George Bernard Shaw: Pyhä Johanna

Brittiläinen näytelmäkirjailijana tunnettu George Bernard Shaw (1856 - 1950) kirjoitti vuonna 1923 kantaesitetyn näytelmän Saint Joan. Luin Matti Norrin näytelmästä tekemän suomennoksen, joka ilmestyi vuonna 2003 nimellä Pyhä Johanna. Aiheena ja päähenkilönä näytelmässä on ranskalaisten myyttinen sankarihahmo Jeanne d'Arc.

Kirjan alusta löytyy Shawn laatima laaja, viiskytsivuinen johdanto, jossa kirjailija käsittelee aihetta kylläkin väliotsikoilla järjesteltynä, mutta kumminkin pitkästyttävän monelta kannalta. August Strindbergin puoli vuosisataa aiemmin ilmestyneessä historiallisessa näytelmässä Mestari Olavi (Ruotsin uskonpuhdistajasta Olaus Petristä) ei ole mitään johdantoa mikä ei haittaa vähimmässäkään määrin. Lähestymistapa historiallisen sankarihahmon näyttämöllepanoon on molemmilla jokseenkin samanlainen. Tiettyjä käännekohtia kuvaamalla luodaan runko, jonka ympärillä tapahtuvaan toimintaan sivuhahmot tuovat sopivasti kaikupohjaa ja elävyyttä. Strindberg on tämän alan mestari. Kyllä tämän Shawn näytelmänkin lukaisee, kunhan on ensin selvitellyt johdannon, jossa Shaw kirjoittaa mm. seuraavasti:

Ylivertaisen älykkäiden ihmisten on nimittäin aina vaikea ymmärtää sitä raivoa joka nousee kun he paljastavat hidasjärkisten keskinkertaisuuksien tyhmyyksiä. Sokrateskaan iän kartuttamine kokemuksineen ei puolustautuessaan oikeudenkäynnissä ymmärtänyt mikä pitkän ajan kuluessa kasautunut raivo oli purskahtanut hänen päälleen ja huusi hänen kuolemaansa.

Tämä saa minut ymmärtämään osakseni niin kovin usein lankeavaa ymmärtämättömyyttä. Muuten johdannosta jää mieleeni suomentajan huomautuksessaan mainitsema baarityttö Judith.

Näytelmä sijoittuu siis keskiajalle, Orléansin neitsyt tuomittiin kirkonkiroukseen ja poltettiin harhaoppisena noitana Rouenin kaupungissa nykyisen Ranskan alueella 13.5.1431. Vuonna 1920 katolinen kirkko julisti hänet pyhimykseksi. Näytelmän mukaan Johannan harhaoppi oli se, että hän kuuli ääniä, joitten mukaan Pyhät Katariina ja Margareta sekä arkkienkeli Mikael antoivat hänelle ohjeita, jotka poikkesivat siitä, mitä tuon ajan uskonnonharjoituksessa pidettiin kuranttina sekä rikkoivat aikansa tapakulttuuria. Johanna näet pukeutui sotilaan vaatteisiin ja eli sotilaana sotilaitten joukossa osallistuen taisteluihin. En viitsi ottaa selvää onko tämä totta vai sepitettä, kyseessä on näytelmä. Kirjailija haluaa sanoa, että Johanna oli jonkinlainen esiprotestantti, että hän halusi henkilökohtaisen suhteen Jumalaan ja katolinen kirkko tahtoi pitää hallussaan yksinoikeuden huseerata Jumalan ja uskovien välillä. Olen tätä sattumalta viime päivinä miettinyt ihan muusta syystä enkä voi väittää, että esim. luterilaisen kirkon uskovat jäsenet pyrkisivät jotenkin sen henkilökohtaisempiin väleihin Jumalan kanssa kuin sellaiset uskovat, jotka toistelevat samoja synnintunnustuksia ja rukouksia tai laulelevat taizé-lauluja. Shawn näytelmän hienous ellei sitten nerous on siinä, että hän jättää Johanna-neidon lopulta yksin, eikä näytelmä silti tee kenestäkään näytelmän hahmoista toistaan suurempaa konnaa vaan he toimivat asemansa vaatimalla tavalla. Niin kuin ihmiset naulasivat ristille Jumalansa, niin he polttavat Johannansa vaikka hän uudesti syntyisi.

Johdannossa on n. 50 sivua, luin sitä kaksi päivää, näytelmässä on n. 100 sivua, siihen meni kolme päivää. Näytelmässä esiintyy englantilainen hahmo nimeltä Warwick. Niinpä kuuntelen nyt Dionne Warwickin kappaleen ”I Say a Little Prayer”. Hyvää Juhanan päivää!

Amerikkalaisia Roomassa ja safarilla

Amerikkalainen kirjailija Tennessee Williams (1911 – 1983) tunnetaan paraiten näytelmistään, joista monista on tehtynnä elokuvia, kuten Kissa kuumalla katolla, Viettelyksen vaunu ja Äkkiä viime kesänä. Tottahan mies muutakin kirjoitti. Lukaisin hänen vuonna 1950 julkaistun pienoisromaaninsa The Roman Spring of Mrs. Stone vuonna 1952 ilmestyneen suomennoksen nimeltä Mrs. Stonen Rooman kevät, suomentajana Jorma Partanen. Tämäkin tarina on elokuvattu vuonna 1961. Täytyy myöntää, että elokuva antoi minulle sopivasti evästystä saadakseni selvää kirjan loppuratkaisusta.

Mrs. Karen Stone on viisikymppinen teatterin tähtinäyttelijätär, joka päätti lopettaa uransa sen jälkeen, kun tajusi esittäneensä Juliaa muutama vuosikymmen liian vanhana. (Oikeasti naiset ovat viisikymppisinä ihan mainiossa vedossa.) Näyttelijäntyön loppumisen lisäksi hänen miljonäärimiehensä kuoli pariskunnan yhteisellä maailmanympärysmatkalla ja mrs. Stone jäi ”ajelehtimaan” luxusasuntoonsa Roomaan. Vanha italialainen contessa, joka oikeastaan on seurapoikain parittaja, esittelee mrs. Stonelle nuoren ja kauniin Paolon, joka on täydellisen kiinnostunut itsestään. Syntyy epäsuhtainen ja paheksuttu suhde, jonka kestäessä mrs. Stone käy läpi menneisyyttään ja yrittää määrittää loppuelämänsä suuntaa:

Tietämisen ei välttämättä tarvitse olla tietoista tietämistä.

– – –

Ajelehtimisella oli suuntansa, vaikkei sillä ollutkaan tarkoitusta, ja toisinaan suunta onkin se ainoa, mitä tiedämme päämäärästämme.

Tästä teoksesta tuli mieleeni toinen teos, nimittäin Ernest Hemingwayn (1899 – 1961) novelli Francis Macomberin lyhyt onnellinen elämä, suomennos julaistiin Jouko Linturin laatimana valikoimassa Kilimandšaron lumet vuonna 1958. Alunperin novelli ilmestyi vuonna 1936 lehdessä nimellä The Short Happy Life of Francis Macomber. Siitä seuraavaksi.

Rikas amerikkalaispariskunta on Hemingwayn novellissa safarilla Afriikassa. Mies pelästyy pahan kerran metsästettäessä suurta leijonaa ja tämähän se aiheuttaa kauheeta skismaa aviopuolisoitten välillä. Eivät ne välit muutenkaan huippulukemissa ole olleet. Eräänlaisessa yhdistetyn rattopojan ja contessan osassa on suuri valkoinen metsästäjä Wilson, joka köyrii rouvaa teltassaan öiseen aikaan. Aamulla mies on sisuuntuneena valmis puhvelijahtiin, jossa hän osoittaa miehuullisuutensa, mikä yllättää hänet itsensä, mutta vielä katkerammin hänen vaimonsa. Loppuratkaisun voi käsittää haluamallaan tavalla, joka tapauksessa Francis pääsee kuitiksi sen Jumalan kanssa, jolle kuulemma jokahinen on kuolemansa velkaa Shakespearen mukaan.

Mielestäni Hemingwayn novellit toimivat jatsahtavammin, jos ei liiaksi ala kaivella niitten tapahtumille tarkempia selityksiä. Tietyllä tapaa tämä pätee erityisen hyvin myös Williamsin pienoisromaaniin, jossa mrs. Stone ”löytää itsensä” ajelehtimisensa päätteeksi. Tervejärkisen ihmisen lienee vaikea käsittää rouvan ratkaisua, mutta minusta molemmissa kertomuksissa on kyse pariskunnista tiensä päässä. Eikä tarvitse kuvitella kirjailijoitten tahtovan kertoa, että itsekunnioitus olisi kuolemaakin kalliimpi. Tällaiset tarinat ovat vain tarinankertojien hömpötystä, josta monet tykkäävät. Siinä kaikki.

Williamsin kirjassa on 152 sivua, Hemingwayn novellissa 38 sivua. Tänään ja eilen luin.

Takaisin kirkkoon

Terveiset Siilinjärven kirkosta. Se oli taas auki tänään puolisen tuntia kesäpäivän musiikkituokion ajan. Koronaariset turva-asetukset olivat voimassa. Kirkkoon sai tulla korkeintaan 110 henkilöä, olimme koko kirkkokansa näitten onnekkaitten joukossa. Joka toisella penkkirivillä sai istua, penkin päähän oli merkitty, mitkä penkit ovat poissa käytöstä. Kullakin penkillä sai istua kolme henkeä. Kirkon käytävällä liikuttaessa 1,5 metrin turvavälistä sai hetkellisesti poiketa. Melkein kaikki olivat lukeneet nämä ohjeet kirkkoon tullessaan kirkon ulko-ovesta.

Saimme kuulla urkujen soittoa, jota esitti maineikas kanttori Vesa Kajava. Aiheena oli Suvivirsi kolmessa eri variaatiossa. Ensin kuultiin Jari Linjaman Alkusoitto virteen 571. Virttä on siinä ripsauteltu säveltäjä Bachin Es-duuri preludin muodostamalle pohjalle. Marko Hakanpään Kesäfanfaari sisälti myös Suvivirren teemoja. Lopuksi Vesa Kajava kajautti uruista omaa improvisaatiotaan Suvivirrestä, joka on tullut viime aikoina merkitsemään enemmän kuin pelkkä koulujen päättäjäisvirsi aiemmin merkitsi. Tilaisuuden aluksi muuten suntio Markku Mäenpää kertoi Suvivirren syntyhistoriaa keskittyen katovuosiin 1600-luvun lopulla. Soiton tauottua hän kohotti yleisöstä pyyteettömät kättentaputukset kanttori Kajavalle. Laulua ei siis esittänyt kukaan, niistähän ne basilliskot leviää.

Soiton aikana, kuten kirkonmenoissa niin usein käy, minä keskityin omiin ajatuksiini. Olin asettunut istumaan siten, että saatoin katsella kirkon länsilaidan ikkunoihin tehtyjä Bruno Tuukkasen lasimaalauksia.

Muistan kun nämä lasimaalaukset alkoivat ilmaantua kirkon ikkunoihin 1990-luvulla. Silloin, kun minut vihittiin vaimooni, ei maalauksia ikkunoissa ollut. Tästä lukija voi päätellä, että vihkimisestä on aikaa kulunut. Seuraavaksi esitän omia mietteitäni kyseisistä lasimaalauksista.

Lasimaalausten aiheet ovat vanhatestamentillisia, eikä Tuukkanen erityisemmin tuo niitten sanomaa 1900-luvulle omaa tekniikkaansa lukuunottamatta. Keskimmäisessä lasi-ikkunassa on ylinnä Jumalaa kuvastava suorakulmainen kolmio (katekeetat ovat yhtä pitkiä ja kolmio seisoo hypotenuusallaan) sisällään silmä, joka silmäluomen muodon perusteella on oikea silmä. Tietysti lasin läpi nähtynä silmä kirkon ulkopuolelta katsottuna näyttää vasemmalta silmältä. Tässä tapahtuu ns. ekskluusio, joka kirkon sisällä istuville on inkluusio.

Muuten kuvissa on tyyliteltyjä ihmishahmoja ja eläinhahmoja sekä kasviaihelmia. Väreistä tykkään sinisen ja turkoosin sävyistä sekä oranssin ja punaisen yhdistelmistä. Kirkollinen purppura eli retliini on mukana myös. Ihmishahmojen iho on väritetty vaaleella peessillä, sopii ihan hyvin. Tuukkanen on tehnyt kuvansa lähes sata vuotta sitten, joten melko hyvin ne ovat tyyliltään aikaa kestäneet. Hienoa että Siilinjärven vakavarainen seurakunta lopulta hankki lasimaalaukset kirkkoon.

Tilaisuuden jälkeen kävelin kotiin hyvillä mielin. Saatan käväistä toistekin näissä seurakunnan tilaisuuksissa kun nyt pää on tällä tavalla avattu.