Catullus: Kaikki runous

Rooman valtakunnan pääkaupungissa runoutta rustannut Gaius Valerius Catullus (n. 87 – 57 eaa.) on ilmeisesti tullut aika monille tutuksi. Sen verran samansävyistä tekstiä olen ollut lukevinani esim. netistä, että Catulluksen fanittajia nähtävästi löytyy. Luin Jukka Kemppisen laatiman suomennosvalikoiman Catulluksen tuotannosta. Kirja ilmestyi vuonna 1990 nimellä Kaikki runous. Itselleni Catullus oli jäänyt tuntemattomaksi, mutta nytpähän tiedän mistä tämmöinen, sanoisinko ”rävellysrunous” juontaa juurensa. Ennen kuin joudun uudelleen vetäisemään henkeä, on lisättävä, että Catulluksen runojen joukosta löytyy syvästi tuntevaa ja herkkääkin, vaikka silmille roiskahtava rivo panettelu on se mikä herättää minun huomioni ensilukemalta, niin ihmisrakas kuin olenkin.

Kemppisen valikoima ei sisällä kaikkia Catulluksen kirjoittamia runoja. Eipä tietenkään. Tuskinpa keltään antiikin kirjoittajalta on voinut säilyäkään koko tuotanto näihin koronaisiin aikoihin. Lisäksi on Kemppinen kertomansa mukaan jättänyt pois toistoa ja joitakin pisempiä runoja, joista on pari näytettä mukana tosin. Uskon Kemppisen valinneen ne kiinnostavimmat. Ensimmäinen pitkä runo kertoo myyttisestä kreikkalaismiehestä (Attis), joka ilmeisen puutteellisella harkinnalla päättää kuohita itsensä. Myöhemmin hän katuu asiaa ja menettänee järkensä, koskapa katoaa metsiin. Toinen vielä pisempi runo kertoo jostain pariskunnasta helleenien mytologiassa (argonautti Peleus ja merenneito Thetis). Runon homeerisen tehokkaasti ilmaistu (ss. 79 – 94) sanoma kiteytyy siihen, että ennen jumalat saattoivat vierailla maan päällä ihmisten pidoissa, mutta kun ihmiskunta kieroutui eli kun veli surmasi veljensä ja oikea ja väärä sekoittuivat synnin hulluudeksi, jumalat päättivät pysytellä poissa ihmisten iloista eivätkä kärsi paljasta valoa.

Tärkeimmän osuuden muodostanevat kumminkin kaikkien lukijain mielestä kuvaukset roomalaisten varsin vapaasta irstailusta. Catulluksen runoissa roomalaiset hässivät paljon eikä monikaan muoto tässä harrasteessa vaikuta heille vieraalta. Homosuhteiden kuvauksissa kuultaa jonkinmoinen väheksyntä tätä seksuaalisuuden ilmenemää kohtaan, tosin kuvauksia on sen verran paljon, että mistään vähäisestä ilmiöstä ei liene ollut kyse.

Toisinaan Catullus kirjoittaa Lesbia-nimisestä naisesta, jonka kanssa hänellä on suhde. Näitten runojen tyyli vaihtelee erittäin uskottavalla tavalla hellästä, palvovasta rakkaudesta piikittelevään ivaan, pettymykseen ja riuduttavaan kaipaukseen. Lemmen kohdetta ei kuvata pyhänä rakastettuna vaan kyse on selkeästi seksisuhteesta.

Ennen kaikkea Catullusta voi kuvailla teräväkieliseksi. Hän käyttää säkeitään koston välineenä ja sivaltelee runoilla niitä, joihin on pettynyt. Myös huonot runoilijat saavat osansa. Ylistysrunoutta ei juuri ilmene. Itseäänkin Catullus nimittää kaikkein huonoimmaksi roomalaiseksi runoilijaksi. Tämän voi tosin käsittää myös käänteisenä heittona. Ehkä tällainen kepeä heittely onkin juuri se, mikä Catulluksessa on vedonnut lukijoihin vuostuhanten jälkeenkin. Hän kirjoittaa samoin kuin kuppilan nurkassa olisi voinut kuulla jonkun heittävän läppää esikoronaisina aikoina. Syljen roiske tuo muassaan maukkaita tölväisyjä, joita ehkä sitten kansanedustajana saa pyydellä anteeksi jälkikäteen, mutta jotka sillä hetkellä vain naurattavat pureutuessaan lävitse yhtä hyvin käsittelyssä olevan kohteen kuin kuulijankin moraalisen julkisivun. Catullus on kuin muinaisaikain hovinarri, jonka hullunkurisille jutuille kuningas nauraa, kunnes narrin röyhkeys ylittää kuninkaan sietokyvyn ja narri päätyy hirteen. Catullus eli kolmekymppiseksi.

Kirjassa on 126 sivua. Eilen illalla aloitin ja tänä aamuna lukaisin loppuun.