Helvi Hämäläinen (1907 – 1998) kirjoitti vuonna 1937 julkaistun runonäytelmän nimeltä Kuunsokea. Sepä tuli tänään lukaistuksi.
Kuunsokea kertoo Martista, joka saapuu salamatkustajana paratiisilliselle etelämeren saarelle. Saaren erikoisuus on sinivihreänä hohtava kuu, jonka sanotaan tekevän ihmisen sokeaksi, jos sille täydenkuun aikaan itsensä altistaa. No, Martti tietysti, arvaahan tuon, tunkee itsensä alttiiksi kuutamolle ja sokeutuu. Laivan väki pilkkaa hömelöä kuunsokeaa, hän joutuu vaarallisiin tilanteisiin satamakapakassa, mutta joku kaiffari sentään vie hänet turvaan laivaan.
Laivan lähdettyä merille kuunsokeaan aletaan suhtautua kasvavalla nyreydellä. Mies ei pysty tekemään mitään ja häntä joudutaan avittamaan. Ainoastaan laivan kokin apulaisena toimiva Marjatta haluaa auttaa Marttia.
Kun laiva joutuu myrskyn kourimaksi, alkavat merimiehet ja muutamat matkustajatkin tajuta, että kuun voima säteilee Martista aiheuttaen meren vellonnan. Marttia uhkaa paiskaaminen meren syliin. Marjatta asettuu vastustamaan moista toimenpidettä. Pian meri rauhoittuu ja muutkin tulevat järkiinsä – Martti pelastuu merimiesten vihalta, mutta ei Marjatan rakkaudelta. Yöllä Martti vie Marjatan piikuuden.
Kuunsokeus pahenee kuun kierron myötä ja alkaa sitä tehen sitten myös hellittää kuun kierron myötä. Kuukautisen sokeuden jälkeen Martti saa näkönsä takaisin ja silloin vasta Marjatan silmät avautuvat näkemään Martin todellisen luonnon. Martti on taiteilija, joka rakastaa vain kauneutta, Marjatta on vain kyökkipiika, joka ei merkitse hänelle mitään. Kotirantain lähetessä raskaana oleva neitonen tajuaa menettävänsä Martin ja hyppää mereen. Vasta tämä saa Martin tajuamaan haljuluontoisen itsekkyytensä ja hän hyppää kanssa mereen, hipshei vain.
Runomitta vaihtelee jatkuvasti, riimit hyppivät tarkoituksellisesti puhujalta toiselle enkä suoraan sanoen ymmärtänyt, miksi tämä tarina on haluttu kertoa runomuotoisena. Kuu, luu, puu, suu ynnä muu eivät suinkaan ole kovin epätavallisia sanoja runojen loppusoinnuttelussa. Suoraan sanoen tykkään enemmän hupsusta vanhasta iskelmästä, jossa lauletaan: ”Intiassa kuukin on kuumempi, hoo-hiiohei!” Vaan nytpähän olen tämänkin läpilukaissut. Näytteeksi näytelmän runoudesta Martin kuvaus kauneudesta:
Sydän kauneuden on totuus,
kuun kaltainen se on
mi pisarasta rapakon helmen luo,
lipas on se, missä enkelit tuo
maan päälle valoa taivaan.
Hänen kaltaisensa ken ristillä kuoli
asuntonaan ihmisen tomumaja:
on kauneus vapahtaja.
Sivuja 84, lukemisen aloitin iltapäivällä, sitten siiten imuroin ja tehtiin pitsaa, josta tuli aika hyvää. Näytelmä tuli luettua vähän vaille yhdeksältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti