Vuonna 2014 julkaistiin kaksi Raija Siekkisen (1953 – 2004) aiemmin julkaisematonta näytelmää – Seinät ja Illuusio. Kirjasen esipuheessa Leevi Lehto kertoo, että Siekkinen kirjoitti Seinät vuonna 1989 ja ilmeisesti Illuusion pian sen jälkeen.
Seinät. Näytelmällä Siekkinen osallistui Kotkan teatterin näytelmäkilpailuun, jossa näytelmä lunastettiin, mutta sitä ei esitetty. Siekkinen kirjoitti käsikirjoitukseensa tekstin, jonka perusteella hän olisi halunnut laajentaa yhden henkilön osuutta näytelmässä. Minusta näytelmä toimii näinkin, tosin minusta se vaikuttaa paremminkin kuunnelmalta. Äänillä on merkittävä osuus näytelmässä, asiat kuvaillaan sanallisesti, joten erityisempää visuaalista esitystä ei tarvita. Pikemminkin minusta tuntuisi paremmalta, jos näköhavainto jäisi kokonaan pois.
Näytelmässä on läsnä neljä henkilöä, lisäksi kaksi lasta on tapahtumissa mukana, mutta varsinaisia vuorosanoja heille ei ole kirjoitettu. Ne voidaan kuitenkin johtaa äidin kanssa käydystä keskustelusta, jossa vain äidin puheenvuorot kuullaan. Läsnäolon ohella tärkeää on poissaolo ja näitten kahden vuoropuhelu tai sen puute. Näytelmän vanhemmat ovat hautautuneet kotinsa sisään, he haluaisivat vahvistaa asuntonsa seiniä, etteivät ulkomaailman äänet häiritsisi. Myös sisäseiniä pitäisi vahvistaa. Lopussa simpukkamainen asetelma särkyy, mitä koko näytelmä tuntuu ennakoivan. Loppuratkaisusta tulee mieleen eräs varsin kelvollinen norjalainen elokuva, jonka nimeä en ala nyt muistelemaan.
Illuusio. (toinen nimivaihtoehto: Sairaus nimeltä Illuusio) Historiallinen näytelmä käsittelee omalla tavallaan Suuren Pohjan sodan Pultavan taistelun jälkeistä tilannetta vuonna 1709 ja siitä etiäppäin. Joukko vangittuja ruotsalaisia sotureita – rooleissa lähinnä upseerit – marssitetaan Siperiaan vankileirille. Siellä he yrittävät jatkaa elämäänsä niillä keinoilla, jotka heille on suotu: he kirjoittavat kirjeitä kotiin, valmistavat olutta ja kuolevat sairastuvalla. Hauskin hahmo on mielestäni pienessä sivuosassa oleva kasvitieteilijä, joka eksyy omiin haaveisiinsa siperialaisten kasvien kasviston laatimisesta.
Näytelmää voi hyvinkin luonnehtia surumieliseksi historialliseksi komediaksi, kuten takakannessa tuumataan. Siperian ohella toisena tapahtumapaikkana toimii Tukholma, jossa keskushahmon, linnotusarkkitehti Stobaeuksen nuori vaimo Emilia elää odottaen viestejä mieheltään. Syvästi rakastunut Stobaeus kuvailee romanttisen kaunopuheisesti vaimoaan, jota kaipaa niin, että kaikki muu unohtuu:
sinun kepeiden jalkojesi ääni, sinun naurusi, joka on kuin linnun laulu keväisessä metsässä... Sinun hentojen käsiesi kosketus...
Toverit upseerit auttavat sentään Stobaeusta takaisin tolpilleen ja lopulta hän nousee, ottaa vuoteensa ja kävelee. Onko rakkaus kumminkin vain illuusio, joka ei kestä välimatkoja ja juonitteluja?
Tämäkin näytelmä toimisi mielestäni erinomaisesti kuunnelmana. Nämä kaksi näytelmää sopivat varsin hyvin yksiin. Ensimmäisen rakentama lohduton tilanne saa edes jonkinlaista lievennystä komediallisesta Siperia-seikkailusta.
Kirjassa on 125 sivua. Lukaisin näytelmät parissa päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti