Maailma on vasta nuori (alkujaan ”Uppotukki”), kantaesitys vuonna 1953. Kirjan ainoa pisempi näytelmä on sijoitettu ensimmäiseksi. Se tapahtuu Suomessa jatkosodan muutaman syksyisen ja talvisen kuukauden aikana vuosina 1942 – 1943 suomalaisessa tehdaskaupungissa. Neuvostomieliset ”sodanvastustajat” tekevät myyräntyötään, mutta ohrana taitaa myös myyräpelin niksit. Ylisukupolvinen työväenaate yhdistää ja ryhdistää perhettä, jonka isä ammuttiin sisällissodan lopuksi ja jonka pojista kaksi on lähetetty Neuvostoliittoon eikä heistä ole kuultu aikoihin. Jäljellä olevat perheenjäsenet kohtaavat sotapojan kotiloman aikana ja heidän erilaiset mielipiteensä kuohahtavat esiin. Käynnissä oleva suursota vaatii uhrinsa ja on dramaatikon käsissä ketä Hämeenlinna kutsuu.
Näytelmä on laadittu selkeäksi ja siinä on draamallista voimaa. Jännite säilyy hienosti eikä tapahtumista puutu riipaisevaa rakkautta tai sen eri näkökulmia. Yksi vauhdikas kohtaus konkretisoi eritteleviä moraalisia pohdintoja. Parasta antia ovat kahdenväliset vuoropuhelut, joitten (tapahtumiin nähden kovin harkittujen) puheenvuorojen myötä sinervolaisesti ”noustaan vuorelle”, josta kuulija/lukija voi katsella etäisyyksiin, mikäli siltä tuntuu. Kirjailija junailee tapahtumat siten, että tällaiset kahdenkeskiset keskustelut mahdollistuvat. Aatteen tai jonkin vastaavan takia kärsimisessä on omat kirkastavat hetkensä, joita kuvasteleikse ylväällä sävyllään seuraava sanailu sota-ajan ohranasta:
Eivät ne ole ihmisiä, meille. Me emme ole ihmisiä heille. Noille jotka toimivat koneistossa meidät tuhotakseen. Me olemme heille epäiltyjä, pidätettyjä, kuulusteltavia, syytettyjä, tuomittuja, teloitettavia. Me... Äiti, huomaatko sinä, että sanon me?
Viisinäytöksinen näytelmä on noin 90:n sivun mittainen kattaen noin puolet po. kirjasta.
Toukokuun viimeisenä iltana (alkujaan ”Puhveli”) kantaesitys kuunnelmana vuodelta 1948. Meitsille yllättäen tämä pieni näytelmä ei olekaan poliittinen vaan se on intohimodraama. Tapahtumat sijoittuvat Helsingin Kallion kaupunginosaan 1930-luvun alussa. Vuokra-asunnossa asustaa leskiäiti kahden aikuisen tyttären kanssa. Alivuokralaisena heillä on taksisuhari, jota tytöt nimittävät keskenään Puhveliksi.
Suuri asia eli Desantti vuodelta 1945. Tapahtuu syksyllä vuonna 1942 Helsingin lähistön tehdasyhdyskunnassa. Yksi näytös, kolme naista ja desantti. Jännite syntyy kuten edellisissä näytelmissä kahdenvälisistä vuoropuheluista, joissa pohditaan työväenaatteen mahdollisuuksia ja tarpeellisuutta sekä sodan ja vastarintaliikkeen oikeutusta.
Onnenmaan kuninkaantytär ja ihmislapset on satunäytelmä, joka ilmestyi kirjana vuonna 1944, kirjailija käytti salanimeä Aulikki Prinkki. Satunäytelmän eka versio syntyi jo sota-aikaan Sinervon kärsiessä vankeusrangaistusta poliittisena vankina Hämeenlinnan naisvankilassa. Myöhemmin lisätty alku ja loppu on sepitetty jambiseen runomittaan ja loppusoinnutettu vaihtelevan kaavion mukaan. Runo-osuudet soivat nätisti kuvaten sadun utopistista maailmaa, joka eroaa vahvasti puutteen ja sodan maailmasta, johon Onnenmaan prinsessa Krysantia päätyy kiukuteltuaan kotonaan. Aikuinen määttiijjä huomaa, että kun kerran hyväosainen pikku prinsessakin osaa kiukutella ja vaatia aina vain parempaa ihanteellisessa maailmassa, ei maanpäällistä paratiisia tulla saamaan pystyyn ihan lähitulevaisuudessa. Häijyä omistavaa luokkaa kuvaava Ison-Ruotulan emäntä saa liian vahvasti niskoilleen koko ihmisolennon taipumuksen oman edun tavoitteluun.
Kirjassa on 205 sivua. Ostin kirjan eurolla kierrätyksestä viime keskiviikkona. Entisen omistajan nimi on sama kuin eräällä fiksun tuntuisella toimittajalla, joka oli aikoinaan samalla venäjän kurssilla kanssani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti