Powered By Blogger

maanantai 30. marraskuuta 2020

Mika Waltari: Akhnaton auringosta syntynyt

 Mika Waltari (1908 – 1979) kirjoitti vuonna 1937 julkaistun näytelmän Akhnaton auringosta syntynyt. Näytelmässä on alkulehtien mukaan prologi ja viisi näytöstä.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Egyptiin eli kuten tekstissä sanotaan Kemin maahan. Jalasmökeistä ei näy jälkeäkään, sen sijaan aluksi ollaan Theban kaupungissa, sitten muutetaan hovi uuteen Taivaanrannan kaupunkiin. Theba tuntuu Suomessa harrastetuissa näytelmissä olevan rohkeasti edustettuna, tuli mieleen, että pitäisikö maahamme perustaa oikein Theba-teatteri. Väliajalla teehuone Teebassa tarjoiltaisiin katsojille lämmikettä suoraan teebannusta.

Kyse on siis ammottavien aikojen tapahtumista. Sotien jälkeen valmistuneessa romaanissaan Sinuhe egyptiläinen Waltari jatkoi tämän näytelmän henkilöitten ja teemojen parissa. Tavallaan tässä varhaisemmassa näytelmässään hän on kuvannut lyhyesti Sinuhessa kerrotut Egyptin sisäpoliittisen elämän kuohunnat. Sen sijaan Sinuhen oma kertojanääni puuttuu, samoin kuin hänen matkansa Levantin maihin.

Akhnatonista tulee näytelmän prologissa farao. Hän tutustuu jo siinä vaiheessa nuoreen soturiin, jonka nimi on aluksi Heb. Prologissa on mukana myös Eje, kuninkaan valtikankantaja. Näitten kolmen hahmon voi laskea miehittävän näytelmän pääosat. Samat hahmot ovat mukana myös Sinuhessa. Akhnaton on Sinuhessa Ehknaton, Heb on alusta pitäen Horemheb, jonka nimen hän saa myös näytelmässä ja Eje on Eje vaan. On näytelmässä toki mukana muutakin väkeä, mm. Akhnatonin kaunis vaimo Nefritite.

Aiheena on nuoren faraon päähänpinttymä eli palvomansa Atonin, auringon jumalan, kohottaminen ainoaksi oikeaksi jumalaksi. Raivostuttavaa siinä on aikalaisten kannalta se, että Aton syrjäyttää päällimmäisenä jumalana toimineen Ammonin ja varsinkin Ammonin korruptoituneen papiston. Sinuhessa Ammonin valta yltää kaikkialle, niin tässä näytelmässäkin. Lisäksi Aton kuvataan täydellisen tasa-arvon ja ihmisten välisen keskinäisen arvonannon jumaluutena, joka kehottaa pidättäytymään väkivallasta ja olemaan hyvää pataa naapureitten kanssa. Suurvalta-asemassa olevalle Egyptille se on ilman muuta turmion tie. Egyptin valta perustuu valloituksille ja naapurikansojen riistolle. Heikko Egypti muodostaa valtatyhjiön, joka alkaa nopeasti täyttyä Babylonin, khabirien ja heettiläisten sotajoukkojen rymistessä rajojen yli.

Aknatonin ajatukset ovat kauniita, mutta reaalipoliitikot Eje ja Heb tajuavat pitää myös Egyptin puolia. Eje toteaa jo alkuvaiheessa:

Tuhon ja kuoleman päivä on lähellä, kun orja puhuu veljenä valtiaansa rinnalla.

Katkeran ratkaisun hetkellä soturipäällikkö Heb on runollisempi:

Sinä tahdoit vain hyvää, Akhnaton, uneksijani, jota rakastan. Sinun silmäsi näkivät enemmän kuin maiset silmät, olkoon valtasikin ikuinen.

Farao Akhnaton on hyvää tahtova ihminen, joka on asetettu paikkaan, jossa pelkkä hyvä tahto ei riitä, vaan tymäkkää asennettakin vaaditaan.

Kirjassa on 130 sivua. Lukaisin sen tässä aamupäivällä.

Juhani Tervapää: Juurakon Hulda

Hella Wuolijoki (1886 – 1954) kirjoitti salanimellä Juhani Tervapää vuonna 1937 julkaistun näytelmän Juurakon Hulda. Näytelmää esitettiin aluksi Helsingin Kansanteatterissa Eino Salmelaisen ohjaamana pääosissa Emmi Jurkka ja Kaarlo Angerkoski. Siitä valmistui jo vuonna 1937 eräs suomalaisen elokuvan upeimpia komedioita Valentin Vaalan ohjaamana, pääosia esittävät Irma Seikkula ja Tauno Palo. On tullut se elokuva katselluksi monet kerrat – siitä huolimatta tai sen takia juuri halusin lukaista tämän näytelmänkin.

Alkulehdillä näytelmän kerrotaan olevan 7-kuvaelmainen huvinäytelmä tai 3-näytöksinen (7-osainen) huvinäytelmä. Kummin vain tai kumminkin. Tässä huvinäytelmässä käsitellään vakavia asioja: naisten ja köyhemmän väen oikeutta opintoihin ja työuraan. Tervehenkinen konservatiivisuus saa vastaansa tai rinnalleen nykyaikaisen ihmiskäsityksen, jossa kaikilla tulee olla oikeus kehittää itseään. Huvinäytelmällisyyteen kuuluu tällaisten uudistavien pyrkimysten avoin vastustaminen siten, että ei ota pirukaan selvää ollaanko siinä vastustuksessa ihan tosissaan. Sosiaalidemokraattinen kansanedustaja Purtiainen ilmaisee asian näin:

Ja vaikka minä tässä siivosti saarnaan nuorisolle, että lukekaa tytöt ja pojat, jotta pääsisitte vaalien kautta eduskuntaan, eduskunnan kautta hallitukseen ja hallituksen kautta parempiin oloihin, Tannerin reseptin mukaan, niin selvää kumoustahan se on, jos he kaikki, tai esimerkiksi 300,000 heistä alkavat lukea.

Niin se on, vielä nykyäänkin halutaan saada pojat lukemaan, mutta halutaanko heidän lukevan eri tavalla kuin sivistyneistö lukee tai kirjoittavan lukemastaan kirjablogiinsa eri tavalla kuin kirjanoppineet maisterit, se onkin eri asia. Ei ole työttömänä työuransa enimmäkseen viettäneen satunnaisen toimistoapulaisen tarkoitus merkonomin koulutuksella kertoa mitä kirjoista ajattelee...?

Vaalan ohjaama elokuva noudattelee erittäin tarkoin näytelmää. Tietenkin joitakin asioita on pitänyt jättää pois, Vaala ei varsinaisesti rakennellut ylipitkiä elokuvia. Erikoista näytelmässä on alusta löytyvä kirjoittaja Juhani Tervapään ”kirje”, joka on osoitettu Huldalle. Siinä kerrotaan näytelmässä kuvattua aikaisemmin tapahtuneista Huldan elämän vaiheista. Nämä vaiheet on Vaala poiminut elokuvaansa. Lisäksi kirjeessä kerrotaan näytelmän syntyvaiheista, tarinasta oman mielipiteensä kertoneista vaikuttajista, Olavi Paavolaisesta, Eino Salmelaisesta sekä asiantuntijasta, joka oli neuvonut kirjoittajaa esim. Huldan opintotahdin suhteen. Vanhan maailmanajan Conny-täti, hauska ja liikuttava sivuhenkilö, saa myös oman osuutensa kirjoittajan mielenliikkeistä ja selvästi hänen sympatiansa.

Näytelmä alkaa siitä, kun hupaileva herraseurue ohjaa öiseen aikaan Esplanadilta löytämänsä Huldan tuomari Soratien asunnon kirjasto-työhuoneeseen. Sovinnaisen maailman aikaan tämä olisi tarkoittanut Huldan maineen tahriintumista. Tästä huolimatta Huldan onnistuu opiskella itselleen hankkia sen sovinnaisen maailman ajan kirjasivistys ja kandin paprut. Se ei kuitenkaan riitä, kun ensimmäisen kohtauksen tahriintuminen tulee ilmi. Kirjailija Tervapää ei ole keksinyt syntyneeseen ongelmaan muuta ratkaisua kuin sen perinteisen onnellisen huvinäytelmäratkaisun. Sen annan hänelle anteeksi, kun näytelmä muuten toimii kuin banaanipotku. Niin että verkon heilahduskin on lopussa suotavaa.

Niin paljon muutakin voisi sanoa, mutta lepää rauhassa, Hulda! Kirjassa on 158 sivua, mukana valokuvia Kansanteatterin näyttämöltä. Luin kirjan eilen, lopettelin tekstin tänään.

lauantai 28. marraskuuta 2020

Aino Kallas: Talonpojan kunnia

Aino Kallas (1878 – 1956) kirjoitti vuonna 1936 julkaistun näytelmän Talonpojan kunnia. Sain sen äsken luettua, kun olin käyttänyt kirjaa kirjastolla, jossa leikkasivat saksilla kirjasen lehdet auki. Olivat tuoreeltaan vielä kirjapainon jäljiltä leikkaamati.

Näytelmä kuuluu Kallaksen teosten virolaisten historiaa kuvaavaan sarjaan. Tammikuun alussa vuonna 1906 Orgitan moisiossa Kavilan pitäjässä on kansannousun jälkeen järjestetty venäläisten miehittäjien toimesta rankaisuretki, jossa ainakin 22 talonpoikaa on ammuttu. Ennen kuin rangaistusretkikunta jatkaa matkaansa, on jäljellä vielä Lauban isännän tuomitseminen ja rankaisu. Kenraali Voronin päättää, ettei isäntää ammuta, sillä hän ei löydä ampumiseen mitään syytä. Sen sijaan Orgitan perintöherra ja kirkkoherra, molemmat saksalaisia, vaativat että ukko ammutaan. Voronin määrää isännälle vitsarangaistuksen ja jättää nuoren luutnantin huolehtimaan rangaistuksen täytäntöönpanosta. Väkivahva vanki kuitenkin kieltäytyy rangaistuksesta, jota ei tunne ansainneensa ja jonka vastaanottaminen tekisi hänestä orjankaltaisen. Lauban isäntä haluaa olla vapaa mies ja on valmis vaikka kuolemaan mieluummin kuin ottamaan selkäänsä.

Näytelmä on erittäin selkeäpiirteinen. Jostain syystä se muistuttaa enemmän novellia kuin näytelmää, vaikka onhan siinä vuorosanat ja lavasteet on kuvattu kuten näytelmissä ainakin. Mutta jostain syystä, ehkä koska on tullut lukaistua jo aiemmin muutama Kallaksen virolaisaiheinen kertomus, jotenkin vain tunnustaa novellilta tämä näytelmä. Samaa tosin voi sanoa hiljattain lukemistani Helli Kaikkosen ja Irma Koskimiehen näytelmistä. En osaa sanoa voisiko vaikutelma syntyä siitä, että kukin näistä kolmesta näytelmästä tapahtuu yhdessä ja samassa paikassa ja reaaliajassa – tarkoitan, että sikäli kuin voi erottaa mitään erillisiä kohtauksia, niitten välissä ei ole mitään aikahyppäystä.

Kallaksen tekstit varmaankin pohjautuvat historiallisiin tai muihin vastaaviin lähteisiin, se tuntuu tässäkin lävitse varsinkin henkilöitten nimissä. Tosin Lauban emännän ja pojan nimistä, Roosi ja Ants, tuli mieleen Tallinnan Roosikrants -ravintola, jossa kerran kävin syömässä. No, nyt taisi minulta sanottava loppua, joten totean, että lukeminen kesti ehkä tunnin tai vähän päälle. Sitä paitsi ruoka taitaa olla valmis. Vihkosessa on 49 sivua.

Helli Kaikkonen: Ihmeellinen päivä

Helli Kaikkonen (1898 – 1974) kirjoitti vuonna 1942 julkaistun yksinäytöksisen näytelmän Ihmeellinen päivä. Näytelmässä merkittävää luonneroolia esittää opintokerholaismerkki.

Näytelmää on kaupannut viiden kappaleen nippuina Opintotoiminnan Keskusliitto. ”Pienempiä kappalemääriä ei myydä.” sanotaan alkulehdellä. Näytelmä lienee siis tarkoitettu seuranäyttämöitten esitettäväksi, tarvittava henkilömäärä on viisi näyttelijää.

Kaikki toiminta tapahtuu reaaliajassa maalaistalon tuvassa. Alussa talon tytär Irma istuu tuvan pöydän ääressä ompelemassa mekkoaan naapurista apuun kutsumansa Annikin kanssa. Neitoset ovat 19-vuotisia. Tuvan toisella laidalla penkillä istuu renkimies Taavetti Luumäki, kotoisin Pulsasta. Taavetti on sotilaspuvussa, hän paikkaa rukkasia, jotka on saanut Irmalta. Rukkaset saatuaan Taavetti tuumasi tavalliseen tapaansa:

No ei sille voi muuta kun nauroo.

Tätä hän toistelee läpi näytelmän. Itse asiassa helkkarin hyvä elämänasenne. Kunpa oppisin moisen. Tulisi tarpeeseen.

Toinen asia, jonka tällaiset pienimuotoiset näytelmät ihmislapselle opettavat, on se sama vanha periaate, josta enkun kielellä käytetään nimitystä KISS eli Keep it simple stupid! Kun ei sotketa liikaa asioita kerrontaan, se pysyy selkeänä ja niin helposti seurattavana, että näyttelijätkään eivät siitä hämmenny, jolloin esitys pysyy kasassa ja yleisö tajuaa näkemänsä ja kuulemansa. Ei se varsinaisesti haittaa, ettei kirjailija keksi isoihin ongelmiin luonnollisempaa poispääsyä kuin jonkin jumala_koneesta-tyyppisen ratkaisun. Tällaisella ratkaisulla saavutetaan juuri sitä selkeyttä, joka napakoittaa koko esitystä ja saattaa oikeaan arvoonsa sellaiset ylittämättömät viisaudet, joita Taavetti tavan takaa toisteleikse.

Kolmas asia, jonka tahdon nostaa esiin, on katsojan tai minun tapauksessani lukijan päänsisäinen sodankäynti omien tunteiden ja muistojen järjestelyn suhteen. Tämä menee nyt mutkikkaaksi, jos haluatte selvitä vähällä, lopettakaa lukeminen tähän. Aristoteleen Runousopista jäi mieleeni Saarikosken esipuheessaan esiin nostama kohta, jossa arvellaan tasapainoisten keskivertokatsojien tulevan seuraamaan näytelmää puhdistaakseen pelon ja ties minkä tunteitaan. Koska itse en ole koskaan ollut tasapainoinen katselija, joudun puhdistelemaan muistojeni arkistoja.

Kaikkosen näytelmässä esitellään ihmiset sellaisina aika hyvinä ellei vähän parempinakin. Oma kokemukseni ei vahvista tällaista ihmiskuvaa. Kansakoulussa valittiin hymypoika ja hymytyttö. Hymyoletetun tuli olla reipas, avulias ja muita hyviä luonnehdintoja täyttävä hahmo. Sitten tytöt äänestivät poikia ja pojat tyttöjä. Minä äänestin yhtä Ellua, koska hän oli mielestäni reipas, avulias ja lauloikin laulutunneilla niin että hartiat kohoilivat. Opettaja laski äänet kaikkien nähden ja hän oikein vihaisesti kivahti, kun Ellun saama ääni luettiin. Ellukin tuntui vaivaantuneelta, vaikka kukaan ei tiennyt kuka häntä äänesti. Ellu sai vain yhden äänen, hymytytöksi valittiin luokan nätein tyttö. Olin pettynyt. Myöhemmin yritin päästä mukaan kotipeliin, jota Ellu leikki kaveriensa kanssa. Pyyntööni vastattiin pilkallisin nauruin ja luvattiin ottaa minut korkeintaan koiraksi. Siitä minun olisi jo pitänyt tajuta, ettei juuri kukaan ansaitse mitään hymyoletetun patsasta, narttupatsas riittäisi hyvin. Tässä näytelmässä syötetään katsojalle kuvaa hyveellisistä ihmisistä, kuvaa, jota en voi pitää muuna kuin valheellisena. Mutta näytelmässä se toimii. KISS-KISS!

Vihkosessa on 24 sivua. Lukaisin näytelmän aamulla noin tunnissa.

perjantai 27. marraskuuta 2020

Helvi Hämäläinen: Kuunsokea

Helvi Hämäläinen (1907 – 1998) kirjoitti vuonna 1937 julkaistun runonäytelmän nimeltä Kuunsokea. Sepä tuli tänään lukaistuksi.

Kuunsokea kertoo Martista, joka saapuu salamatkustajana paratiisilliselle etelämeren saarelle. Saaren erikoisuus on sinivihreänä hohtava kuu, jonka sanotaan tekevän ihmisen sokeaksi, jos sille täydenkuun aikaan itsensä altistaa. No, Martti tietysti, arvaahan tuon, tunkee itsensä alttiiksi kuutamolle ja sokeutuu. Laivan väki pilkkaa hömelöä kuunsokeaa, hän joutuu vaarallisiin tilanteisiin satamakapakassa, mutta joku kaiffari sentään vie hänet turvaan laivaan.

Laivan lähdettyä merille kuunsokeaan aletaan suhtautua kasvavalla nyreydellä. Mies ei pysty tekemään mitään ja häntä joudutaan avittamaan. Ainoastaan laivan kokin apulaisena toimiva Marjatta haluaa auttaa Marttia.

Kun laiva joutuu myrskyn kourimaksi, alkavat merimiehet ja muutamat matkustajatkin tajuta, että kuun voima säteilee Martista aiheuttaen meren vellonnan. Marttia uhkaa paiskaaminen meren syliin. Marjatta asettuu vastustamaan moista toimenpidettä. Pian meri rauhoittuu ja muutkin tulevat järkiinsä – Martti pelastuu merimiesten vihalta, mutta ei Marjatan rakkaudelta. Yöllä Martti vie Marjatan piikuuden.

Kuunsokeus pahenee kuun kierron myötä ja alkaa sitä tehen sitten myös hellittää kuun kierron myötä. Kuukautisen sokeuden jälkeen Martti saa näkönsä takaisin ja silloin vasta Marjatan silmät avautuvat näkemään Martin todellisen luonnon. Martti on taiteilija, joka rakastaa vain kauneutta, Marjatta on vain kyökkipiika, joka ei merkitse hänelle mitään. Kotirantain lähetessä raskaana oleva neitonen tajuaa menettävänsä Martin ja hyppää mereen. Vasta tämä saa Martin tajuamaan haljuluontoisen itsekkyytensä ja hän hyppää kanssa mereen, hipshei vain.

Runomitta vaihtelee jatkuvasti, riimit hyppivät tarkoituksellisesti puhujalta toiselle enkä suoraan sanoen ymmärtänyt, miksi tämä tarina on haluttu kertoa runomuotoisena. Kuu, luu, puu, suu ynnä muu eivät suinkaan ole kovin epätavallisia sanoja runojen loppusoinnuttelussa. Suoraan sanoen tykkään enemmän hupsusta vanhasta iskelmästä, jossa lauletaan: ”Intiassa kuukin on kuumempi, hoo-hiiohei!” Vaan nytpähän olen tämänkin läpilukaissut. Näytteeksi näytelmän runoudesta Martin kuvaus kauneudesta:

Sydän kauneuden on totuus,

kuun kaltainen se on

mi pisarasta rapakon helmen luo, 

lipas on se, missä enkelit tuo

maan päälle valoa taivaan.

Hänen kaltaisensa ken ristillä kuoli

asuntonaan ihmisen tomumaja:

on kauneus vapahtaja.

Sivuja 84, lukemisen aloitin iltapäivällä, sitten siiten imuroin ja tehtiin pitsaa, josta tuli aika hyvää. Näytelmä tuli luettua vähän vaille yhdeksältä.

Irma Koskimies: Voimattomat kädet

Irma Koskimies (1911 – 2002) kirjoitti vuonna 1934 ylioppilaiden näytelmäkirjoituskilpailussa palkitun näytelmän Voimattomat kädet. Näytelmä julkaistiin W.S.O.Y:n näytelmäsarjassa numerolla 135. Näytelmä on yksinäytöksinen, siinä on kolme henkilöhahmoa ja pituutta julkaisulla on vain 38 sivua. Lukaisin sen puolessatoista tunnissa.

Kyseessä on kolmiodraama, jossa osallisina ovat nuoret opiskelijat. Kaksi heistä on tavannut vappuna ylioppilaitten kulkueessa, jolloin he selvästikin ovat ihastuneet toisiinsa. Tai ovat alkaneet ainakin tuntea vetoa toisiaan kohtaan. Kolmas hahmoista on järkevämpi ja pulskempi opiskelijamies, joka jo suorittelee tutkintoja. Asetelma tuo mieleen esim. Dostojevskin novellin Pietarin valkeat yöt. Tässä näytelmässä seurataan toukokuista valonhämyistä iltaa Suomen pääkaupungin sykähdellessä. Loppuratkaisu on uskottavan tuntuinen, se on varmaan vedonnut nuoriin katsojiin aikanansa. Nyt luettuna näytelmän vuoropuhelu tuntui ihan teatteriin soveltuvalta. Voisin aivan hyvin katsella tämän jollain näyttämöllä esitettynä. Nimeksi näytelmälle olisi voinut valita jonkin hieman nuorekkaammalla tavalla runollisen, kuten vaikka Pääkaupungin ilta tai Tapahtui vapun jälkeen tai Kevään lumo.

Vihkosen lopussa on lueteltu lyhyin luonnehdinnoin varustettuna lisää vastaanlaisia näytelmiä. Kustannusosakeyhtiö Kirjan Näytelmäkirjastossa kuuluu olleen jo likemmäs kaksisataa valittua tuotetta:

Ne ovat kaikki erikoisen sopivia vähin voimin ja näyttämövarustein toimivien seuranäyttämöiden esitettäviksi. – – – Niissä kaikissa on suhteellisen vähän henkilöitä, ne ovat helposti lavastettavia ja niiden esitys kestää vain noin yhden tunnin.

Mielestäni tässä kuvataan oikein sattuvasti tämäntyyppisten näytelmien tarkoitusta. Ne ovat olleet oman aikansa emmerdaleja ja salatuita elämiä. Viihdettä kansalle aikoina, jolloin ihmiset asustivat maaseudulla, paikkakunnilla, joilta ei välttämättä edes elokuvateatteria löytynyt. Kun alkaa pohtia sitä, että iso joukko ihmisiä pitkälle sotien jälkeenkin osallistui tällaisten näytelmien järjestämiseen ja esittämiseen, puhumattakaan siitä miten monet niitä näytelmiä kävivät katselemassa, rupeaa ymmärtämään miksi teatterit edelleen täyttyvät pääosin vanhemmasta väestä. Teatteri merkitsee heille samaa kuin minunlaiselleni nappulaliigan jalkapalloilijalle merkitsee jalkapallo. Saatan seisahtua hetkeksi katselemaan vaikka nuorten ottelua ohikulkiessani. Teatteria aikoinaan harrastaneille teatteri on imeytynyt elimistöön, he tuntevat sitä kohtaan aitoa veren vetoa. Näinpä sitä aamuhetkillä varhain luettu näytelmä voi herättää paatuneenkin lukijan tajuamaan mitä on oikein lukenutkaan! Tästä syntyisi aikamoinen verranto kaikkiin elämän ilmiöihin, jotka ihmispoloa kiinnostavat ja tuon kiinnostuksen syihin, mutta taidan jättää laajemmat arviot tältä osin tekemäti.

Hauskat lyhykäiset luonnehdinnat vihkosen lopussa kertovat usein näytelmistä yllättävässä määrin. Lukaisemaani näytelmää on kumminkin luonnehdittu melko karusti:

Irma Koskimies: VOIMATTOMAT KÄDET. 1-näyt. näytelmä, rakkausaiheinen. (3 h.)

torstai 26. marraskuuta 2020

Arvid Järnefelt: Sointula

Arvid Järnefelt (1861 – 1932) kirjoitti vuonna 1924 julkaistun kolminäytöksisen näytelmän nimeltä Sointula. Näytelmänsä kirjapainatteen alussa Järnefelt huomauttaa, että vaikka Pohjois-Amerikan Vancouverissa, Malcolm saarella olikin Sointula-niminen siirtola 1900-luvun alussa, ovat näytelmän henkilöluonteet vapaasti muovaeltuja taiteen tarkoituksissa.

Näytelmä on tosiaankin taideteos jo siinäkin mielessä, että näytelmän kolme näytöstä – alku, keskikohta ja loppu – tosiaan liittyvät nätisti toisiinsa ja muodostavat kelpo kokonaisuuden siten, että niistä syntyy yhtenäinen kertomus, joka sisältää oman opetuksensa.

Ensimmäinen näytös tapahtuu Suomessa, siinä Johannes-niminen koulutettu ja ainakin avion kautta varakas henkilö on juuri eroamassa vaimostaan, joka ei halua miestään seurata yhteiskuntakokeiluun valtmeren taakse. Samaan syssyyn eroparin asunnossa järjestetään kokous, jossa tulevat kohtalonkumppanit tapaavat toisensa ja päättävät nimetä siirtolansa Sointulaksi.

Toisessa näytöksessä kuvataan Sointulan elämänmenoa yhden ratkaisevan päivän aikana. Yhteisölle on juuri saatu rakennetuksi kokoustupa. Lattialla olevista lastuista, palovakuutuspuheista ja sisällä polttelusta tulee etsiskelemäti mieleen Ibsenin näytelmä Kummittelijat. Mutta se polte, joka kaataa Sointulan, se milloin kytee milloin roihuaa ihmissydämessä ja se poltehan on tietysti se rakkaus. Ylimitoitetuin tavoittein kokeiluun suhtautuva Johannes julistaa vapaata rakkautta yksinkertaisille maamiehille, jotka ovat tottuneet puhumaan tiukan paikan tullen raamatullisin termein ja ajattelemaan jokseenkin samaan henkeen. Tästä taas tulee mieleen Mika Waltarin romaanin Mikael Karvajalan vallankumouksellinen julistaja, jonka ajatus siitä, että kaikki on yhteistä, karahtaa kiville kuin samara kirkkaalta taivaalta.

Kolmas näytös tapahtuu jälleen Suomessa, Helsingissä, siinä samassa kauniissa salissa, josta näytelmä alkoi. Vaimon koti on köyhtynyt, palvelusväki on lakossa ja Johannes, Suomeen palanneena, julistaa omia aatteitaan toreilla ja puistoissa. Vaimon palvelustyttö on ollut häntä katselemassa, komea kuuluu olevan, puheetkin ovat siinä sivussa jääneet mieleen. Järnefelt piirtää näytelmässään kuvan julistajasta, jota ei mikään estäisi julistamasta – eikä yhä uudelleen epäonnistumasta. Jokin hänessä silti ihmisiin vetoaa, aina löytyy uusia, jotka uskovat hänen käyttöönsä koko omaisuutensa, jotta maailma muuttuisi paremmaksi paikaksi. Voi, voi, semmoisia ne idealistit ovat, semmoisia heidän seuraajansakin.

Kirjassa on 140 sivua. Lukaisin sen tänään.

Jalmari Finne: Kiljuset

Jalmari Finne (1874 – 1938) kirjoitti vuonna 1923 julkaistun kolminäytöksisen lasten huvinäytelmän nimeltä Kiljuset.

Joskus vähän nuorempana lukaisin ne Kiljusen herrasväestä kertovat teokset, joita meiltä kotoa löytyi. Muistan nimeltä kirjan Luru Kiljunen ja hänen Hömppänsä. En enää muista, mistä kirja kertoi, tosin arvelen, että Hömppä saattoi olla kissa. Kiljusista minulla on juuri sellainen käsitys, jota lukemani näytelmä vahvistaa, että he hommaavat ja huhtovat samalla kuin meluavat ja meuhkaavat, niin että rauhallisempaa väkeä ihan hengästyttää seuratakin semmoista. Suomalainen mielenlaatu ja meininki on toisenlainen, ei siinä mennä toripöydille istumaan ja huutelemaan kovaan ääneen eikä meluta kuin tappelun edellä, kun porukalla mietitään miten pesukonetta käytetään. Ei näin tosin menetellä tässä näytelmässäkään, mutta tulipahan mieleen.

Kiljuset ovat tulossa käymään Mattilassa, jossa Eskolat juuri ovat kahvittelemassa isäntäväen kanssa. Kaikki ovat toki kuulleet ja lukeneet Kiljusen herrasväen seikkailuista, mutta eivät oikein ota uskoakseen, että he oikeasti olisivat olemassa. Mattiloitten palvelijatar, Fiina, oikein pelkää Kiljusia luettuaan heidän touhotuksistaan. Tietenkin Kiljuset saapuvat ja kommellukset ovat juuri samantyyppisiä kuin mitä en edes muista kirjoista lukeneeni. Härkä porsliinikaupassa on sopiva vertauskuva Kiljusten vyörylle.

Vaikka Fiina ehtii jo tottua Kiljusiin, ryhtyvät Mattilat ja Eskolat puolustuskamppailuun äänekkäitä ja riehuvia vierailijoitaan vastaan. Näyttämöllä nämä kamppailut saattavat toimia paremmin kuin luettuna, tosin minulle muistaakseni tuli aina vähän vaivautunut olo Kiljusten touhuista lukiessani – niin nytkin.

Ajattelin tämän näytelmän sovittamista nyky-yleisön töllisteltäväksi. Parikin vaihtoehtoa tuli mieleen ja molemmat voisivat jotenkuten toimia valikoidulle aikuisyleisölle. Ensinnäkin voisi ajatella näytelmän esittämistä pikkujouluviihteenä. Tietty rehvakka fyysisyys saattaisi saada erotiseeraavia piirteitä näyttämölle sovitettuna. Ja nykyäänhän vedetään revyymeininkiä ravintolamiljöössäkin.

Toinen vaihtoehto voisi olla näytelmän sovittaminen siten, että ns. tavallinen kansa, jonka parista näytelmä lähtee liikkeelle, puhuisi suomen kieltä, kun taas Kiljuset puhuisivat unkaria, puolaa ja vaikka vaihtoehtoista saksaakin. Tässä voitaisiin käyttää hyväksi tekstitystä, jossa vieraskieliset vuorosanat heijastettaisiin katsojain nähtäväksi suomennettuina ja suomenkieliset vuorosanat voitaisiin heijastaa katsottavaksi vieraskielisin liukumiinoin varustettuina, kuten túrós csuzsa, Jó napot, hőlgyeim és uraim, hősök tére, Szépművészeti Múzeum tai Popiól i diament, Solidarność, Dzien dobry, Dziękuję tai Papa, Charly hat gesagt, Kurfürstendamm, Fernsehturm, vorläufig festgenommen, Bitte, kommen Sie ins Präsidium jne. Katsoja voisi nähdä näytelmän tämäntyyppisessä versiossa viittauksia oikeusvaltioperiaatteisiin ja muihin ajankohtaisina pidettyihin puheenaiheisiin.

Kirjassa on 94 sivua. Eilen luin eka näytöksen ja tänä aamuna loput kaksi.

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Selma Anttila: Kahdet kasvot

Selma Anttila (1867 – 1942) kirjoitti vuonna 1923 julkaistun näytelmän nimeltä Kahdet kasvot. Kyseessä on kolminäytöksinen näytelmä.

Kahdet kasvot on intohimodraama. Se on kolmiodraama, jossa tapahtumain kiihdyttimenä toimii aikaisemmasta, aviottomasta suhteesta peräisin oleva lapsonen. Avioon päätynyt pariskunta kuuluu yhteiskunnan hyvempiosaisiin. Tapahtumat käynnistyvät heidän syysiltaisilta puutarhajuhliltaan, jonka puistikossa faunien tavoin kisailevat nuori nainen ja häntä innokkaasti, mutta kaunopuheisesti tavoitteleva nuori lääkärismies. Heidän leikkisä ja silti ylevänsävyinen haastelunsa virittää taajuutta jonnekin antiikin-ibseniläisille värähtelyille. Tästä näytteeksi pieni katkelma:

Siinähän se juuri viehätys onkin, maahisen taika ja suuruus, kuulua niihin harvoihin, joilla on valtaa ja pohjaton halu riistää toisilta, lyödä, ottaa, uuvuttaa ja nöyryyttää, alentaa ja survaista tyhjiin – ja itse nousta puolijumalaksi ja nauraa tälle leikille – tyhjyydelle!

Näytelmän tapahtumain ajankohta: nykyinen virittää minut niille taajuuksille, jotka värähtelevät vielä katkeran sisällissodan jälkeisiä tuntoja ja toisaalta kiinnittyvät hampaat irvessä riemuamaan iloisen 1920-luvun menosta. Tapahtumapaikka: maaseudulla kirkonkylä, tuntuu sopivan näytelmän tuntoihin, joissa tärkeä merkitsevä tekijä on muitten ihmisten tuomiosta koituva häpeä. Häpeän aiheuttaja on kavallus, joka taasen on seurausta varomattomasta keinottelusta osakkeilla. Mutta nämä kaikki ovat vain tapahtumain taustaa, tärkeintä on se, kumpi näytelmän keskiössä olevista naisista vetää pisemmän korren ja saa omakseen sen keinottelijan, jonka kanssa toisella on se avioton lapsi.

Pakko sanoa, että tämä näytelmä tuntui tyylillisesti sen verran vanhakantaiselta, etten oikein osannut nauttia lukemisesta. Ajatukseni harhautuivat sivuseikkoihin – miksi pojan nimi on Henni olkoonkin että häntä kuvaillaan tyttömäiseksi tai miksi keskustelut liikkuvat niin tähtitieteellisen ylevällä tasolla. Aina ei voi voittaa ja nytpähän on tämäkin näytelmä lukaistu. Kun aikaisin aloitin, sain sen aamupäivän aikana luetuksi. Sivuja kirjassa on 117.

tiistai 24. marraskuuta 2020

Aino Voipio: Kansanopistolaisia

Satakunnan laulun sanoittajana tunnettu Aino Voipio (1883 – 1975) tunnettiin myös kansanopiston johtajana. Vuonna 1913 hän kirjoitti kolminäytöksisen näytelmän nimeltä Kansanopistolaisia.

Alitalon Väinö on perheensä ainoa lapsi. Hän asuu vanhempiensa kanssa maalaistalossa. Äiti on hiljainen, työteliäs immeinen, isä on juomari. Väinö, reipashenkinen nuori mies, on kutsunut kansanopiston johtajan kotiinsa puhumaan ja kertomaan kansanopiston toiminnasta. Isä vastustaa ajatusta. Hänen kanssaan ei ole puhetilaisuudesta sovittu, sillä poika ei saanut audienssia isänsä luokse pyytääkseen häneltä lupaa. Isä ei kumminkaan asetu vastustamaan järjestelyitä, kun kerran löytää pullonsa. Tilaisuuden alettua isä sitten ilmaantuu paikalle häiriköimään ja nimittelee kansanopistoa naimakouluksi. Hänen mukaansa sinne hakeudutaan puolison löytämistarkoituksessa ja nuorille opetetaan laiskuutta ja hyödyttömiä tietoja. Saatettuaan paitsi itsensä myös muun perheensä häpeään isä perii pikavoiton, kun kokous siirretään toiseen taloon. Väinö päättää silti lähteä kansanopistoon.

Kansanopisto on Väinölle sopiva opinahjo. Hän paneutuu opiskeluun, vaikka eräs tovereista onkin painokkaasti Väinön isän tuumailujen tasolla:

Mutta sen minä sanon, ettei kukaan viisas ihminen jonkun merkillisen aatteen vuoksi mene sinne tai tänne – olkoon se sitte kansanopistoaate tai muu. Oman hauskuuden ja edun vuoksi he sen tekevät, vaikka kauniita puheita käyttävät.

Myös Väinöllä on pelissä muutakin kuin kansanopistoaate. Hänen lapsuudentoverinsa, Koivulan Anna, on myös kansanopistolaisia, vaikka onkin joutunut lukuvuodeksi jäämään kotiin hoitamaan sairasta äitiään ja hänen töitään. Väinölle Anna merkitsee enemmän kuin kaikki kansanopistot ja seminaarit yhteensä, hän on se tähtönen, johon Väiski kurkottaa ja kun se tähti alkaa etääntyä, joutuu Väinö puntariin itsensä ja elämäntehtävänsä suhteen.

Nykyään ei maaseuduilta tarvitse enää nuorisoa houkutella opiskelupaikkoihin, maaseutuja asuttavat nykyään enää leikkuupuimurit ja metsäkauriit. Nuoret opiskelevat lähes ilmaiseksi yliopistoissa liikuntatieteitä, biologiaa, astronomiaa ja vieraita kieliä. Sata vuotta sitten asiat olivat vielä toisella tolalla: suurin osa suomalaisista sai elantonsa maatilataloudesta, ojia kaivettiin puisilla lapioilla, pellot kuorrutettiin karjanlannalla, jonka päällisiä kottaraiset ja keltavästäräkit parvina noukkivat ja hevoset tekivät isolta osin raskaimman maankääntötyön, mitä nyt isäntä vähän auraa ohjaeli isompia kiviä kierrellen. Niin että jos jollekin tulee mieleen kysäistä miksi minä tällaisia vanhempia näytelmiä luen, saanen jättää tämän lyhyen histooriakuvauksen kysyjän tarkasteltavaksi.

Näytelmä on kolminäytöksinen, kaksi näytöksistä tapahtuu kansanopistolla. Tapahtumat etenevät sujuvasti, jahkailua ei esiinny. Vuoropuhelu tunnustaa luontevalta. Kirjakielisyyttä on pehmennetty säädyllisissä määrin, toisaalta murteellisuudet on karsittu pois. Juuri näin pitääkin kirjoittaa suurelle yleisölle tarkoitettua yleiskielistä näytelmää. Juoni on tarkoitettu kohottavaksi, siinä näytelmässä myös onnistutaan. Kansanopistolaislaulut tuntuvat vanhentuneilta, runollisuus on niin ylevää, että ei ihme jos joitakin on haukotuttanut. Kirjailija olisi ehkä voinut itse kirjoittaa laulun, joista olisi henkinyt juureva maatalon henki.

Kirjassa on 67 sivua. Lukaisin sen tänään aamupäivällä.

maanantai 23. marraskuuta 2020

Maria Jotuni: Vanha koti

Maria Jotuni (1880 – 1943) kirjoitti näytelmiä, joista ensimmäinen oli vuonna 1910 julaistu Vanha koti.

Wikipediassa todetaan Jotunin käsitelleen yhteiskunnallisia epäkohtia usein kyseenalaistavan huumorin keinoin. Olen määttiijjä kirjoitellut tätä kirjablogia jossain määrin samankaltaista vääntövartta hyödyntäen. Tosin yhteiskunnallisesti merkittäviin epäkohtiin en ole niin tehdessäni aikonut vaikuttaa.

Vanha koti on nimensä mukainen näytelmä. Se on vanha ja kertoo kodista. Tohtorinna pääkaupungista tulee käväisemään vanhassa kodissaan, jonka hän muistaa itselleen rakkaana paikkana. Kodin haltija on hänen isoisänsä, kauppias ja tehtaanomistaja. Vanhenneenakin hän pitää liiketoimiensa ohjat käsissään eikä hänen jälkikasvustaan siihen tuntuisi olevankaan, enempi haaveellista porukkaa kun ovat. Kauppias Jynkkä viihtyy työteliäitten ihmisten kanssa, sellainen on talon emännöitsijä, Fiina Ekbom, tunnettu myös nimillä Viina ja Ekbomska. Tehtaan työntekijöitten puhemies, Hallinen, vierailee talossa työn puitteissa ja vähän muutoinkin. Ekbomskalla on vaalea ja tottahan toki hento tytär Eliina, jota tosin piirittää myös kauppiaan pojanpoika Artturi. Jynkän pojantytär tohtorinna Teresia on tietenkin pitkä, solakka ja joustavan näköinen, alle kolmenkymmenen, iho kalpea ja tukka väliväriä, puettu rikkaasti. Hän on tullut tosiasiassa tapaamaan paikkakunnan tohtoria, jonka kanssa vispilänkaupat olivat keskeytyneet, kun Teresia oli naitu sinne etelään. Lisäksi näytelmän muonavahvuuteen mahtuvat Artturin ja Teresian isä Iisakki sekä hänen juomaveikkonsa, kauppiaan lanko Eevertti. Myös hieroja Miinalla on osuutensa asioihin ja niitten saamiin käänteisiin.

Kyseessä on puhdas murhenäytelmä. Tunnelma on raskas alusta lähtien, tosin sellaisella näytelmällisellä tavalla, että tuli mieleen Musorgskyn säveltämäin Näyttelykuvien jakso Vanha linna. Kesäisestä ajankohdasta huolimatta syksyn merkit tuntuvat kautta matkan. Jo alkuvaiheessa Teresia antaa oudon kuuloista tunnustusta alkoholisoituneelle isälleen:

Vaan, isä, minkä surua olet tuottanut, on tärkeämpää ollutkin. Suo anteeksi. Surua ei se ole ollutkaan. Vaan ajatuksia, ehkä ilottomia siksi, kun ne eivät ole liikaa luvanneet, eivät enempää kuin mitä pitää ovat jaksaneet. Ja siinä, isä, olen suurimman perinnön saanut.

Tavallaan Teresia kuvaa pessimistin luonteenlaatuaan – sanotaanhan näet: pessimisti ei pety. Myöhemmin hieroja Miina lohduttaa Eliinaa muistuttamalla, että jokainen luulee olevansa onnettomin, kun jotakin sattuu, vaikka aina löytyy onnettomampiakin. Jääkin aika vaikeaksi laskeskella, kuka tässä näytelmässä on onnettomin, vähätkin ilonaiheet tukahtuvat lopun elonleikkuuseen, joka vetelee vertoa antiikin tragedioitten ja niitten myöhempäin seuraajain meiningeille.

Jos olisin lukenut Maria Jotunin näytelmiä tätä ennen, voisin varmaan sanoa, että jo tässä varhaisessa näytelmässä ovat näkyvissä hänen myöhempäin näytelmiensä teemat. Onneksi ei tarvitse mitään niin kulahtanutta kirjoittaa. Hyviä keskusteluja tässä käydään korkeaksi siintyneen pessimismin hengessä. Näytelmä toimisi varmaan kuunnelmana ellei henkilökatras olisi näinkin laaja.

Sivuja 148, iso tekstilaji, tänään lukaisin. Minulla on vielä jäljellä yksi lainaamani kotimainen näytelmä autonomian ajan Suomesta. Toivottavasti se olisi vähän leppoisampi.

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Gustaf von Numers: Kuopion takana

Gustaf von Numers (1848 – 1913) kirjoitti vuonna 1891 ilmestyneen näytelmän Bakom Kuopio. Luin siitä vuonna 1957 kirjana painetun suomennoksen, jonka teki Eero Alpi (1885 – 1933). Kyseessä on kolminäytöksinen huvinäytelmä. Asun itse Siilinjärvellä, jonka voi hyvällä syyllä sanoa sijaitsevan bakom Kuopio – entistä Kuopion maalaiskuntaahan Siilinjärvi isolta osin on.

Tapahtumat sijoittuvat yksinomaan maalaiskunnan rovastin asuntoon, sen saliin, jonka kuvaus toi heti mieleeni Gustaf von Numersin näytelmään perustuvan elokuvan Pastori Jussilainen (Matti Kassilan ohjaus vuodelta 1955) ja tosiaankin sama Elias Jussilainen tässäkin näytelmässä julistaa näkemyksiään, joitten mukaan naisen osa on palvella miestään. Lukemassani näytelmässä Kuopion takana elää Jussilainen rovastin talossa apupappina. Hän on kihloissa rovastin tyttären Naemin kanssa. Naemi on tiukasti Jussilaisen talutusnuorassa, kuristushihnaa ei tarvita, sillä Naemi tottelee isäntäänsä kuin sylikoira ainakin. Naemi parsii Jussilaisen vaatteet, lataa hänen piippunsa ja sytyttää sen, kuuntelee miehensä ajatuksia palvoen jne. Ihan niin kuin meillä kotona, paitsi etten minä käy töissä. No, laitan minä ruokia ja siivoan ja käytän kissaa ulkona.

Rovasti ja ruustinna eivät ole läheskään niin tiukkapipoja kuin Jussilainen, mutta kunnon konservatiiveja hekin ovat. Seutukunnan rauha järkkyy, kun taloon saapuu Helsingistä Lilli, rovastin pojan kihlattu. Jo hyvissä ajoin ennen Lillin saapumista vyöräytyvät pastorin rouva, nimismiehen rouva ja kauppiaan rouva odottamaan vierailijaa rovastilan saliin. Lopulta Lilli saapuu uusia aatteita pursuen, hän kiroilee, tupakoi, nauttii likööriä ja kannattaa nuorsuomalaisia. Kirjailija von Numers armahtaa konservatiivikammon ympyröimää katsojaa/lukijaa, sillä kauppiaan rouva pitää johdonmukaisesti uudistusmielisen Lillin puolia. Näytelmän kohtalonkysymykseksi nousee se, päästääkö Jussilainen morsiamensa Naemin matkustamaan Lillin kanssa Helsinkiin, jossa Naemi saisi tutustua naisasialiikkeeseen, käydä talouskoulua ja piipahtaa teatterissa. Tämä ei ole mikään pikkujuttu. Minna Canth on halkaissut maalaiskunnankin Työmiehen vaimolla ja Kuopion yhteiskoululla. Nainen ei ole enää nainen, vaan tahtoo olla tasavertainen.

Koska kyseessä on aika vanha näytelmä ja suomentajan poismenostakin on kulunut jo säädettu aika, liitän tähän pitkähkön katkelman näytelmän ratkaisun hetkiltä. Lilli ja Naemi joutuvat vastakkain, kun Naemi äityy puolustamaan miestään ja hänen näkemyksiään kuten kunnon konservatiivineitosen kuuluukin:

LILLI: Tiedätkö sitten, mikä hänen mielipiteensä on? Se, että hän on kaikki kaikessa, ja että sinä olet mitätön nolla. Kas, siinä sinun avioliitto-tyrannisi koko loistossaan.

NAEMI: Sinä puolestasi tahtoisit, että miehet aina seisoisivat varpaillaan ja ihailisivat sinua. Siinä ei ole mitään syvää. – Mutta rakkaus se on – syvää. Mutta sitäkö te käsittäisitte tanssiaisissanne siellä Helsingissä? 

LILLI: Kuulehan, Naemi! Voin ihailla miestä, joka on minua etevämpi, ehkä saatan häntä rakastaakin – mutta naimisiin menen ainoastaan vertaiseni kanssa enkä minkään puolijumalan.

 NAEMI: Minä tahdon katsoa mieheeni korkealle. 

LILLI: Tai toisin sanoen: hänen pitää katsoa alas sinuun.

Näytelmä päättyy iloisen odotuksen sopusointuun. Kirjassa on 86 sivua. Lukemisen aloitin eilen illalla ja lopettelin sen tänä aamuna.

lauantai 21. marraskuuta 2020

Matti Kurikka: Viimeinen ponnistus

Inkerinmaalla syntynyt ja varttunut Matti Kurikka (1863 – 1915) tunnetaan ehkä parhaiten ulkoisille maille perustamistaan yhteisöistä, joissa tavoiteltiin jonkinmoista ihanneyhteiskuntaa. Kurikka vaikutti myös Suomen politiikassa työväenaatteen miehenä, jolle hengelliset ajatuksetkin olivat tervetulleita. Tämän lisäksi hän kuuluu toimineen lehtimiehenä. Lukaisin hänen näytelmänsä, käsitteekseni ensimmäisensä, jonka nimi on Viimeinen ponnistus. Näytelmä on vuodelta 1884 ja sen alkulehdiltä löytyy painettuna tekijän syvän kiitollisuuden osoituksena omistus Suomalaisen teatterin nerokkaalle johtajalle, Tohtori Kaarlo Bergbomille. Sain Kuopion kirjastosta luettavakseni alkuperäisen kappaleen näytelmän kirjajulkaisua. Teos löytynee luettavaksi myös netistä.

Näytelmän aiheena on vuonna Venäjän keisarin Aleksanteri II:n vuonna 1861 antama manifesti maaorjuuden lakkauttamisesta Venäjänmaalla. Tapahtumapaikkana on Inkerinmaa, lähellä Pietaria, keisarillisen Venäjän pääkaupunkia. Hyvin lyhyessä katkelmassa kuvaillaan vierailua keisarin puheilla. Tieto manifestista oli saavuttanut kansan jo ennen allekirjoitusta ja julistusta. Niinpä näytelmän pääaihe keskittyy aatelismiehen ja hänen alustalaistensa toisistaan vastakkaiseen viimeiseen ponnistukseen. Aatelismies toivoo vielä voivansa vaikuttaa keisarin päätökseen, talonpojat sen sijaan odottavat manifestia kuin venäläistä kuuta nousevaa.

Pääaiheeseen on liitetty kaksi toisiinsa kytkeytyvää ja osin törmäyskurssillekin keskenään asettuvaa teemaa: nimittäin rakkaustarina talonpojan tyttären Annin ja kasvattipoika Andrein välillä sekä poikaansa etsivän Audotja-äidin tarina. Näitten teemojen saatteleminen tyydyttävään päätökseen kuultaa näytelmän lävitse kuin vanhan kotimaisen elokuvan juoni. Teatterissa tällainen on oikeasti toivottavaakin. Katsoja saadaan sillä keinoin odottamaan sitä mitä tuleman pitää ja huojentumaan siitä, että kaikki kääntyi vielä parhain päin. Lopuksi luettava keisarin manifesti on kuin seremoniamestarin pöyheän juhlallinen päätösjulistus: näytelmä on päättynyt, voitte mennäh kotioh!

Näytelmä sisältää kosolti laulelua ja pientä piirileikkiäkin. Mukana on myös hauskoja sivuhahmoja, joista pitää erityisesti nostaa esiin Juhana, Roposen talon poika, joka laukaisee hauskan sutkauksen tilanteeseen kuin tilanteeseen – samaan tyyliin kuin Minna Canthin pari vuotta Kurikan teosta aikaisemmin esitetyssä näytelmässä Murtovarkaus sanaileva Hoppulainen. Toinen huomiotani herättänyt hahmo on suomea haastava Donin kasakka Wasjka, joka ei esiinny minään julmana vasilina vaan hän tasapainoilee työnsä ja kelpo väkenä pitämänsä kansan välillä. Aatelismies, hänen ylhäisyytensä Nikolai Kosmin on uuden kynnyksellä vielä osaksi kiinni vanhassa järjestelmässä, jossa hän isällisellä huolenpidollaan on johtanut koko seutukuntaa, mutta toisaalta hän on nopeasti valmis tunnustamaan, ettei rehellisiä ihmisiä enää saa kiusata, kun manifesti saapuu.

Mielenkiintoinen kansatieteellinen yksityiskohta nousee esiin näytelmän alkuvaiheissa puhuttaessa savakoista ja äyrämöisistä. Vanhakantaiset äyrämöiset ovat pitäneet yllä perinteitä, käyttävät yhä perinteen määrittämiä vaatteita, joita varmaan nykyään nimitettäisiin muinaispuvuiksi, kun taas savakot omaksuvat sulavasti uusia aatteita ja käyttävät myös uuden kuosin vaatteita. Hämmästyttävän tärkeälle sijalle nousee uskonto, jossa kumpikaan puoli ei voi hyväksyä venäjänuskoista eli ortodoksia puolisoksi. Monikulttuurisessa ympäristössä inkeriläiset ovat pitäneet kiinni omista erityispiirteistään, vaikka alueella kyllä asusti myös ortodoksiuskoisia inkerikkoja (mm. Larin Paraske).

Näytelmässä on 76 sivua. Luin sen eilen.

perjantai 20. marraskuuta 2020

Minna Canth: Murtovarkaus & Anna-Liisa

Minna Canth (1844 – 1897) kirjoitti erinomaisia näytelmiä, joista tällä kertaa lukaisin vain kaksi, nimittäin ensimmäisen ja viimeisen.

Murtovarkaus (ensiesitys vuonna 1882) oli se ensimmäinen Canthin näytelmistä. Kun katselen Canthin elämänkaarta, voin vain ihmetellä miten lyhyessä ajassa hän ehtikin kirjoittaa niin jylhää ja mainiosti toimivaa fiktiota, joka puhuttelee minuakin lukijana vielä näinä koronaisina aikoina.

Murtovarkaus ei ole yhteiskunnallisesti kantaaottava teos. Se on viihdyttävä näytelmä, jota varmasti on paljon teattereissa esitetty, koska vanhempi väki toistelee samoja sanontoja ja sutkauksia, joita näytelmä runsain mitoin sisältää. Rakastavaisten onni joutuu ilkeitten juonien vuoksi kovalle koetukselle, josta se selviää ja kaikki kääntyy vielä parhain päin. Merkittävää tehtävää näyttelee sivuosasta etualalle ponnistava kiertelevä koijari nimeltä Hoppulainen. Häneltä löytyy hauska sanonta tilanteeseen jos toiseenkin. Toinen merkittävä sivuosa on suotu Penttula-nimiselle miehelle, joka harjoittaa perinteistä noituutta ja on valmis onnistumaan velhonkonsteissaan karkeallakin kieroilulla. Näytelmän lemmenpari taas on niin hyveellinen että vain sädekehä puuttuu.

Murtovarkaus on viihdyttävä ja omassa lajissaan ihan onnistunut teos, mutta se ei suinkaan edusta sitä mistä Minna Canthin voimakkaimmat näytelmät tunnetaan. Kirjailijan lahjat siinä kyllä tulevat esille, juoni ja vuoropuhelu kulkevat sujuvasti, tarina ei jää junnaamaan paikoilleen ja loppua kohti syntyy riemukas nousu, joka jättää lukijan ja luullakseni erityisesti teatteriyleisön hyvälle tuulelle.

Anna-Liisa (ensiesitys vuonna 1895) oli se viimeinen Canthin näytelmistä. Anna-Liisa oli minulle käynyt tutuksi vuonna 1945 valmistuneesta kotimaisesta elokuvasta, jonka ohjaajiksi wikipediassa ilmoitetaan Orvo Saarkikivi ja Toivo Särkkä. Aikaisemmin oli valmistunut Teuvo Puron ohjaama mykkäelokuva. Näitten lisäksi näytelmästä kuuluu olevan pari muutakin elokuvaa. Sitten voisi vielä kirjoitella siitä, pitääkö Anna Liisa kirjoittaa väliviivalla vai ilman. Ja sehän se on tärkeää.

Näytelmä luettuna ei vaikuta paljoa poikkeavan siitä tuntemastani elokuvasta. En minä sitä suinkaan ulkoa osaa, mutta aika vähän jos lainkaan yllätyksiä tämän näytelmän lukeminen minulle tarjosi (näytelmässä Anna Liisalla on vaaleat hiukset). Edvin Laine, Siiri Angerkoski, Mervi Järventaus ja muut näyttelijät tuntuivat lausuvan minulle vuorosanoja elokuvasta tutulla puhetavallaan lukemisen aikana. Eihän siinä mitä, lukeminen sujui varsin joutuun, eihän elokuvakaan kestä wikipedian mukaan kuin 77 minuuttia. Meni minulta lukiessa sentään puolilta päivin iltaan asti, puoli yhdeksän uutiset siinä sitten katseltiin ja käytiin pötköllemme.

Minna Canthin viimeinen näytelmä ei minusta vaikuta erityisemmän yhteiskunnallisesti julistavalta. Pikemminkin se on yhden pienen ihmisen kaaosmainen selviytymistarina. Niin juuri, pieni lukijani, kaaoskin voi kestää neljä vuotta tai vielä paljon pitempäänkin (enkä puhu Amerikan tilanteesta). Lopussa Anna Liisa kaivaa Jumalan koneestaan. Anna Liisalle kaaoksen aiheuttaa pelko salasuhteen paljastumisesta, se johtaa oman vastasyntyneen lapsen murhaamiseen ja ruumiin kätkemiseen lapsen isän äidin avustuksella. Anna Liisa koettaa unohtaa asian, hän elää kuin pyhimys, mutta lapsen isä ei unohda vaan vaatii Anna Liisaa puolisokseen, kun hänet on juuri kuulutettu avioon toisen kanssa.

Minna Canthin ensimmäinen ja viimeinen näytelmä tuli luettua toissapäivänä ja eilen kirjasta Minna Canth: Valitut teokset, jonka ostin elokuussa kympillä rompetorilta Kuopiosta entisen asevarikon edustalta, jossa 1970-luvulla pelattiin kyykkää. Yhteensä n. 140 sivua.

tiistai 17. marraskuuta 2020

Topeliuksen kauneimmat näytelmät

Suomen lastenkirjallisuuden satusetä Zacharias Topelius (1818 – 1898) kirjoitti satunäytelmiäkin. Luin kolme satunäytelmäänsä vuonna 1979 ilmestyneestä teoksesta Topeliuksen kauneimmat näytelmät. Näytelmät julkaistiin ruotsinkielisinä lastenlehdessä nimeltä Eos vuosina 1859 – 1862. Suomenkielisinä ne on julkaistu aiemmin teoksessa Lukemisia lapsille niteessä 2 jonakin vuonna, ensimmäisenä julkaistun suomenteen (1893) mukaisia lukemani teoksen tekstit eivät ole. Tässä suomentajina mainitaan V. Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa. Heidän osuuksiaan ei tarkemmin yksilöidä. Lukemassani teoksessa on kaunis satuhenkinen kuvitus, jonka taiteili Ulla Lahikainen.

Lintu sininen (Fågel blå, 1859). Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Kyyproon, jonka kuninkaalla on kaksi tytärtä: toinen hoikka ja kaunis, toinen lihava ja laiska. Kuninkaan uusi vaimo suosii omaa tytärtään, joka on se lihava ja laiska. Hänet aiotaan naittaa Syyrian kuninkaalle, joka tulee linnaan kosioreissulle, mutta rakastuu tietty siihen hoikkaan ja kauniiseen tyttäreen. Seuraa kenkun kuningattaren salajuonia, noituutta ja nättien rakastavaisten kaipuuta, joka sadusta kun on kysymys, vie voiton. Happamen sävyisestä kuvailustani huolimatta näytelmällä on ansionsa. Pidin erityisesti arvoituksellisista taikaloitsuista, jotka tosin loppua kohti muuttuvat perin kristillissävyisiksi, jotta oikea puoli voittaisi. Näytelmä on osittain runomuotoinen, pääosin käytetään trokeemittaa, joskin parit jambit ja daktyylitkin kerrontaa kirjovat. Prinssin noituminen linnuksi & tillbaka on mielestäni myös hauska jippo, jolle voisi keksiä monenmoisia toteutusvaihtoehtoja näyttämöllä ällisteltäviksi. Rupattelevat kamarineitsyet ovat hauskoja sivuhahmoja, jotka ompelustöittensä ohella toimivat näytelmän kertojia.

Suojelusenkeli (Skyddsengeln, 1861) Tästä näytelmästä mun muistui mieleheni miten Elvi Sinervo oli kuvaillut sota-aikaan sepittämäänsä satunäytelmää ”topeliaaniseksi”. Tähän minut johdatti Topeliuksen näytelmän prinsessa Lumikauno, joka ihmettelee, miten joku voi syödä silakoita, joita myös Sinervon prinsessa Krysantia kavahtaa. Paljon samanhenkisyyttä näissä näytelmissä tosiaan on, vaikka eroavaisuuksia sitäkin enemmän. Suojelusenkelit ovat vahvassa roolissa ja varoittelevat lapsia jambimittaisilla ohjeillansa. Myös musta henki on mukana, kevyttä kenttärasismiakin voi havaita. Vuoropuhelu näytelmässä on yleensä vapaamittaista, tosin lauluja on riittämiin. Poikien nimet Frode ja Fride kuulostavat vauhdikkailta varsinkin lyhyenä lausutulla etutavulla.

Totuuden helmi (Sanningens perla, 1862) Kolmeseikkailuinen satu, kuten edellinenkin. Topelius nimitti ainakin näissä kahdessa näytelmässä näytöksiä seikkailuiksi ja näytelmää saduksi. Tämän satunäytelmän aiheena on valehtelu. Kuten me aikuiset tiedämme, kaikki valehtelevat. Se on oikeastaan välttämätöntä. Tässä on kyseessä kuitenkin valehtelu, jossa halutaan itse päästä pälkähästä ja samalla syyllistetään toinen omasta hölmöilystä. Ja pääosassa ovat lapset, joille on iät ajat opetettu (ainakin joissakin perheissä) ettei valehdella saisi. Näytelmässä on tosiaan kolme näytöstä ja ne tapahtuvat kaikki erilaisissa paikoissa, mikä on oikein kiehtovaa. Hahmoista erikoisin on Pöröpörhyri, jonka kerrotaan olevan rosvo, velho ja ihmissyöjä. Hänen vaimonsa Pörhikki esittää hienon laulun toisen näytöksen aluksi. Siinä villan karstaaja laulelee villoille kuin kehtolapselle. Eka säkeistö:

Nuku, nuku, villahaps, nuku karstan piillä! 
Villatuppu, pikku laps, kapaloin sua niillä.
Mailma niinkuin karsta, on okainen ja iloton,
nuku, nuku, pikku laps, nuku karstan piillä!

Kirjassa on 148 sivua. Lukaisin sen tänään.

maanantai 16. marraskuuta 2020

Aristofanes: Lysistrate

Antiikin aikainen Aristofanes (n. 450 – 385 eKr.) kirjoitti näytelmän Lysistrate, joka sitten esitettiinkin vuonna 411 eKr. Näytelmän suomenti Pentti Saarikoski vuonna 1974. Luin tämän suomennoksen kirjasta Antiikin runoutta ja draamaa, joka esittelee Saarikosken antiikin teksteistä tekemiä suomenteita.

Lysistrate on ateenalainen naisimmeinen, joka kutsuu seutukunnan naiset neuvonpitoon. Naiset ovat kyllästyneet sotiin, jotka vievät heiltä heidän miehensä. Naiset tarvitsisivat miehiään tekemään miehen työn. Lysistrate ehdottaa, että naiset alkaisivat naimalakkoon, kunnes saisivat miehet lopettamaan sotimisen. Ehdotus ei saa aluksi kannatusta, sillä näytelmässä naiset ovat aika halukkaita seksin perään. Sitä paitsi naiset katsovat, että heidän paras aikansa nauttia seksistä on lyhyempi kuin miehillä, jotka sodasta palattuaan ottavat pian vaimokseen nuoren naisen, jolloin ikätoverinaiset jäävät ilman miestä.

Koska kyseessä on näytelmä, naiset suostuvat seksilakkoon mikä kuumentaa tunteita suhteessa miehiin. Myös vihollisvaltio Spartan naiset aloittavat saman lakon, joten Ateenan sotaonni ei sikäli kärsi tästä hetkellisestä onnettomuudesta. Varmaan joku jo arvaakin, että sittemmin lakko purkautuu eikä arvatenkaan pelkästään lakko. Myös rauha Spartan kanssa saadaan solmituksi ennen purkautumista. Mutta aika viime tippaan se jää.

Näytelmässä herkutellaan tällaisilla pikkutuhmilla jutelmilla. Kun Saarikoski on suomennoksessaan käyttänyt paikoin varsin vapaata kieltä ja vapaata mittaa, ei näytelmän runollisuus pääse häiritsemään ja kaiken kaikkiaan naisten aikaansaama häiriötilakin tuntuu lukijasta aika jonninjoutavalta junkaamiselta. Kai siellä joitakin hauskoja heittoja on matkan varrella, mutta melkeinpä olisin mieluummin vaikka joulujallun lukaissut. Tai ainakin katsellut kuvat.

On totta, että näytelmä on pasifistinen, joskin perin merkillisin keinoin ja aika itsekkäistä syistä. Naisten pokan pitäminen on ihan yhtä tiukassa kuin miesten. Kaikkia panettaa ja kovaa. Sota, joka on aina kauhea asia, tuntuu hautautuvan pimppi ja stondis -puheitten alle, sen vakavat puolet sivuutetaan lähes täysin. Tietysti kyseessä on komedia ja vieläpä antiikin aikainen ja niin ja näin, joten olkoon. Tärkeintä on, että rauhaanpakottaminen voi toimia tällaisilla pehmeillä keinoillakin. Vaikka sanotaankin, että parasta se on ollut kun se kovaa on ollut.

Tämän näytelmän pituus tässä kirjassa on vähän päälle 60 sivua. Lukaisin sen tänään.

Katkelmia Euripideen Bakkhanteista

Lukaisin tuossa aamutuimaan kirjassa Antiikin runoutta ja draamaa mukana olevat Pentti Saarikosken suomentamat katkelmat Euripideen näytelmästä Bakkhantit. Euripides (n. 480 – 406 eKr.) oli murhenäytelmistään tunnettu kirjailija antiikin aikaisessa Kreikassa, mutta hän kuoli Makedoniassa vähän myöhemmin. Lukemani katkelmakimara on varustettu Saarikosken johdannolla, joka alkaa Euripideen kuolemaan liittyvällä kertomuksella. Kerrotaan, että koiralauma olisi repinyt Euripideen kuoliaaksi hänen palatessaan juomingeista. Saarikoski arvelee, ettei tarina varmaankaan pidä paikkaansa.

Aikoinaan historianopettajani arpoi kaikille oppilailleen antiikin aikaiset nimet. Minulle arpa antoi nimeksi Euripides. Niinpä tämä näytelmäkirjailija on tuntunut jo tästä syystä lievästi kiinnostavalta. Lisäksi häämatkallani Vähän-Aasian rannikolla sijaitsevalla Samoksen saarella halusimme me nuoripari käydä paikallisessa bouzouki-ravintolassa kuulemassa aitoa reipashenkistä kreikkalaista musiikkia. Menimme syrjäkylillä sijaitsevaan ravintolaan pari tuntia liian aikaisin. Sanoin taksikuskille käyväni kysäisemässä moneltako mesta aukeaisi. Niin teinkin. Saavuttuani ravintolan piha-alueelle minut otti vastaan suurehko lauma vihaisesti räyhääviä koiria, jotka onneksi oli suljettu häkkiin. Koputin ravintolan oveen ja avaamaan tuli aran näköinen kokki, jolla oli kädessään suuri leikkuuveitsi. Rannekellostaan summittaista aikaa näyttäen hän ohjeisti minua tulemaan uudelleen jonkin verran myöhemmin. Kun palasin taksiin, kuski nauroi katketakseen ja nuorikkoni tähyili minua kasvot kalvenneina. Minä kerroin, että siellä oli toistaiseksi tarjolla vain koira-bouzoukia. Niin että jotain totta kertomuksissa saattaa ollakin...

Tämä Euripideen tarina tarjoillaan kirjassa vain muutamana katkelmana, yhteensä kolmisenkymmentä sivullista. Saarikoski on suomentanut tekstin säkeittäin (siis säe kerrallaan, ei kumminkaan säkitettyinä) ja vapaamittaisena. Siten näytelmä on kieltämättä helpompi lukea, kun ei tarvitse laskea. Nimittäin, että onko runomitta kohdillaan. Jolloin tarina saa luvan puhua.

Tarinassa on kyse naisista, jotka ovat villiintyneet Teebaan (Saarikosken suomennoksessaan käyttämä kaupungin nimiasu) saapuneista Dionysoksen palvojista. Bakkhantit ovat Dionysosta palvovia ja juhlivia naisia, jotka näytelmässä ovat vetäytyneet kaupungista lähiseudun vuorelle pitämään menojaan, joihin arvellaan liittyvän juopottelua ja irstailua. Minusta eräs tulkinta näytelmän teemasta voikin olla uskonnollisen hurmion riistäytyminen pahasti hallinnasta. Toiselta puolen tarkastellen näytelmässä myös kysytään voiko ihminen kylmästi kääntää selkänsä entisaikojen jumalille.

Koska näissä antiikin vanhemmissa näytelmissä on usein kyse myyteistä ja jumalista, on naisia villitsemässä Dionysos himself. Hän yrittää puhua järkeä ja rauhoitella nuorta Pentheusta, Teeban johtohahmoa, joka on erityisen käärmeissään naisten riehaantuneesta juhlinnasta, ovathan geimeissä mukana myös hänen äitinsä ja tätinsä. Dionysos antaa Pentheuksen jopa vangita itsensä (tosin tietämättä kuka hänen vankinsa oikeesti on), kunnes hän lopulta saa tarpeekseen ja päättää kostaa Pentheukselle. Jumalan kosto on julma. Siinä missä Sofokleen näytelmässä Oidipus tappaa isänsä ja nai äitinsä Thebassa, yllyttää Dionysos äitiä ja muita hurjistuneita bakkhantteja tappamaan Pentheuksen mitä julmimmalla tavalla –  koiralaumatarinalle on syynsä. Tuli muuten tuosta nimestä Pentheus ja nimestä Pentti ja Valamon luostarista mieleen juuri entisaikojen Jumalan puoleen kurkottaminen.

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Aristofanes: Pilvet

 Jumalaisina pilviä palvomme, muu kaikk' on puuta ja heinää.

Antiikin aikainen näytelmäkirjailija Aristofanes (n. 450 – 385 eKr.) kirjoitti vuonna 423 eKr. ensiesitetyn näytelmän Pilvet, jonka suomensi vuonna 1952 V. Arti. Pilvet on viisinäytöksinen runomittainen huvinäytelmä, sen muinaiskreikankielinen nimi on Nufelai.

Eilen kerrottiin uutisissa, että Egyptistä on löydetty hyväkuntoisia muumioita, jotka ovat arviolta samalta ajalta kuin lukemani Aristofaneen näytelmä. Tässä näytelmässä esitetään jonkinlaisena kauhisteluna omalle elämäntilanteelle: ”Kunpa oisin Egyptissä!” Tuskin kuitenkaan sarkofagiin kaivataan? Joka tapauksessa näitä antiikin näytelmiä lukiessa saa jonkinlaisen käsityksen siitä millaisin keinoin tutkijoitten on mahdollista selvittää muinaisten kansojen elämäntapaa. Pienistä tiedon sirpaleista kertyy vähän kerrassaan amforan aihio, johon voi valistunut arvailija lisätä loput omasta lapistaan.

Aristofanes kertoo näytelmässään tarinan Strepsiades -nimisestä maalaismiehestä, joka on velkaantunut poikansa hevoskauppojen myötä. Hän kuulee Sokrateen perustamasta älynhautomosta, jossa nuorista pojista kasvatetaan oppineita väittelijöitä. Strepsiades arvelee oppineen pärjäävän oikeudessa niin hyvin, että voi jättää velkansa maksamatta. Mies hakeutuu Sokrateen oppiin ja kuulee tältä uudenlaisista aatteista, joitten mukaan Zeusta ja muita sen sortin jumalia ei olisikaan olemassa vaan jumalia ovat kaaosmainen avaruus (tai eetterin pyörteet ), pilvet ja kieli. Sokrates koulii oppilaistaan taitavia kielenkäyttäjiä ja luovia ajattelijoita. Hän neuvoo Strepsiadesta ulkoiluttamaan ajatuksiaan pitkän fleksin päässä, jotta ne voivat kirmailla vapaasti. Ennen pitkää Sokrates joutuu kuitenkin luovuttamaan, sillä opettajan ja oppilaan välinen keskustelu ei ota sujuakseen, kun opettaja puhuu runomitoista ja oppilas jyvämitoista eikä Strepsiadeen muistikaan oikein pelitä.

Strepsiades ei kumminkaan luovuta vaan käskee poikansa hakeutua Sokrateen oppilaaksi. Parempioppinen poika ottaa kyllä opikseen, mistä aiheutuu isälle ennalta arvaamattomat yllärit. Opin saanut poika antaa isälleen opetuksen ja ketjureaktiona tälle isä tarjoaa samaa keittoa Sokrateelle. Näytelmän loppuhuipennus ei tunnu erityisen hauskalta, mutta muuten teos sisältää ihan viihdyttäviä ajatushyppelöitä.

Omaa osaansa näytelmässä vetää pilvettärien kuoro. Pilvettäret tuovat hahmoillaan jumaluuden näyttämölle, tosin heidän jumaluutensa sisältää aimo annoksen viekkautta ja väheksyntää maalaismiehen opinlahjoja kohtaan. Näytelmän keskivaiheilta löytyy myös Välijutelma, jossa Aristofanes kehuu omia näytelmiään ja moitiskelee toisten sepitelmiä. Lisäksi mukaan mahtuu väittely, jossa Oikeamielinen ja Vääristelijä mittelevät taitojaan ja populistinen Vääristelijä perii muikean voiton.

Hämmästyttävää on miten tällainen muumiaalisen aikakauden näytelmä tuntui minusta niin kiinnostavalta ja kurantilta. Päässäni kilahtivat Waltarin Sinuhen  sanat: ”sillä ihminen on aina sama.” Ketä Aristofaneen komedia sitten kilauttelee nilkoille? Sokratesta varmaankin ja hänen kaltaisiaan uudenlaisten aatteitten opettajia, näytelmän katsojia, Aristofanesta itseään, kaikkia meitä, joitten mielestä on helpompi antaa periksi uusille, vinkeille aatteille kuin pysyä kunnon konservatiivina ja uhrata entisaikain jumalille.

Kirjassa on 65 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

torstai 12. marraskuuta 2020

Reko Lundán: Kutsumattomia vieraita

Reko Lundán (1969 – 2006) kirjoitti vuonna 2006 ensiesityksensä saaneen näytelmän Kutsumattomia vieraita. Kuvailevana alaotsikkona Laulunäytelmä. Näytelmässä on antiikin tapaisesti kuoron esityksiä. Myös näytelmän hahmot esittävät laulunsa. Lauluissa on oma runollisuutensa, mutta eivät ne nyt luettuina minuun niin iskeneet. Kirjan esipuheessa Lundán kysyy voiko näytelmiä lukea ja arvelee, että voi niitä lukea, kunhan lukee nopeesti, ainakin eka kerran ja sitten voi lukea enemmän ajatuksella ja käydä vaikka katsomassa näytelmänkin.

Kutsumattomia vieraita on kahden näytöksen näytelmä, jossa ensin ikään kuin esitellään hahmot ja heidän ongelmaiset elämäntilanteensa. Toisessa näytöksessä eka näytöksen tapahtumista on kulunut puoli vuotta, eletään kesäkuuta, viikkoa ennen juhannusta ja kuten odottaa sopii, ongelmat ovat edenneet tai ainakin muuntuneet. Sikäli kuin lukijalla/katsojalla inhimillisyyttä löytyy, tulee jotenkin kiinnostua, miten henkilöille mahtaa käydä. Laulunäytelmään tuntuu jotenkin sopivan, että mitään hamletinomaista lopputragediaa ei ole odotettavissa. Tämä on sikäli merkille pantavaa, että näytelmän aiheista kuoleman kosketus ei ole niitä vähäisimpiä.

Ensimmäinen näytös sijoittuu pääosin sairaalaympäristöön, toisessa näytöksessä tapahdutaan kartanolla. Kartanosta näytelmissä tulee mieleen Tšehov. Jotain samantyylistä tuntemattomien ihmisten ja heidän erilaisten mieluilujensa höpöttelevää yhdessäoloa Lundán on näytelmäänsä sisällyttänyt. Humalaiset miehet puhuvat mitä sattuu ja kaiketi siten puhdistavat suunsa, mikä lukijan tulee nähdä humoristisena. Kun mietin näytelmää kuolema-aiheen kannalta, sen rakenne on tavallaan nurinkurinen: ensimmäinen näytös vaikuttaa kertovan kuoleman läheisyydestä enemmän kuin toinen. Kuoleman pelko saa mäihät liikkeelle voimakkaammin kuin humala. Loppu on suorastaan pehmoinen, munkit kauppatorilla ja aitan oven narahdus. Lukijaa/katsojaa lepytellään niin kuin kehotettaisiin nauttimaan elämästä, kun sitä on tarjolla.

Laitan tähän loppuun pienen katkelman toisen näytöksen alusta, jossa kuolema-teema vielä särisee äkkiä heikenneen miehen repliikissä:

Sä joudut tekemään kaikki miesten työt: kolaat lumen, leikkaat orapihlaja-aidan. Mä näperrän juustolautasta iltapalaks että saisin edes jotenkin kannettua korteni kekoon. Posket on pullollaan kuin elefantilla, kun mä vaan makaan ja syön.

Kirjassa on 195 sivua. Lukaisin sen kyllä nopeesti, mutta muut puuhat peittosivat lukemisrauhaani siinä määrin, että kirja tuli luettua kolmessa päivässä.

tiistai 10. marraskuuta 2020

Juba: Viivi ja Wagner – Kaksi näytelmää

Luin kirjasen, joka sisältää kaksi sarjakuvataiteilija Juban kirjoittamaa näytelmää, jotka näytelmät perustuvat Juban laatimiin sarjakuviin naisesta nimeltä Viivi, joka elää parisuhteessa Wagner-nimisen puhuvan, kotona laiskottelevan ja olutta kittaavan sian kanssa. Kirjasta löytyy näytteeksi sarjakuvastrippejä sekä valokuvia näytelmien teatterisovituksista. Lopussa kerrotaan näytelmien syntyprosessista.

Viivi ja Wagner Teneriffalla. (ensiesitys vuonna 2009) Näytelmä etelänmatkasta, jolla on puhdistava vaikutus parisuhteeseen. Näytelmä sisältää hauskaa sanailua, joten komediallinen ote on vahva. Voisipa puhua farssistakin. Aristoteelisesti näytelmä on rakenneltu kaavan mukaisesti: siinä on matkaan lähtö, oleilu etelässä ja kotiinpaluu. Uuden attikalaisen komedian tyyliin näytelmässä kuoron tehtävänä ei ole suoranaisesti kertoa tapahtumista vaan esitetty iskelmämusiikki vain korostaa näytelmän tunnelmia. Lauluina kuullaan mm. Sikaillaan, Olen suomalainen sekä St. Pauli ja Reeperbahn. Myös Valkyyrioitten ratsastusta soitellaan pikku pätkä.

Huumorin laadusta voi kertoa lyhyillä kuvauksilla. Wagner valittaa aamulla krapulaansa. Hän sanoo juoneensa illalla kymmenen mustaa ryssää, mutta sitten tuli se yhdestoista. Känniunessa Wagner kohtaa Digijumalan, joka kertoo miten hommat hoidellaan nykyään ykkösillä ja nollilla. ”Kumpi sinä olet?” kysyy Wagner. Viivin mummo on myös samalla lomalla. Hän osoittautuu melkoiseksi poskisolistiksi, jota ei välttämättä kannata ottaa ihan tosissaan. Toisinaan ihan naurahtelin tätä lukiessani. Varmasti teatterin katsomossa olisi naurattanut enemmän: toisten katsojien nauru, värikkäät lavasteet ja puvut sekä näyttelijöitten eläytyminen olisivat edistäneet näytelmän ilomielisyyttä.

Viivi ja Wagner – Kamarinäytelmä. (ensiesitys vuonna 2002) Näytelmä pohjautuu edellistä vahvemmin sarjakuvastrippeihin, joita on pitkin matkaa usein joka toisella sivulla. Sarjakuvien sanailua on lavennettu, mutta liian pitkälle ei mennä. Sarjakuvat toimivat sinällään ja näytelmässä niitten iskevyys on säilynyt. Paikoin mennään antiikin varhaisimpien kreikkalaisnäytelmien tyyliseen stihotsvarenyem-tyyliseen säkeen pituisten (jos niinkään pitkien) repliikkien sävyttämään pikakyvärivuoropuheluun.

En tiedä mennäänkö tässä Edgar Albeen yhden huoneen näytelmien hengessä, kun en tunne niitä Albeen näytelmiä. Joka tapauksessa pääosin pysytään samassa kämpässä. Tosin kerran Wagner uneksuu käyvänsä Helvetissä, sillä hän myy sielunsa Paholaiselle kahdella kympillä. Helvetissä on kuitenkin ikävystyttävää (kuin muinoin valuuttabaarissa alkuillasta), sillä siellä ei ole ketään – kaikki näet pääsevät nykyään Taivaaseen. Tästä johtuen Helvetistä on tullut kehitysaluetta, jossa veroaste on helvetillisen korkea.

Kirjan lopussa Juba kertoo näkemyksiään näytelmäin teosta ja näytelmistä vähän yleisemminkin. Seuraavalle katkelmalle osoitan suosiotani täältä kotikatsomosta:

”Tekstissäni ei ollut ohjeita lavastajalle tai muutenkaan, keskityin enimmäkseen dialogiin. Mielestäni teksti on jutun pihvi, muu on kastiketta ja muita lisukkeita. Yritin kirjoittaa puhekielenomaista dialogia ja maistella repliikkejä. Ennen muuta pyrin tekemään siitä hauskan, ja tunsin onnistuneeni kun näyttelijät nauroivat repliikeilleni.”

Kirjassa on 176 sivua. Lukaisin sen pääosin eilen, pikku pätkä jäi tälle aamulle.

lauantai 7. marraskuuta 2020

Raija Siekkinen: Seinät & Illuusio

Vuonna 2014 julkaistiin kaksi Raija Siekkisen (1953 – 2004) aiemmin julkaisematonta näytelmää – Seinät ja Illuusio. Kirjasen esipuheessa Leevi Lehto kertoo, että Siekkinen kirjoitti Seinät vuonna 1989 ja ilmeisesti Illuusion pian sen jälkeen.

Seinät. Näytelmällä Siekkinen osallistui Kotkan teatterin näytelmäkilpailuun, jossa näytelmä lunastettiin, mutta sitä ei esitetty. Siekkinen kirjoitti käsikirjoitukseensa tekstin, jonka perusteella hän olisi halunnut laajentaa yhden henkilön osuutta näytelmässä. Minusta näytelmä toimii näinkin, tosin minusta se vaikuttaa paremminkin kuunnelmalta. Äänillä on merkittävä osuus näytelmässä, asiat kuvaillaan sanallisesti, joten erityisempää visuaalista esitystä ei tarvita. Pikemminkin minusta tuntuisi paremmalta, jos näköhavainto jäisi kokonaan pois.

Näytelmässä on läsnä neljä henkilöä, lisäksi kaksi lasta on tapahtumissa mukana, mutta varsinaisia vuorosanoja heille ei ole kirjoitettu. Ne voidaan kuitenkin johtaa äidin kanssa käydystä keskustelusta, jossa vain äidin puheenvuorot kuullaan. Läsnäolon ohella tärkeää on poissaolo ja näitten kahden vuoropuhelu tai sen puute. Näytelmän vanhemmat ovat hautautuneet kotinsa sisään, he haluaisivat vahvistaa asuntonsa seiniä, etteivät ulkomaailman äänet häiritsisi. Myös sisäseiniä pitäisi vahvistaa. Lopussa simpukkamainen asetelma särkyy, mitä koko näytelmä tuntuu ennakoivan. Loppuratkaisusta tulee mieleen eräs varsin kelvollinen norjalainen elokuva, jonka nimeä en ala nyt muistelemaan.

Illuusio. (toinen nimivaihtoehto: Sairaus nimeltä Illuusio) Historiallinen näytelmä käsittelee omalla tavallaan Suuren Pohjan sodan Pultavan taistelun jälkeistä tilannetta vuonna 1709 ja siitä etiäppäin. Joukko vangittuja ruotsalaisia sotureita – rooleissa lähinnä upseerit – marssitetaan Siperiaan vankileirille. Siellä he yrittävät jatkaa elämäänsä niillä keinoilla, jotka heille on suotu: he kirjoittavat kirjeitä kotiin, valmistavat olutta ja kuolevat sairastuvalla. Hauskin hahmo on mielestäni pienessä sivuosassa oleva kasvitieteilijä, joka eksyy omiin haaveisiinsa siperialaisten kasvien kasviston laatimisesta.

Näytelmää voi hyvinkin luonnehtia surumieliseksi historialliseksi komediaksi, kuten takakannessa tuumataan. Siperian ohella toisena tapahtumapaikkana toimii Tukholma, jossa keskushahmon, linnotusarkkitehti Stobaeuksen nuori vaimo Emilia elää odottaen viestejä mieheltään. Syvästi rakastunut Stobaeus kuvailee romanttisen kaunopuheisesti vaimoaan, jota kaipaa niin, että kaikki muu unohtuu:

sinun kepeiden jalkojesi ääni, sinun naurusi, joka on kuin linnun laulu keväisessä metsässä... Sinun hentojen käsiesi kosketus...

Toverit upseerit auttavat sentään Stobaeusta takaisin tolpilleen ja lopulta hän nousee, ottaa vuoteensa ja kävelee. Onko rakkaus kumminkin vain illuusio, joka ei kestä välimatkoja ja juonitteluja?

Tämäkin näytelmä toimisi mielestäni erinomaisesti kuunnelmana. Nämä kaksi näytelmää sopivat varsin hyvin yksiin. Ensimmäisen rakentama lohduton tilanne saa edes jonkinlaista lievennystä komediallisesta Siperia-seikkailusta.

Kirjassa on 125 sivua. Lukaisin näytelmät parissa päivässä.

torstai 5. marraskuuta 2020

Maailma on heidän maustekakkunsa

 Niinä päivinä huomattiin jotain tapahtuneen aikoja sitten. Se huomattiin siitä, että entiset ennustemallit eivät pitäneet kutiaan, eivätkä paljon muutakaan. Vettä ne eivät olleet pitäneet koskaan. Kaikenlaista kuraa niistä tunkeutui ulos ja pienet ennennäkemättömät eliöt pilkistelivät niitten kalvoihin puhjenneista reijjistä. Satutaiteilijan luomuksia, jotkut arvelivat, mutta väärässä olivat.

Maailma oli muuttunut. Korvissa soi ja kehoa keikutti. Isot hepokatit asettuivat tielle poikkiteloin ja kalisuttelivat hampaitaan ohikulkijoille. Talojen seinustoilla näkyi niitäkin, jotka olivat alkaneet lämmittää kotiaan kaasulla. He kääriytyivät tiukasti vilttiensä suojiin ja mulkoivat ympärilleen suurilla, tummilla silmillään. Vesipullot tekivät kauppansa, tai sitten se kauppa oli ryöstetty, sillä kaikilla näkyi samanlaisia pulloja. Muuta samanlaista ei ollut havaittavissa.

Juuri samanlaisuus oli muuttunut. Erilaisuus oli uusi oranssi. Maailma yhdentyi suureksi maailmankyläksi, jossa skandinaavien hyvinvointi kohtasi intialaiset kastittomat. Raitiovaunut otettiin uudelleen käyttöön jotta köyhilläkin olisi varaa roikkua vaunun perässä. Metroista poistettiin portit ja lisättiin vartijoita. Luokkatietoisuus löi itseään läpeen sen kuin kerkesi. Leipälävet toimivat sähköisesti. Verkot soivat sitä mukaa kuin muikkukanta pieneni.

Joku sanoi, että maailmasta oli tullut pannukakku, toinen väitti sitä rusinaksi, kolmas maustekakuksi, kahdeksas kasipalloksi pussissa. Epätietoisuus ja epävarmuus kävelivät joka ilta käsikynkkää ja painuivat puskiin. Sieltä kuului rits ja rats. Köyhä vilpitön mies, joka kuului nomenklatuuraan vaikka olikin nyt rappiolla, kertoi puolitotuuksia jalkakäytävän reunakivellä istuen. Ensimmäinen sukupolvi, joka oli syntynyt risgrynsgröt mellan öronen mekasti ohi kulkiessaan. Mies ei osannut sanoa, mistä he tulivat. Hänen silmänsä seisoivat kuin olisivat odottaneet äsken mennyttä junaa jo vuosikaudet.

Totuus käveli tuolla jossakin kädet taskussa ja haisi pahalle. Ei ollut peseytynyt pitkiin aikoihin. Tukka rehotti, vaatteet olivat nuhjaantuneet ulkona nukuttujen öitten myötä. Ja oliko siinä niin nukuttukaan? Yhä kaameammilta tuntuivat heräämiset, unet litteiltä luumuilta, suoraan Unkarista. Ainut hyvä puoli oli se, ettei hampaita enää särkenyt, sillä ne olivat poissa. Teki kipeää muistella miksi.

Hampaaton Totuus hampparoi joelle, jonka varressa oli siellä täällä paikkoja, joita ei ollut vielä kaavoitettu. Siellä Totuus tapasi istua käsi poskella. Hän koetti olla muistelematta menneitä, niitä laaja-alaisempia kuin pelkät omat hampaat. Kuka se silloin väittikään, että sivistyneistö oli kääntänyt selkänsä syrjäytyneille eikä enää tiennyt heidän olevan olemassakaan? Totuus muisti vain vastanneensa, että sivistyneistö oli aina asettunut selin köyhälistöön, korkeintaan kurkkinut olkansa yli lähestyikö jonkun käsi rahapussia. Puheet tasa-arvosta tarkoittivat sivistyneistön mielestä sitä, että köyhätkin saivat kehua sivistyneitten ylemmyyttä. Köyhien ei oletettu käyttävän äänioikeuttaan vaaleissa tai netissä. Joku hourupää saattoi julistaa, että yhteiskunnan dynaamisuuden säilyttämiseksi piti olla pitkä matka mutasarjasta huipulle. Eikä hänkään toivonut kenenkään sinne nousevan – tai ei ainakaan pääsevän päättämään sivistyneistön asemasta. Ylisukupolvinen syrjäytyneisyys oli sivistyneistön toiveuni, jolla koirat pidettiin kurissa. Siitä unesta herääminen teki kipeää.

Hampaitten lähtökin sattui. Se oli totta, että hampaat hajosivat huulille, sanat sulivat suuhun, kunnes kaikki purskahti kedolle yhtenä ryöpsähdyksenä. Harmaa keto värjäytyi punaiseksi. Äkkiä oli aamu, eikä aamuruskolla ollut mitään hauskaa lisättävää.

tiistai 3. marraskuuta 2020

Eugène Ionesco: Kuningas kuolee

Romaniassa syntynyt ja Ranskassa asunut kirjailija Eugène Ionesco (1909 – 1994) kirjoitti vuonna 1962 julkaistun näytelmän Le Roi se meurt. Luin Reija Lounatvuoren vuonna 2014 ilmestyneen suomennoksen nimeltä Kuningas kuolee.

Sen verran minulla oli ennakkotietoa tästä Ionescosta, että olin kuullut hänet tunnetuksi absurdistisista teksteistään. Joskus lukaisin vähän alkua hänen romaanistaan Erakko (Le Solitaire), mutta se ei silloin oikein ottanut iskeäkseen. Muistelen, että lukiossa opettaja soitti äänilevyltä jotakin Ionescon tekstiä, jossa oli hauskan kuuloisiakin juttuja. Pidän enempi hauskoista teksteistä ja tämä näytelmä Kuningas kuolee tarjosikin ihan kivasti koomisia aineksia.

Nimeämättömän maan kuningas Bérenger I on heikossa hapessa ja näytelmässä edetään melko nopeasti siihen, että hänen ensimmäinen vaimonsa kuningatar Marguerite ja lääkäri ovat ikään kuin päättäneet kuninkaan kuolevan näytelmän aikana. Kuningas onkin elänyt jo parit sadat vuodet tai mitäpähän lie, joten johan tuo joutaa. Kuningas itse tosin suhtautuu asiaan vastahakoisesti. Elämässä olisi vielä paljon tehtävää ja nähtävää, kuninkaalla on nuori vaimokin, kuningatar Marie. Muut hahmot näytelmässä ovat vartija ja siivooja, joka tekee kaikki työt.

Vuoropuhelu etenee sujuvasti kuin kuninkaan suostuttelu kuolemaan. Suomennoksen kieli on väliin rentoa ja tarvittaessa juhlapuheilta, lääkärin konsultaatiolta tai elämäntaito-oppailta kuulostavaa. Kuningas vajoaa muistoihinsa ja niin tekevät kaikki muutkin. Lopulta näytelmän aristoteelinen tehtävä tulee suoritetuksi ja kuningas kuolee. Kaikkihan me kuolemme. Olivatko ne makunystyrmät, jotka alkavat surkastua jo alle kymmenvuotiaalla eikä sitten kuule enää heinäsirkkojakaan! Näytelmän suhtautuminen kuolemaan on monipuolinen, eniten hauskuutti kuninkaan vastaanhangoitteleva asenne, josta esimerkiksi lainaus kohdasta, jossa kuningas vetoaa aurinkoon:

Aurinko pieni, hyvä aurinko, puolusta minua. Kuivata ja tapa koko maailma, jos tässä tarvitaan pientä uhrausta. Kuolkoot kaikki, jos vain minä saan elää ikuisesti vaikka yksin autiomaan äärettömyydessä. Kyllä se yksinäisyys jotenkin hoituu. Minä vaalin muiden muistoa. Kaipaan heitä vilpittömästi. Ihan hyvin voin elää rajattomassa, läpinäkyvässä tyhjyydessä. Parempi kaivata kuin olla kaivattu.

Oikein mojova teksti vaikka kuolinilmoitukseeni. Kuten lukija huomaa, on teksti täysin ymmärrettävää, mihinkään ylenpalttiseen järjenvastaisuuteen ei riennetä. Tai miten sen nyt ottaa. Joka tapauksessa mättäväkin logiikka on parempi kuin ei logiikkaa lainkaan. Ainakin luulisin. Minulle tämä näytelmä näyttäytyy runollisena vuoropuheluna. Hahmot ovat selkeitä, heillä on oma vivahteikas luonteensa kullakin ja heidän suhtautumisensa dramaattisesti etenevään kuolemantapaukseen vaihtelee toteavasta kyynisyydestä rakastavaan hellyyteen. Voisin vaikka katsella tämän näytelmän, kunhan ei kovin monesti tarvitsisi katsella.

Kirjassa on 140 sivua. Sen lukemiseen kului minulta pari päivää.