Antiikin aikainen Aristofanes (n. 450 – 385 eKr.) kirjoitti näytelmän Lysistrate, joka sitten esitettiinkin vuonna 411 eKr. Näytelmän suomenti Pentti Saarikoski vuonna 1974. Luin tämän suomennoksen kirjasta Antiikin runoutta ja draamaa, joka esittelee Saarikosken antiikin teksteistä tekemiä suomenteita.
Lysistrate on ateenalainen naisimmeinen, joka kutsuu seutukunnan naiset neuvonpitoon. Naiset ovat kyllästyneet sotiin, jotka vievät heiltä heidän miehensä. Naiset tarvitsisivat miehiään tekemään miehen työn. Lysistrate ehdottaa, että naiset alkaisivat naimalakkoon, kunnes saisivat miehet lopettamaan sotimisen. Ehdotus ei saa aluksi kannatusta, sillä näytelmässä naiset ovat aika halukkaita seksin perään. Sitä paitsi naiset katsovat, että heidän paras aikansa nauttia seksistä on lyhyempi kuin miehillä, jotka sodasta palattuaan ottavat pian vaimokseen nuoren naisen, jolloin ikätoverinaiset jäävät ilman miestä.
Koska kyseessä on näytelmä, naiset suostuvat seksilakkoon mikä kuumentaa tunteita suhteessa miehiin. Myös vihollisvaltio Spartan naiset aloittavat saman lakon, joten Ateenan sotaonni ei sikäli kärsi tästä hetkellisestä onnettomuudesta. Varmaan joku jo arvaakin, että sittemmin lakko purkautuu eikä arvatenkaan pelkästään lakko. Myös rauha Spartan kanssa saadaan solmituksi ennen purkautumista. Mutta aika viime tippaan se jää.
Näytelmässä herkutellaan tällaisilla pikkutuhmilla jutelmilla. Kun Saarikoski on suomennoksessaan käyttänyt paikoin varsin vapaata kieltä ja vapaata mittaa, ei näytelmän runollisuus pääse häiritsemään ja kaiken kaikkiaan naisten aikaansaama häiriötilakin tuntuu lukijasta aika jonninjoutavalta junkaamiselta. Kai siellä joitakin hauskoja heittoja on matkan varrella, mutta melkeinpä olisin mieluummin vaikka joulujallun lukaissut. Tai ainakin katsellut kuvat.
On totta, että näytelmä on pasifistinen, joskin perin merkillisin keinoin ja aika itsekkäistä syistä. Naisten pokan pitäminen on ihan yhtä tiukassa kuin miesten. Kaikkia panettaa ja kovaa. Sota, joka on aina kauhea asia, tuntuu hautautuvan pimppi ja stondis -puheitten alle, sen vakavat puolet sivuutetaan lähes täysin. Tietysti kyseessä on komedia ja vieläpä antiikin aikainen ja niin ja näin, joten olkoon. Tärkeintä on, että rauhaanpakottaminen voi toimia tällaisilla pehmeillä keinoillakin. Vaikka sanotaankin, että parasta se on ollut kun se kovaa on ollut.
Tämän näytelmän pituus tässä kirjassa on vähän päälle 60 sivua. Lukaisin sen tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti