, että siihen sotkeutuessaan voisi koko kylä kaatua. Varsinkin kun yhteiskunnan tukipylväitten jalat osoittautuvat vähintään yhtä savisiksi kuin keskimäärin muittenkin.

Aluksi vaikuttaa siltä, että näytelmä on niin asetelmallinen, että heti arvaa mitä lopussa tapahtuu. Asetelma on kieltämättä kovin selkeä, mutta osaava kirjoittaja on saanut tarinan elämään luodatessaan hahmojensa menneisyyttä lähemmin. Kurjilla ratkaisuilla on vaikuttimensa, riittävätkö ne sitten muuhun kuin selityksiksi, sen näytelmä jättää nätisti auki. Merenkulusta ja sivuraiteista tuli niin norjalainen fiilinki, että olisi ihan kivan nähdä tämä alkukielisenä esityksenä.

Nukkekoti (Et dukkehjem, suom. Eino Palola) on julkaistu vuonna 1879 ja kantaesitetty Kristianiassa vuonna 1880. Odotin tältä näytelmältä jotakin ihan muuta kuin mitä siitä irti sain. Olin nähnyt näytelmän Kuopion teatterin studionäyttämöllä, kun vielä opiskelin peruskoulun yläasteella. Siitä esityksestä jäi mieleeni Pirkko Nurmi, joka esitti sivuroolissa rouva Lindeä. Hän oli hiljattain esittänyt Edith Södergrania tv-elokuvassa Maa jota ei ole. Kun hän käveli hymyilevänä ohitseni Niiralankadulla teatterin kupeella talvisena pakkaspäivänä tuntui kuin olisin kohdannut itsensä Edithin.

Lisäksi muistan, että esityksen aikana yksi Aila nauroi kulakalla äänellä moniaita kertoja.

Nyt lukiessani hämmästyin miten näytelmässä tärkeällä sijalla oli väärennetty allekirjoitus. Olen itse väärentänyt veljeni kuolintodistuksen kopion vuosikymmeniä sitten. Minunkin tarkoitukseni oli hyvä ja vaikka rikokseni on Suomen lain mukaan vanhentunut, voisi minut vetää siitä käräjille tietyssä ulkomaassa, tietyin edellytyksin.

Ilmeisesti näytelmä tunnetaan kuitenkin siitä miten nainen ryhtyy penäämään oikeuttaan ajatella ja toimia itsenäisesti, aviomiehestään riippumatta. Tämä juonenkuvio tupsahtaa mielestäni näyttämölle kovin yllättäin enkä lukijana oikein kokenut tapahtumia siltä osin täysin toimivina. Jotenkin etäisesti muistelen, että Kuopion teatterin esityksessä jäi sama fiilis, että mitäs tässä oikein tapahtui?

Kummittelijat (Gengangere, suom. Eino Palola) on julaistu vuonna 1881 ja kantaesitetty Tukholmassa vuonna 1883. Näin tämän näytelmän joskus vuosikymmenet sitten norjalaisena tv-teatteriesityksenä. Se jäi jotenkin vaivaamaan, kun en oikein tainnut päästä kärrypolulle tarinan suhteen. Nyt näitten kahden muun näytelmän kanssa putkeen luettuna vahvistuu käsitys puheena olevain näytelmäin liittymisestä teemaltaan toisiinsa. Kaikissa käsitellään menneisyyden rötöksiä, sitä miten menneestä on päästävä eroon, jotta elämä voisi lähteä terveemmille taipaleille. Kummittelijat sopii draama-valikoiman loppuun, koska sen loppu ei ole lainkaan onnellinen. Jokseenkin kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Puhdistava totuus ei tarjoa valoisampaa näkymää näytelmän hahmoille. Vaikka näytelmä päättyykin auringonnousuun, ei se merkitse uutta alkua, vaan kaiken loppua. Isien synnit mennä vutkuttavat eteenkinpäin eikä niitä kirkasta sen enempää rehellisyys kuin rakkauskaan.

Luin kirjan muutamassa päivässä, kun muilta puuhiltani kerkesin. Sivuja on 284.

Maria Jotunin lyhyttä proosaa

Irmeli Niemi toimitti vuonna 1980 ilmestyneen Maria Jotunin lyhyttä proosaa sisältävän teoksen Novelleja ja muuta proosaa I. Niemi kirjoitti esipuheen otsikolla Maria Jotunin pienproosan ääriviivoja. Tekstissään Niemi käy läpi kunkin kirjassa esillä olevan Jotunin novellikokoelman sekä kokoelmien ulkopuoliset, yksittäiset novellit taitavasti niitä luonnehtien. Niemen hienosta tekstistä pieni katkelma kokoelman Rakkautta kuvailusta:

Entistä rohkeammin ja syvemmälle Jotuni porautuu ihmisen itsekkyyteen ja tuo kaunistelematta esiin luonteen alkeelliset pohjakerrostumat. Kansanihminen ei tässä säästy paljastavalta kuvaukselta sen enempää kuin älymystön tai keskiluokan edustaja, mutta kansanihmisten kuvaukseen leikillinen ilmaisu tuo pehmentäviä koomisia piirteitä.

Niemi kuvailee mainiosti Jotunin käyttämää kansan puhekieltä tyylitellystä savon murteesta kehitetyksi puhekieleksi, joka kantaa mukanaan kansanomaisen sanajärjestyksen ja verkkaisen puherytmin. Silti Jotunin hahmojen asenne on, kuten Niemi toteaa, arkisen suora. Niemi mainitsee Jotunin esikuvista erityisesti norjalaisen Knut Hamsunin ja huomauttaa myös tanskalaisen Karin Michaëlisin mahdollisesta vaikutuksesta kirje- ja päiväkirjamuodon käyttämisestä novellien kerronnassa.

Maria Jotuni (1880 – 1943) syntyi Kuopiossa ja muutti sittemmin Helsinkiin, hänen elämäkertansa ei ole tässä kumminkaan aiheenani vaan luin ne novellit ja kerron niistä tunnelmiani kokoelma kokoelmalta, sillä yksittäisten novellien arviointia en kestäisi itsekään.

Suhteita (1905). Alaotsikkona Harjoitelmia. Ekan kokoelman novelleissa on ihan sitä mitä Jotunilta odottaa sopii, kypsän (25 v.) tarkkailijan teräviä havaintoja kerrottuina novellin päähahmon näkökulmasta, joko hänen ajatuksenjuoksunaan, vuoropuheluna tai ulkoisen kertojan kuvaamana. Jotkut novellit ovat vain sivun mittaisia. Joukkoon mahtuu myös vertauskuvallista viritystä, luonnon ja kulttuurin personifikaatiota, hauskoja uskonnon kampurakohtien kuvauksia. Pääpaino kuitenkin miehen ja naisen suhteessa, siinä voiko rakkauden tavoittaa, onko se vain edellä kulkeva kangastus vai kasvaako se oman osansa täyttämisestä, kumppanuudesta, vanhemmuudesta.

Rakkautta (1907). Novelleja. Näitä novelleja lukiessani hämmästelen miten nuorelta kirjailijalta on löytynytkin niin syvällistä näkemystä erilaisten ihmisten elämästä, kokemuksista ja tuntemuksista. Novelleissa ihminen toiveineen ja odotuksineen tavoittelee rakkautta tai on luopumassa näistä toiveistaan tai on elämänsä käännekohdassa, jonka hän kestää pystypäin, jaksaa vaikka elävänä hautaansa astua. Toisinaan hahmojen outo käsitys elämästä vain hämmästyttää minua, kuten tunnetussa novellissa Matami Röhelin tai novellissa Herman, jossa Aliina rakastaa miestä, jonka käsitykset elämästä nousevat niin tähtitieteellisiin korkeuksiin, että ne vievät koko suhteen mennessään. Haikea, kitkerä tai peräti musta huumori kannattelee joitakin novelleja.

Arkielämää (1909). Kertomus. Pienoisromaanin mittainen kertomus kuvaa tapahtumia noin vuorokauden aikana maalaiskylässä. Jotuni vyöryttää esiin henkilöhahmoja sopivaan tahtiin, niin että kertomus on kuin yhteenliimattujen novellien muodostama kokonaisuus. Tarinaa vie eteenpäin kuusikymppinen kulkuri, jota kyläläiset kutsuvat pappi Nymaniksi, sillä hänellä on tapana pitää saarnoja sopivissa paikoin. Nyman saattaa olla ahdistunut tai peräti toivonsa menettänyt henkilö, mutta hän koettaa nähdä maailman hyvässä valossa ja niinpä kertomuksen vuorokausikin päättyy auringonnousuun.

Kun on tunteet (1913). Novelleja. Minusta tämän kokoelman novellit kääntyvät voittopuolisesti lämpöisempään suuntaan, vaikka onhan tässä toki traagillistakin muassa. Mutta on myös huumoria, joka ihan nauruksi pistää vaikka voi olla kirpakkata taikka ihan mustanpuhuvaakin, kuten novellissa Aappo, jossa isäntämies saa lähetyssaarnaajalta kuulla oloista Ovambomaassa, jossa kuten isäntä asian käsittää, leipäkin kasvaa ja kypsyy puussa. Hän tilaa saarnaajan kehotuksesta itselleen lähetyssanomat. Lukutaito ei vain ole ensimmäisiä osaamisen alueita maanviljelyksessä, joten piika saa lukea isännälle Ambomaan asioja. Kolmiyhteinen Jumala järjestää asiat niin, että uusi renki alkaa katsella piikaa sillä silmällä, mikä vaatii Aappo-isännältä pikaisia järjestelyitä.

Martinin rikos (1914). Novelli. Alkukuvana katselin tv-teatterin esityksen vuodelta 1980. Marjatta Lohikoski oli sovittanut tämän novellin tv-näytelmäksi, jossa nähtiin monia tunnettuja näyttelijöitä. Novelliin verrattuna tv-teatterin esityksessä on ihan jonkin verran lisättyä ainesta. Kyseessä on keskiporvarillisen perhehivutuksen kuvaus, jossa harvempi jää onnellisena näyttämölle. Jossain määrin olin huomaavinani jonkinlaista ihmisen ennalta määrättyyn osaan uskomista novellissa. En osaa sanoa sekoitinko kirjailijan omat mietteet hänen hahmojensa tuumailuihin, mutta joka tapauksessa itse uskon, että ihminen voi muuttaa elämänsä suuntaa! Tässä novellissa ollaan mielestäni eri linjoilla.

Musta härkä (1915). Kertomus lapsille. Tai kaikille sellaisille, jotka hyväksyvät tarinan sinänsä satu/taika-elementteineen päivineen. Mielenkiintoinen heppu on isä Jope, joka ei kykene pitämään tyttärestään Liisasta, joka on samantapainen outo, tietäjätyyppinen hahmo kuin isäkin. Kilpailuako Jope pelännee? Vai oman osansa periytymistä? Ehkä vain outoutta kuten muutkin. Musta härkä on Jopelle rakkaampi, sen nimi on Kointähti.

Jussi ja Lassi (1921). Kaksi koulunkäyntinsä alkua odottavaa veljestä käsittelee keskusteluissaan erilaisia asioja pikkupoikain näkökulmasta. Koin tämän lukemisen lähinnä rasittavana. Taitaa olla minulle vähän turhan pitkä kirja. Enemmän lasken sivuja kuin luen niitä. Tässä oli kivana lisänä lasten piirtämät kuvat.

Palvelustytön romaani on Irmeli Niemen esipuheen mukaan kirjoitettu 1920-luvulla ja ilmestyi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Niemi kutsuu tekstiä viimeistelemättömäksi, sen yhteiskunnallista satiiria en huomannut. Se että sivistyneistön edustaja paljastuu vaimonsa pettäjäksi, kitupiikiksi ja itsetehostajaksi, ei varsinaisesti liene satiiria. Ihmiset puhuvat nykyäänkin yhtä ja tekevät toista, eikä siihen satiiria tarvita. Palvelustyttö Eeva haluaisi lähentyä isäntäperheen poikaa, mutta kun poika ei ole kiinnostunut, saa vanha isä kelvata. Sivistynyt fennougristi kehottaa piikaansa kirjoittamaan ajatuksiaan ylös ja siitä syntyy päiväkirjamainen kertomus, ei sentään romaani kumminkaan. Lyhempi parempi.

Tyttö ruusutarhassa – Ynnä muita novelleja (1927). Alusta löytyvä Onnellinen Heliina lienee tulkittava vallattomaksi satiiriseksi hupailuksi. Käärme paratiisissa taas kertoo onnen vaihtumisesta synkkyyteen ja kokoelman päättävä niminovelli tuntuu lähettävän paarihuonelle nöyrän päähenkilön mukana inhimillisen hyvyyden hauraan ruumiin – ehkä siksi jotta se voisi syntyä uudelleen?

Jouluyö korvessa (julaistu 1946). Karhakka tarina, jonka luin Valitut teokset -nimisestä kirjasta. Jere ja Anna asuvat syrjäistä tilaansa kaukana Jeren vihaamista ihmisistä. Anna edustaa yksin vihattua ihmiskuntaa. Jeren sairaus ei estä häntä pieksämästä vaimoaan. Tähän kurjuuteen lykkäytyy vielä Annan sisarentytär Eveliina. Joulu on musta ja tarinalla on sama luonne. Novelli tuo mieleen Arkielämää-kertomuksen sivutarinan Tahvanasta ja Serahviiasta, joitten syrjäinen asuinsija sai myös todistaa kaikenlaista kamaluutta.

Unto Kupiainen kirjoitti esipuheen Jotunin Valittuihin teoksiin. Hän tuo selkeällä tavalla esiin Jotunin novellien erityispiirteitä, kuten tiiviyden, impressionismin, huumorin sekä ympäristönkuvauksen poisjättämisen. Erityiseen asemaan Jotunin tuotannossa Kupiainen nostaa näytelmän Miehen kylkiluu ja kertomuksen Arkielämää, jonka huumoria hän kehuu vaikka huomioi myös sen takaa kuultavat traagilliset näkymät.

Sivuja on paksummassa kirjassa yli 600 ja toisessakin aika monta, tosin siinä toisessa on melkein kaikki tekstit samoja kuin paksummassa, niin että yhden novellin ja johdannon vain siitä lukaisin. Aikaa kului näköjään 12 päivää. Huikeita novelleja, mutta aika monta niitä oli.

Vladimir Nabokov: Kuningas, rouva, sotamies

Vladimir Nabokov (1899 – 1977) muutti perheensä mukana Venäjältä vallankumouksen myötä länsimaihin. Vuonna 1928 julkaistiin Saksassa venäjän kielellä hänen kirjoittamansa romaani Король, дама, валет. Juhani Jaskarin suomentamana kirja ilmestyi vuonna 1969. Teoksen esipuheessa Nabokov kertoo tehneensä vuonna 1968 poikansa tekemään suorasanaiseen englanninnokseen joitakin muutoksia alkuperäiseen romaaniin verrattuna. Englannin kielellä romaani ilmestyi vuonna 1968 nimellä King, Queen, Knave. Arvelen Jaskarin suomentaneen kirjan tästä enkkuversiosta nimelle Kuningas, rouva, sotamies.

Luin lukiolaisena Nabokovin shakkiaiheisen romaani Lužinin puolustus. Muistiini jäi teoksen melko lohduton yksinäisyyden ja rakkaudettomuuden tunnelma sekä pisteliäänä yksityiskohtana kirjailijan taipumus käyttää vieraskielisiä käsitteitä, kuten ”hänen hiuksensa olivat en brosse ” (sänkitukka, jenkkitukka). Näillä vieraskielisillä termeillä emigranttikirjailija kenties koetti luoda kosmopoliittista tunnelmaa, ehkä hän itse viljeli kyseisenkaltaisia sanoja ja sanontoja puheessaan, tiedä häntä, mutta lukiessa ne herättivät minussa vastalauseen käytettyä tyylikeinoa kohtaan. Jossain määrin tässä nyt lukemassani romaanissa käytetään myös suomentamatta jätettyjä vastaavia termejä, mutta koetin vain olla antamatta niille liikaa kallisarvoista huomiotani.

Kuningas, rouva, sotamies ei ole rakkaudeton romaani. Eroottinen rakkaus hehkuu kahden päähenkilön välillä, tosin sen puhkeamista kukkaansa eli ensimmäistä parittelua saa odottaa ensimmäiset sata sivua, mikä pistää hiukka harmittamaan. Lisäksi erotiseeraamisen kuvaukset tarjoavat kirjan sivumäärään nähden melko niukasti vettä kielen päälle. Ollakseen kirjailijan oman arvion mukaan hilpeä hyväkäs ja hänen romaaneistaan kaikkein iloisin, ovat nautinnon hetket minulle lukijana vain satunnaisia keitaita erämaassa ja pysähdykset valitettavan pikaisia.

Romaanissa kuvataan melko tavanomaista kolmiodraamaa. Nuori Franz tulee Berliiniin keski-ikäisen, urheilullisen pikkuserkkunsa Dreyerin luo ja tutustuu tämän nuoreen, kauniiseen vaimoon Marthaan (34 v.), joka lumoaa Franzin täysin. Dreyer omistaa tavaratalon, johon Franz pääsee kevyen kenttänepotismin kautta työhön myyjäksi. Franz ja Martha erotiseeraavat Franzin vuokra-asunnossa. Tämän kertominen ei kovin kauan kestä, mutta Nabokov on paisuttanut tarinaansa kaupunkikuvauksilla usw. Saksalaisia hän ei kerro romaanin kirjoittamisaikaan paljon tunteneensa, ei edes kirjojen kautta. Hän kertoo sen sijaan sisällyttäneensä itsensä ja vaimonsa tavallaan romaanin loppupuolelle sivuhahmoiksi, joista en kirjailijaa tunnistanut perhoshaavista huolimatta (kuuluu olleen perhostutkija tämä Nabokov).

Pääjuonen vatkutuksen lisäksi romaanissa on kiehtovampi sivujuoni, jossa kerrotaan nukkemaakarista, joka suunnittelee Dreyerin laskuun ihmismäisesti liikehtiviä mallinukkeja. Tästä taas joku huimapäinen blogeeraaja (kukahan?) voisi vetää linjanvedon Hoffmannin kertomukseen Der Sandmann – sillä huomatuksella, että kyseessä on korkeintaan etäinen muunnelma teemasta. Sitä paitsi Nabokov huomauttaa romaanin esipuheessa, ettei Wienin valtuuskuntaa ole kutsuttu ja viittaa tällä freudilaisiin – ja edelleen juuri Freud kirjoitti tunnetun esseensä Das Unheimliche (v. 1919) Sandmannia esimerkkinä käyttäen.

Onpa helpotus kun sain tämän luettua. Kirjassa on 270 pitkää sivua. Luin sen nähtävästi viidessä päivässä, vaikka parilta viikolta se aika tuntui.

Antti Tuuri: Kaksi näytelmää

Antti Tuuri (s. 1944) kirjoitti vuonna 2007 kirjana nimellä Kaksi näytelmää julkaistut sota-aiheiset näytelmät Sotatuomari ja Setämies. Molempain näytelmäin kerrotaan perustuvan sodanaikaisiin tositapahtumiin.

Sotatuomari (ensi-ilta vuonna 2006 Seinäjoen kaupunginteatterissa) kertoo Itä-Karjalassa jatkosodan aikaan sotatuomarina toimivasta vääpeli Paavo Alkiosta, joka on tunnettua sukua. Hän on näytelmän hyvis. Divisioonan komentaja eversti, myöhemmin kenraali Heiskanen vaatii tavan takaa kovempia tuomioita, jotka toimisivat varoittavana esimerkkinä ja vähentäisivät niskurointia, jota Heiskanen nimittää usein kapinoinniksi. Alkio ottaa tuomioissaan huomioon lieventävät asianhaarat. Koko näytelmä on henkien taistelua näitten kahden kovin eriarvoisen (kahdessakin mielessä) upseerin kesken. Auktoriteetit, joihin Alkio voi päätöksiään perustellessaan tukeutua ovat Suomen tuomioistuinten riippumattomuus ja Suomen laki. Heiskasella taas on sota voitettavanaan.

Äkkiseltään asetelma kuulostaa turhankin selkeältä. Tuuri saa sen silti tuntumaan Alkion harjoittamalta nuorallatanssilta, jonka tavoitteena on säilyttää lain tarkoittaman oikeuden toteutumisen mahdollisuus. Asioita katsellaan Alkion kannalta, Heiskanen kuvataan melko yksiviritteisenä karjula-hahmona. Useasti tulee mieleen Ilmari Turjan näytelmään perustuva Päämaja-elokuva ja siinä kuvattu oikeudenkäynti Mikkelissä. Tämä ei kumminkaan minua herennyt rasittamaan. Päinvastoin se tuntui antavan kerrotulle selkänojaa.

Tuuri on pehmentänyt näytelmäänsä kahdella lotalla, jotka saavat nauttia sotatuomarin poppoon mieskuoron Harmooni-Weljien esityksistä. Näytelmätekstiin on ympätty paljon sota-ajan lauluja, jotka varmasti piristävät teatteriesitystä, mutta eivät luettuina tunnu kurjuutta kummemmalta, myönteisenä poikkeuksena laulu Heikki Asunnan runosta Äiti.

Setämies (ensi-ilta vuonna 2007 Riihimäen kaupunginteatterissa) kertoo desanteista kotirintaman asioja sekoittamassa. Jaakko on lomalla rintamalta. Hänen äitinsä ja talvisodassa kaatuneen isänsä äiti asuttavat kotitilaa. Jaakko auttaa heitä kevättöissä. Yöllä tilan yli lentää lentokone, joka pudottaa metsään kaksi desanttia. Toinen heistä on Jaakon Kanaataan lähtenyt setä, Kauko. Lähimpään naapuriin on kaksi kilometriä. Desantit viettävät muutaman päivän Kaukon vanhalla kotitilalla, kunnes koittaa ratkaisun hetki.

Varsin selkeäpiirteinen näytelmä, johon jännitettä lisäävät kunkin henkilön taustat. Kohtaukset ovat lyhyitä, jossain kohtauksessa ei sanota sanaakaan. Vaikuttaa tv-elokuvan käsikirjoitukselta, varsinkin kun en ole sellaista käsikirjoitusta koskaan nähnyt. Vuoropuhelu on epäilyjen sävyttämää, asiat paljastuvat hitaasti eikä lopullisen päätöksen tekeminen ole helppoa kenellekään. Ihan napakka tarina, ei erityisen yllätyksellinen, mutta sitä todemman tuntuinen.

Nämä kaksi näytelmää voisi joku teatteri vaikka esittää samassa esityksessä, väliajan rajaamina. Voisi olla nimenä vaikka ”Tarinoita sodasta”? Tai sitten voisi esittää Sotatuomarin ekana ja Heinrich von Kleistin näytelmän Rikottu ruukku väliajan jälkeen. Ensin olisi draamaa ja sitten traagillista komediaa – molemmat oikeussaliaiheisia. No joo.

Kirjassa on 237 sivua. Lukaisin sen tänään.

Veijo Meri: Sotamies Jokisen vihkiloma

Veijo Meri (1928 – 2015) kirjoitti vuonna 1965 Kansallisteatterissa  kantaesitetyn näytelmän Sotamies Jokisen vihkiloma. Näytelmä julkaistiin kirjana samana vuonna. Kirjan alun henkilöluetteloon on merkitty myös kantaesityksen roolijako, minkä ansiosta henkilöhahmot saivat lukiessani kasvot ja vähän olemuksenlisääkin. Jokista esitti Pentti Siimes  ja hänen morsiantaan Tuulia, parturiapulaista, Leena Häkinen. Vaikka näytelmä lukeutuukin mielestäni komedioitten kaartiin, en sitä sentään sotilasfarssiksi nimittäisi.

Vuonna 1965 oli kulunut vasta kaksikymmentä vuotta toisen maailmansodan päättymisestä. Minun syntymästäni oli kulunut neljä vuotta. Minulta kesti vuosikymmeniä tajuta, että vietin lapsuuteni tavallaan sodanjälkeisellä aikakaudella. Sota oli 1960-luvulla mukana ihmisten puheissa, ei ehkä niinkään pommeina ja konekivääreinä, vaan yleisenä varautumisena laihempien vuosien varalle, niukkuutena, vakavuutena ja virikkeitten vähyytenä. Toisaalta tuloaan tekivät uudet keksinnöt, meillekin hankittiin televisio, naapuritonteilla oli korkeita kerrostaloja ja monet vanhat pikku-pietarin pihat elivät purkutuomiota odotellen.

Sotamies Jokisen vihkiloma ei ole pelkkää viihdettä sota-aihetta hyödyntäen. Kyllä se tosin sitäkin on. Hurtista huumorista huolimatta näytelmässä käydään sotaa, tapahtumat käynnistyvät etulinjasta, vaarallisesta asemapaikasta jäisen järven rannalta. Vihollisen hyökkäystä odotetaan ja kuten Korkeajännitysten ystävät oppivat tietämään: odottaminen oli pahinta. Pahasta paikasta etulinjassa siirrytään seuraavassa kohtauksessa suorastaan sokeeraavasti parturinliikkeeseen. Sota vaikuttaa olevan kaukana, mutta silti vartija kiertää muistuttamassa pimennysmääräyksistä ja katselemassa kaunista Tuulia. Ennen pitkää paikalle saapuu myös Jokinen.

Tietyllä tavalla kotirintaman arkisen ilmapiirin ja sotatantereen kuoleman etuvartion vaihtelu vaikuttaa sopivan näytelmän kirjoitusajankohtaan. Eletään rajoilla: kotona on rauha, idässä sota. Vihkiloma-aiheen kautta Meri pääsee kääntämään katselijan ja lukijan ajatuksia perinteisen arjen ja muutoksen & myllerryksen maailman välillä. Se mikä sodan kokeneitten ihmisten mieliä painosti 1960-luvulla saa uudenlaisen, lempeämmän käsittelyn. Näytelmän ilmapiiri ei ole liian ahdistava vaikka sota julmaa onkin. Uskoisin näytelmän sopineen mainiosti omaan aikaansa. Minunlaiselleni lukijalle se on ehkä muistutus siitä millaista elämä oli aikana, jolloin samassa teatteriesityksessä saattoi nähdä vaikkapa Sakari Jurkan, Heikki Savolaisen, Kosti Klemelän, Oke Tuurin, Rauha Rentolan  ja Rauni Luoman  sekä uudempina tähtinä Esko Salmisen, Tuula Nymanin  ja Soila Komin. Minä en heistä ketään ole teatterissa nähnyt, mutta television kautta ovat tulleet tutuiksi.

Näytelmässä on mukana lauluja, ilmeisesti Meren omia sanoituksia. En oikein niistä saanut paljoa irti. Kai niillä oli koetettu keventää tunnelmaa ja sikäli kuin sävellykset ovat onnistuneet, on niin voinut käydäkin.

Kirjassa on 124 sivua. Lukaisin sen tänään. Hauskasti juuri parturikohtausta lukiessani tuossa tien toisella puolella leikattiin tukkia, he-heh.