tag:blogger.com,1999:blog-52000646876902797032024-03-18T07:49:23.759+02:00Tahaton lueskelijaOlen kuusikymppinen mieshenkilö. Elän vaatimatonta elämää. Luen jotakin silloin tällöin. Blogissani kerron lukemastani.ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.comBlogger924125tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-49530402689316378832024-03-08T17:57:00.001+02:002024-03-08T18:02:52.139+02:00Wim Wenders: Väärä liike<p>Olen aloitellut
ilmaisen suoratoistokanavan Rakuten-tv:n käyttöä. Ensimmäisenä
katselin elokuvan, jossa mies tulee harhaiseksi. Jotenkin vain
etsiydyin katselemaan elokuvan juuri sellaisesta aiheesta. Mikähän
siinäkin oli?
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Rakuten-tv:n käyttö
vaatii totuttelua. Mainostauot ovat lyhyitä, noin kolme minuuttia,
ja ne on merkitty elokuvan aikajanalle niin että jos jättää
katselun kesken, voi helposti löytää kohdan johon jäi.
Suomenkielinen tekstitys pitää aloittaessa valita uudelleen.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><a name="firstHeading"></a>
Toisena elokuvana katselin saksalaisen Wim Wendersin ohjaaman, vuonna
1975 valmistuneen elokuvan <i>Väärä liike</i> (Falsche Bewegung).
Elokuvan kerrotaan perustuvan Goethen romaaniin <i>Wilhelm Meisterin
oppivuodet</i>. Käsikirjoituksen laati <i>Peter Handke</i>. Vuonna
2019 Handkelle jaettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. Tieto tästä
ei ollut vielä ehtinyt suomenkieliseen wikipediaan, mutta eiköhän
se sieltä ennättäne. En tunne tätä Goethen kertomusta.
Wikipedian lyhyen kuvauksen ja katselemani elokuvan perusteella
elokuva saattaa sisältää pieniä jäämiä kyseisestä romaanista.
Vaikuttaa siltä kuin Handke ja Wenders eivät olisi antaneet tämän
ihmeemmin häiritä.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kyseessä on
tie-elokuva eli road movie. Nuori, lievästi omituiselta vaikuttava
mies, Wilhelm, jota esittää Rüdiger Vogler, ajelehtii pääosassa.
Vogler on päätehtävissä muutamissa Wendersin muissakin
elokuvassa, minulle tuttuja ovat <i>Alice in den Städten</i> (1974)
ja <i>Im Lauf der Zeit</i> (1976), tie-elokuvia nämäkin. Kaikissa
näissä kolmessa elokuvassa Voglerin esittämä hahmo tuntuu minusta
kyllästyneeltä, yrittämisen halun menettäneeltä
individualistilta. Hän on taiteilijatyyppi, joka puheenaolevassa
elokuvassa kertoo olevansa kirjailija. Hän haluaisi kirjoittaa,
mutta ei tiedä mistä kirjoittaisi eikä hän taida oikein luottaa
kykyynsäkään kirjoittajana. Nykyään tällaista hahmoa kutsutaan
wannabe-taiteilijaksi.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Merkillisellä
matkallaan halki Saksan Wilhelm kohtaa aluksi kaksi komeljanttaria:
vanhemman miehen, jota esittää <i>Hans Christian Blech</i> sekä
lumoavan nuoren naisen nimeltä Mignon, jota esittää <i>Nastassja</i>
Nakszynski, tunnetumpi sukunimellä <i>Kinski</i>. <i>Hanna
Schygulla</i> esittää kuuluisaa näyttelijätärtä ja joukon
jatkoksi liittyy vielä pyylevä itävaltalainen runoilija <i>Peter
Kernin</i> esittämänä. Porukka päättää yöpyä runoilijan
sedän luona. He saapuvat talolle, jossa setä ottaa heidät vastaan
pyssy kourassaan, sillä hän oli aikeissa ampua itsensä. Kun seurue
nyt kerran saapui, ottaa setä, joka ei olekaan runoilijan setä,
tämän joukkion vastaan ja antaa heidän yöpyä talossaan. Aamulla
kaikki muistelevat mitä unta ovat nähneet ja lähtevät sitten
kävelylle. He kävelevät pitkin tietä, joka kulkee rinteessä
olevan viiniviljelmän läpi ja josta avautuu upea näkymä
Main-joelle. Jokimaisemat olivat minulle parasta elokuvassa. Sen
sijaan ne jotakin merkitsevät keskustelut, joita elokuvassa käydään,
menivät minulta pahasti ohitse. Vähän kerrassaan joukkio hajaantuu
ja Wilhelm päätyy lopulta yksin Saksan korkeimmalle huipulle,
Zugspitze-vuorelle. Tämäkin osoittautuu hänelle pettymykseksi.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Käytännössä
kaikissa kolmessa katselemassani Wendersin tie-elokuvassa on
samantapainen asetelma: matkataan jonnekin, eikä oikein edes tiedetä
minne ollaan menossa ja miksi. Ja mitä sitten? Lopuksi ei matkasta
vaikuta seuraavan mitään erityisempää. Siihen nähden
Kaurismäkien tie-elokuvissa <i>Arvottomat</i> ja <i>Pidä huivista
kiinni, Tatjana</i>, päädytään johonkin – seuraa muutos tai
ainakin äiti pääsee komerosta takaisin kahvin keittoon. Paras
näkemistäni Wendersin elokuvista on <i>Amerikkalainen ystävä</i>
(Der Amerikanische Freund, 1977). Siinäkin on aavistus tie-elokuvan
piirteitä, mutta haahuilu jää vähemmälle, sillä vahva
alkuperäinen kertomus, Patricia Highsmithin <i>Ripley’s Game</i>,
pitää homman kasassa. Muistaakseni siihenkin elokuvaan on kuvattu
katoavia kaupunkinäkymiä mikä on silmiinpistävää Wendersin
elokuvissa.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Elokuvan kesto on
vähän päälle 100 min.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-432783780117591422024-02-12T13:13:00.001+02:002024-03-08T17:58:04.885+02:00Douglas Sirkin melodraamoista<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Saksalaissyntyinen,
nimellä <b>Douglas Sirk</b> (1897 – 1987) Amerikoissa tunnetuksi tullut
elokuvaohjaaja esiteltiin Ylen Teema-kanavan uusinnoissa
minunlaisilleni katsojille, jotka eivät hänestä tätä ennen
olleet kuulleetkaan. Hänen Teemalla esiin nostettuja ohjauksiaan
nimitetään <i>melodraamoiksi</i>. Sirkin nimi löytyy
suomenkielisen wikipedian melodraamoja käsittelevästä artikkelista
<i>Teuvo Tulion</i> ohella.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Melodraamojen
kerrotaan olevan ylitunteellisia ja teatraalisia draamoja. Niinpä
englanninkielinen wikipedia-artikkeli huomauttaa, että sanalla
<i>melodramaattinen</i> on lähes aina vähättelevä merkitys.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Enkunkielisestä
wikipediasta löytyy lista melodraama-genreen (listan kokoojan
mielestä) kuuluvista elokuvista. Melodraamasateenvarjon alle
lasketaan kuuluvan lavea joukko monenmoisia elokuvia. Niinpä mukana
listalla ovat mm. elokuvat City Lights (1931), Waterloo Bridge
(1940), Citizen Kane (1941), Brief Encounter (1945), Spellbound
(1945), It’s a Wonderful Life (1946), Gilda (1946), Rashomon
(1950), Johnny Guitar (1954), Rebel Without a Cause (1955), Doctor
Zhivago (1965), The Graduate (1967), Cabaret (1972) jne. Melodraama
on siis moneen suuntaan kurottava suuntaus, joka syystä tai toisesta
on lasketty kaapuna juuri Douglas Sirkin tiettyjen ohjausten ylle.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Näitä tiettyjä
ohjauksia, joita Teema-kanava esitteli, kuvailen seuraavassa
lyhykäisesti:</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Magnificent
Obsession</b> (1954), esitetty suomeksi tekstitettynä nimellä
<i>Lääkärin omatunto</i>, päätehtävissä Rock Hudson ja Jane
Wyman. Elokuva kertoo asiasta toiseen kehittyvän kertomuksen
rikkaasta nuoresta miehestä, joka ihan vahingossa tuhoaa pariinkin
kertaan lähiseudulla elelevän tohtorin ja hänen vaimonsa elämän.
Ikään kuin vastalääkkeenä tähän nuori mies tutustuu vanhempaan
taiteilijaan, joka kertoo hänelle omasta filosofiastaan, jonka
mukaan pitää pyrkiä tekemään hyvää muille ihmisille. Tätä
tehen nuori mies aiheuttaa kaamean onnettomuuden, jota koko
loppuelokuvan ajan yritetään korjailla. Elokuva oli esitetyistä
heikoin, vaikka siinä oli tiettyjä kiinnostavia jaksoja.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>All That Heaven
Allows</b> (1955), esitetty suomeksi nimellä <i>Kaikki minkä taivas
sallii</i>. Päätehtävissä tässäkin elokuvassa ovat Rock Hudson
ja Jane Wyman. Eletään pienessä kaupungissa Amerikassa. Nainen on
leskirouva, hänellä on aikuiset lapset ja turvattu elämä.
Puunhoitaja tulee hoitamaan lesken puita ja leski tarjoaa hänelle
kahvit. Kipinä syttyy ja vähän kerrassaan roihahtaapi rakkaus.
Pikkukaupunki odottaa lesken käyttäytyvän tuloluokkansa
mukaisesti, mutta katsojan on helppo ymmärtää, että nuori jannu
kiinnostaa enemmän kuin valmiiksi harmaantunut kosija. Tämä
elokuva toimi jo selvästi paremmin kuin edeltäjänsä.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>There’s Always
Tomorrow</b> (1956), esitetty suomeksi nimellä <i>Onni päättyy
huomenna</i>. Elokuvan päätehtävissä nähdään Fred MacMurray ja
Barbara Stanwyck. Pk-yrittäjän elämää viettävä lelutehtaan
omistaja huomaa eräänä päivänä elävänsä yksin perheensä
parissa. Hänellä on taloudessaan vaimo, kolme kouluikäistä lasta
ja kodinhoitaja, mutta mies jää yksin, koska vaimo on menossa
nuorimmaisen tanssiesitykseen. Kuin taivaasta tipahtaa yksinäisen
miehen ovelle hänen vanha heilansa ja kutkuttava tilaisuus jatkaa
entistä suhdetta maistuu miehelle siihen kohtaan paremmalta kuin
perheen bread winnerin osa. Aikaisemmissakin elokuvissa esillä
olleet lapset nousevat tässä vaikuttavaan rooliin. Perheen kuvaus
toi mieleeni Hitchcock-elokuvan <i>Epäilyksen varjo</i> (Shadow of
Doubt, 1943), vaikkei tähän mitään Hitchcock-tyyppistä
jännitystä sisälly.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Imitation of Life</b>
(1959), esitetty suomeksi nimellä <i>Suurinta elämässä</i>. Tässä
viimeiseksi pitkäksi ohjaustyöksi jääneessä elokuvassaan Sirk
kuvaa uskottavalla tavalla uskomatonta amerikkalaista eloa, jossa
ihmiset on jaettu omiin tuloluokkiinsa, etnisiin lokeroihinsa ja
jossa mies voisi vaikka vitsailla tunteneensa naisen jo ennen kuin
hänestä tuli hyveellinen. Pääosassa on Lana Turner, jonka
saksanopettajani aikoinaan mainitsi esimerkkinä esitellessään
meille koulukkaille sanan Turner (voimistelija). Elokuvan alussa
yhytetään Coney Islandin uimarannalla yhteen kaksi miehenpuoletonta
perhettä: koditon musta nainen (Juanita Moore) tyttärineen
vyöräytyy alamaisena sisäpiiaksi köyhälle valkoiselle naiselle,
jonka tytär saa seuraa valkoihoiselta näyttävästä mustan äidin
tyttärestä. Mukaan kuvioihin lyöttäytyy myös komea valokuvaaja,
joka alkaa kohteliaasti liehitellä valkoista vaaraa. Valkoinen
nainen pääsee näyttelijänä hyviin hankkeisiin, keskittyy
itseensä eikä huomaa mitä perhepiirissä tapahtuu. Tragedian
kantaa perheen musta osa, valkoinen näyttelijätär keskittyy
komedioihin. Lopussa laulaa Mahalia Jackson.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Jorma Jormito on
mainiossa blogissaan kertonut näkemyksiään elokuvasta <a href=" https://peegeehydatoon.blogspot.com/2024/02/amerikkalainen-elamantapa.html">There’s Always Tomorrow</a>.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-71984084299278033052024-01-31T18:41:00.003+02:002024-02-01T14:57:06.718+02:00Petronius Arbiter: Trimalkion pidot<p>Luin hirveellä
kiireellä tämän pikku kirjasen, jonka olin hankkinut Punaisen
ristin Kontista hintaan 1,50 € joitakin vuosia sitten. Petronius
Arbiter (27 – 66 jaa.) kirjoitti romaanin Satyricon, joka on
säilynyt vain osittain. Trimalkion pidot on osa tuota romaania.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Satyricon-romaanissa
seikkailee tuolloisesssa Rooman valtakunnassa 2 + 1 nuorta
roomalaista jannua, joilla tosin on kreikankieliset nimet.
Minä-kertojana toimii heistä Enkolpius. Nuoret miehet hommautuvat
kestitykseen rikkaan miehen luo. Pitojen isäntä Trimalkio on
entinen orja, joka on rikastunut erinäisellä kaupanteolla, kuten
hän tarinan lopuksi kuvailee. Nousukasmainen pröystäily tekee
jonkinlaista sivistystä saaneisiin herroihin keljun vaikutuksen.
Heitä pakkaa naurattamaan se, miten Trimalkion on selitettävä
erinäisiä Kreikan mytologiaan kuuluvia kertomuksia, joitten suhteen
hän on pahemmin virtojen vietävänä kuin Oidipus lautasellaan.
Trimalkio myös esittää runoja, mutta esitykset eivät aina suju
ihan nappiin. Sanalla sanoen Trimalkio on kuten ketjukolaaja ainakin.
Paitsi etten ole ökyrikas, enkä rikas oikein mitenkään, ihme että
olen vielä vapaana, mutta kaipa naapurusto järjestää tämän
asian piakkoin.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Tarinan on
suomentanut Edwin Linkomies vuonna 1945. Linkomies laati myös esseen
Petronius ja hänen teoksensa. Linkomies kuvaa armoitetusti sekä
koko Petroniuksen teosta, siltä osin kuin sitä on säilynyt, sekä
luonnehtii Petroniusta kirjoittajana hyvin monipuolisella tavalla.
Luin tämän Linkomiehen tekstin aluksi. Huomiotani herätti jo
tuolloin tapa, jolla Linkomies kuvailee tämän humoristiseksi
tarkoitetun teoksen huumoripuolta. Näin hän kirjoittaa:</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p><blockquote><span style="background-color: #ffa400;">Tässä varmaan
voidaan todeta Petroniuksen oma perusvire, joka on ivailijan ja
pilkkaajan. Petroniusta voi tuskin pitää suurena humoristina, sillä
ollakseen sitä häneltä puuttuu todellinen myötätunto
kuvattaviinsa. Lähimmäksi todellista humoristia Petronius tulee
”Trimalkion pidoissa”, joka kaikissa suhteissa on hänen
romaaninsa säilyneen osan loistokohta.</span></blockquote><p></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Trimalkion pidot ei
minusta näytä loistokohdalta. Petronius laskee leikkiä
Trimalkiosta. Hänen virityksensä ei toimi samalla tapaa kuin
vaikkapa Woody Allenin elokuvassa Keksejä ja konnia (<i>Small Time
Crooks</i>, 2000), jossa vaimonsa keksibisneksellä äkkiävaurastunut
mies pitää kutsuja asunnossaan, joka on pakattu täyteen
kaikennäköistä muodikasta roinaa. Siinäkin miestä pidetään
tyylittömänä nousukkaana, mutta jotenkin hauskemmin. Kuten
Kekseissä ja konnissa myös Trimalkion pidoissa asetelma kehittyy
loppua kohden ja Trimalkio pääsee esittämään oman näkemyksensä
elontiestään. Kaverusten asenteeseen tämä ei vaikuta, he haluavat
vain paeta paikalta. Petronius voisi ottaa seuraavaan romaaniinsa
oppia Allenilta. Ei sitä kaikkien Oscaria tarvitse voittaa.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kirjan lopussa on
selityksiä noin kolkyt sivua. Näitten selitysten selaaminen
lukiessa ei ole kivaa. Sellainen syö pahasti tehoja lukuelämyksestä.
Tarpeen ne selitykset silti ovat.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kirjassa on 155
sivua. Sain sen lukaistua parissa päivässä. Nyt voin osallistua
klassikoitten lukemis-haasteeseen. Huomenna on toivottavasti muuta
puuhaa. Onhan tässä jo kaksi kirjaa kolattu tämän vuoden aluksi.</p>ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-50731026707016645872024-01-29T11:18:00.000+02:002024-01-29T11:19:10.775+02:00Euripides: Kuusi vuonna 2020 suomeksi julkaistua näytelmää<p>Lukaisin läpi
vuonna 2020 julkaistun kirjan, joka pitää sisällään kuusi
antiikin kreikkalaisen Euripideen näytelmää, joista viimeistä hän
ei luultavasti kirjoittanut.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Ennen näytelmiä
käsitellään kirjan alkuteksteinä Euripidestä
näytelmäkirjailijana. <i>V</i><i>esa Vahtikari</i> kirjoittaa
otsikolla <i>Euripides – antiikin suosituin tragediarunoilija</i>
siitä, miten Euripides eli eli mitä siitä tiedetään ja mitä
siitä on kertoiltu. Euripides syntyi noin vuonna 484 eaa.
Makedoniassa, jossa myös kuoli 406 eaa. Hänen elämäntyönsä,
näytelmät, esitettiin pääosin Ateenassa, jossa hän lienee
asunut. Euripides luetaan antiikin kolmen suuren tragediarunoilijan
joukkoon. Hänen edeltäjänsä, <i>Aiskhylos</i> ja <i>Sofokles</i>,
olivat aikansa tragediakilpailuissa Euripidestä suositumpia.
Myöhempi aika on alkanut pitää arvossa Euripideen edeltäjiään
mutkikkaampia, sofistisia näytelmiä, jotka näyttämöesitysten
sijasta tunnetaan ”nojatuolidraamoina”. Vahtikari kuvailee
antiikin ajan näytelmien esittämistä sekä erikseen Euripideen
säilyneitä ja kadonneita näytelmiä, niitten teemoja ja
tyylikeinoja sekä lopuksi Euripideen merkitystä jäljemmille
polville.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><i>Timo Heinonen</i>
ja <i>Heta Reitala</i> kirjoittavat otsikolla <i>Euripides,
tragedia ja dramaturgia</i> siitä miten Euripideen tekstejä on
tulkittu. Jo Euripideen aikalainen, tunnettu komediakirjailija
<i>Aristofanes</i> laski leikkiä Euripideen tyylistä ja muista
ratkaisuista. <i>Aristoteles</i> piti <i>Runousopissaan</i>
Euripidestä <i>kaikkein eniten tragediarunoilijana</i>.
Varhaisromantiikan ajan Saksassa (1700- ja 1800-lukujen vaihteessa)
Schlegelin veljekset pitivät Euripideen näytelmiä osoituksena
antiikin näytelmärunouden rappiotilasta. Myös Nietzsche oli nähnyt
Euripideen näytelmissä kehnoja elementtejä. Nykynäkemys lienee,
että antiikin tragedioista on säilynyt nykypäivään niin vähän,
että sen vähän perusteella on vaikea arvioida juuri muuta kuin
säilyneitä näytelmiä sinänsä. Niitä Heinonen ja Reitala sitten
käyvät läpi hyvällä kielenkäytöllä. Euripideen kerrotaan
käyttäneen mieluusti <i>jumalallista väliintuloa</i> (Deus/Dea ex
machina). Hänen näytelmiensä leimallinen piirre on myös alun
kertojan tai kuoron pitkä puhe näytelmän alussa, jossa
alkuasetelma tehdään tiettäväksi joko vain yleisölle tai myös
näyttelijöille, samoin sanansaattajien ja vastaavien hahmojen
esiintymiset näytelmän keskellä – he kertovat usein
väkivaltaisista tapahtumista, joita teatterin lavalla ei esitetty –
sekä jumalten esittämät ennustukset ja tulevat kohtalot.
Euripideen näytelmien komediallisia osuuksia Heinonen ja Reitala
arvioivat paikoitellen traagisuutta vahvistavaksi komediallisuudeksi.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Alkestis</b>.
Ensiesitys 438 eaa. Suomensi ja esseen <i>Eloon jäävä kuva</i>
laati <i>Tua Korhonen</i>. Tapahtuu ennen Troijan sotaa.
Thessalialaisen Ferain nuori hallitsija Admetos joutuu
Artemis-jumalan suututettuaan kuolemaan nuorena, ellei hän löydä
jotakuta toista kuolemaan puolestaan – ainut joka suostuu on hänen
vaimonsa Alkestis. Näytelmä alkaa päivästä, jolloin Alkestis
tekee kuolemaa. Alkestis jättää pitkät jäähyväiset
oopperatyyliin ja kuolee näyttämöllä, mikä ei ollut ajan
teatteriperinteen mukaista. Admetos toivottaa ”kevyet mullat
hautasi päälle”. Tarusankari Herakles noutaa Alkestiin
maanalisilta mailta takaisin eläväin kirjoihin.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">En kokenut näytelmää
millään lailla komediallisena, vaikka siihen viittaavia sävyjä
siinä kuulemma on havaittu. Pulmat eivät lopussa vaikuta ratkeavan,
vaan pariskunnan elämä jatkunee melkoisten epäluulojen
sävyttämänä. Selkeä ja helposti ymmärrettävä kertomus
harhautti minut lukemaan sen turhan nopeasti. Tarina ja Euripideen
näytelmä ovat herättäneet kiinnostusta myöhempien aikojen
taiteilijoissa, oopperoita on sävelletty 1600-luvulta lähtien,
näytelmiä ja runoja on syntynyt myös.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Foinikian naiset</b>.
Ensiesitys n. 410 eaa. Suomensi ja esseen <i>Maan kiroista
veljessotaan</i> laati <i>Liisa Kaski</i>. Joukko foinikialaisia
naisia on matkallaan ajautunut Theebaan. He toimivat kuorona,
kertojina näytelmää edeltäneille, myyttisille tapahtumille.
Sanansaattaja kertoo isoimman osan näytelmässä kuvatusta sodasta.
Äitiinsä Iokasteen sekaantuneen Oidipuksen pojat äityvät sotimaan
keskenään siitä, kummalle kuuluu kaupungin hallitsijan osa.
Oidipuksen lisäksi mukana on toinenkin sokea hahmo, Teiresias.
Näitten kahden sokean, mutta selkeänäköisen lisäksi tärkeitä
hahmoja näytelmässä ovat Kreon, Iokasten veli ja Antigone,
Oidipuksen ja Iokasten tytär. Aivan kauhea tragedia. Ei iloista
ihmistä.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Suomentajan essee
<i>Maan kiroista veljessotaan</i> olisi minun kannattanut lukea
ennen näytelmää. Suosittelen samaa muillekin. Esim. kuoron osuus
avautuu vasta esseen kautta. <i>Foinikia</i> on kuulemma tuonut
sanana alkuperäisen yleisön mieleen veren ja murhan, joita sana
muistuttaa. Lisäksi Foinikiasta tulleet naiset korostavat jatkumoa
Theeban kaupungin myyttisestä syntymästä, jolloin ihminen on
vallannut maan luonnolta. Näytelmän vertauskuvien mukaan luonto
kostaa nyt ihmiselle: syttyy veljessota, jossa voittajia ei ole.
Näytelmässä käsitellään myös valtaa ja ihmisen arvoa.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><i>Foinikian naiset</i>
on säilyneistä antiikin draamoista pisin, 1766 säettä.
Näytelmänä se on tunnettu Euroopassa, sitä on kopioitu,
latinannettu ja adaptoitu ja mm. romantikko Schiller saksansi sen
1780-luvun lopulla. Kiinnostava on tieto näytelmän esityksestä
vuonna 1941 Ateenassa, saksalaismiehityksen aikana.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Turvananojat</b>.
Ensiesitys noin vuonna 423 eaa. Suomensi ja esseen <i>Eleusiin naiset
ja tehtävänä demokratia</i> kirjoitti Liisa Kaski. Näytelmän
tapahtumapaikka on Eleusiissa sijainnut Demeterin pyhäkköalue.
Ajankohtana on aika juuri edellisessä näytelmässä kuvatun Theeban
veljessodan jälkeen. Hävinneen osapuolen kuningas ja kaatuneitten
sotapääliköitten äidit saapuvat pyytämään apua Ateenan
johtajalta Theseukselta saadakseen kaatuneitten poikiensa ruumiit
haudattaviksi.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Näytelmää
käsittelevä essee käsittelee mm. näytelmän kuvailemaa
demokratiaa. Näytelmässä Theeban sanansaattaja kuvailee Ateenan
demokraattista järjestelmää siten, ettei maataan viljelevä mies
jaksa tarkkaan perehtyä valtion asioitten hoitoon. Tulee mieleeni,
että jäljempien polvien näkemys Ateenan demokratiasta on saattanut
ainakin osaksi perustua tässä näytelmässä esitettyyn? Toisaalta
näytelmä ei ole Euripideen tunnetuimpia ja sitä paitsi lopussa
jumalatar Pallas Athene neuvoo hävinnyttä osapuolta kostamaan –
demokratiasta viis.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Hekabe</b>.
Ensiesitys noin vuonna 424 eaa. Suomensi ja esseen <i>Kurjuuden
kuningatar</i> kirjoitti Vesa Vahtikari. Tapahtumapaikka Traakian
Khersonesos, nykyisen Turkin Euroopan puoleisella alueella. Ajankohta
Troijan sodan loputtua. Hekabe on Troijan entisen hallitsijan
puoliso, joka on nyttemmin kreikkalaisten orjana. Hekabe menettää
tyttärensä Polykseneen kreikkalaisten uhrina ja saa tietää
poikansa tulleen murhatuksi traakialaisessa turvapaikassaan. Tämän
kaiken kertoo murhatun pojan, Polydoroksen, haamu jo näytelmän
alussa, pitkässä ja ainoaksi jäävässä puheenvuorossaan. Hekabe,
joka tuntee olevansa murskattu, päättää kostaa edes jollekin.
Koska hän ei voi kostaa kreikkalaisille, hän kostaa Polymestorille,
poikansa murhaajalle. Kosto noudattelee antiikin tragediojen
julmuusluokkaa yksi, joka on korkein mahdollinen. Polymestorilla on
kumminkin lopuksi sanansa sanottavana kostajalle. Kreikkalaiset
näytelmässä paitsi että surmaavat Hekaben tyttären, katsovat
sivusta Hekaben kostoa. Näytelmä on tunnettu länsimaissa, sillä
jo 1500-luvun alussa Erasmus Rotterdamilainen latinansi sen. Niinpä
Shakespeare mainitsee Hekaben Hamletissa.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Andromakhe</b>.
Ensiesitys noin vuonna 425 eaa. Suomensi ja esseen <i>Naisen osa
</i>kirjoitti Liisa Kaski. Huvin vuoksi mainitsen, että näytelmän
nimi voisi olla savon murteella <i>Entruunmakkee</i>, suomeksi
vaihtelunhaluinen. Tosiasiassa kyseessä on tälläkin kertaa
murhenäytelmä. Neoptolemos-sankarilla on nimittäin kaksi vaimoa:
nuori aviovaimo Hermione ja vanhempi, mutta pojan Neolle synnyttänyt,
Troijan sankarin Hektorin leski Andromakhe. Menossa on siis eräs
Troijan sodan jälkinäytöksistä, tapahtumapaikkana Spartan
liittolaisiin kuulunut Fthia. Hermione alkaa syyttää Andromakhea
kierosta pelistä ja kertoo isänsä tulleen murhaamaan hänet kun
kerran Neo on sopivasti Delfoissa uhraamassa. Peliin puuttuu viime
hetkellä Neon isoisä Peleus. Kaikki voisi ratketa rauhanomaisesti,
ellei narttumainen Orestes ilmaantuisi paikalle houkuttelemaan
Hermionea följyynsä.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Esitysajan
ateenalaisyleisölle näytelmä on sisältänyt puolustustahtoa
nostattavaa aineistoa, sillä Sparta oli tuolloin Ateenan vihollinen.
Toisaalta Troijan sotaa, sen syitä ja seurauksia pohditaan siihen
sävyyn, että näen näytelmän rauhaankehottavana.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Rhesos</b>.
Ensiesitys mahdollisesti 300-luvulla eaa. Suomensi ja esseen <i>Uni
hevosilla ratsastavista susista</i> kirjoitti Tua Korhonen.
Epäillään, ettei näytelmä olisi Euripideen kirjoittama, mutta
sitä on pidetty hänen teoksenaan, sillä se oli mukana kymmenen
Euripideen näytelmän valikoimassa, jota keskiajalla käytettiin
koulutuksessa varsinkin Bysantissa. Siitä valikoimasta ovat peräisin
kaikki po. kirjan näytelmät.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Näytelmässä
kuvataan kohtaus Troijan sodasta troijalaisten kannalta nähtynä.
Päätehtävissä näytelmässä toimivat Hektor (troijalaisten
sankari ja Hekaben poika) sekä yövartio (kiertävä partio joka
suojelee troijalaisten leiriä ja toimii näytelmän kuorona).
Lisäksi mukana on yksitoista muuta hahmoa. Koko näytelmä tapahtuu
yhden yön aikana. Troijalaiset epäilevät akhaijien
(kreikkalaisten) sotajoukon olevan aikeissa karata, sillä
troijalaiset ovat sodassa niskan päällä. Troijalaiset lähettävät
vihollisleiriin suden nahkoihin pukeutuneen vakoojan. Samana yönä
troijalaisten leiriin ilmaantuu traakialainen sotajoukko, joka haluaa
auttaa Troijan puolustajia ajamaan kreikkalaiset hyökkääjät
tiehensä. (Psst: troijalaisten tunnussana on <i>Foibos</i>.)</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Esseessä
tutkaillaan tätä lyhyehköä tragediaa monelta kantilta. Eräs
merkittävä seikka on tietenkin se, onko kirjoittaja Euripides.
Erilaisia teorioja on, mutta täyttä selvyyttä asiasta ei ole
saatu. Näytelmää on esitetty vähän, mikä saattaa kertoa
esittäjien pienestä snobbailusta – olipa näytelmä Euripideen
tai jonkun muun, on se silti antiikin tragedia ja sellaisenaan
muistomerkki omasta ajastaan. Näytelmän suhtautuminen sotaan on
valitettavan käytännönläheinen.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Lukaisin tämän
kirjan parissa viikossa. Näytelmät ja esseet vievät sivulle 619,
selitykset, kirjallisuusluettelo ja ääntämisohjeet jatkuvat
sivulle 684. Luin kaiken sivulle 619, siitä eteenpäin valikoiden
tai en ollenkaan. Oma hommansa oli kirjoittaa näitä tekstejä. Minulta saattoi jäädä kirjasta pari kohtaa kommentoimatta, sori.</p>ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-16375202629698106742023-12-25T20:46:00.001+02:002023-12-25T20:48:02.206+02:00Sanna Hukkanen: Taiga<p>Joensuulainen
sarjakuvataiteilija Sanna Hukkanen (s. 1978) kirjoitti ja kuvitti
vuonna 2023 julkaistun sarjakuvateoksen Taiga – Etnografinen
matkakertomus.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Sanna Hukkanen lyö
itsensä ikoon sarjakuvassaan, jossa hän esittää itse itseään.
Hukkanen vierailee Venäjän suomalaisugrilaisten kansojen parissa ja
pitää pienryhmille lyhytkursseja sarjakuvan teosta. Osallistujat
ovat opettajia, taiteilijoita, toimittajia, kirjastovirkailijoita
jne. Hukkasen pyrkimys on herättää osallistujissa halu tehdä
omankielistään sarjakuvaa. Hänen mukanaan ja apunaan kulkee Anna,
venäläinen, joka puhuu suomea ja toimii tulkkina Hukkaselle.
Naisten yhteistyö sujuu mutkattomasti.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kirjassa vieraillaan
Venäjän Karjalassa, Kuolan niemimaalla tapaamassa Venäjän
saamelaisia, Marin tasavallassa, jonne matkatessa vietetään iltaa
myös kahden tshuvassimiehen kanssa, Mordaviassa (Mordvassa), Komissa
ja varsinkin Hanti-Mansiassa useamman kerran. Jostain syystä
Udmurtiassa ei piipahdeta, tosin Annan jääkaappimagneetin
perusteella sielläkin on käväisty.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuten arvata saattaa
sarjakuvaryhmien työn tulokset usein yllättävät, ei tosin aina
pelkästään myönteisesti. Marin tasavallassa taiteilija piirtää
sarjakuvan, jossa mies istuu pilkillä ja saa lopuksi kalan. Kun
Hukkanen huomauttaa, että loppu on aika ennalta-arvattava,
taiteilija muuttaa sarjakuvan loppua ja pilkin mukana nouseekin
järvestä votkapullo. Tämän jälkeen taiteilija poistuu tekemään
omia töitään. Komilainen kurssilainen taas kiteyttää sanomansa
nopeilla ruuduilla: aluksi vunukka ei vastaa babushkan kominkieliseen
kutsuun vaan huomauttaa sen kielen olevan epämuodikasta. Seuraavassa
ruudussa ollaan siirrytty kolme vuosikymmentä eteenpäin, jolloin
vunukka vastaa babushkan venäjänkieliseen kutsuun englanniksi.
Hukkanen huokailee mielessään miltä voikaan tuntua, kun oma kieli
on kuolemassa.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Jonkin verran kirjan
puhekuplissa ja erilaisissa kylteissä on venäjän kieltä. Se ei
onneksi ole kovin vaikeaa venättä, joten ymmärsin lähes kaiken.
Useimmiten tekstit on tavalla tai toisella suomennettu. Hukkanen
huomaa välillä, ettei voi osallistua kurssilaisten keskusteluihin,
koska he puhuvat venäjää, jota hän ei osaa riittävästi.
(Muistelen, että monille suomalaisugrilaisten kielten tutkijoille
oli ollut järkytys, kun näitten kielten tutkijakonferenssien
kieleksi oli valittu englanti venäjän sijasta.) Myös lyhyitä
vertailuja suomen kielen ja sukulaiskansaimme kielten välillä
sarjakuvassa tehdään, mutta ei kiusaksi asti.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kaiken kaikkiaan
kerronta etenee vaivattomasti. Historia- ja mytologiajaksot on
esitetty toonattuna eli kyseisten sivujen tai aukeamien väritys
poikeaa selkeästi muusta sarjakuvasta. Väritys on kaunista
katseltavaa, sivujen ylälaitoja on koristettu perinteisin
ornamenttikuvioin. Ajoittain kuvitus on runollisen koreaa, toisaalta
arkisiakin kuvia löytyy. Eri paikkoihin suuntautuvien matkojen
hahmottamiseksi Hukkanen on piirtänyt useampia suuntaa-antavia
karttoja.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Hukkanen on
perehtynyt Venäjän suomalaisugrilaisia kansoja käsittelevään
kirjallisuuteen. Erityisesti huomioitani herätti Leena Laulajaisen
kirja Marilaiset: laulun ja uhritulien kansa, jonka itse jokunen
vuosi sitten lukaisin. Siihen tutustuminen auttoikin minua sarjakuvaa
lukiessa jonkin verran, samoin lyhyt perehtymiseni hantien ja mansien
kansanrunouteen. K. F. Karjalaisen kirjoja voisi ehkä joskus
kokeilla.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kirjassa on 276 + 4
sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Sain kirjan joululahjaksi
tyttäreltäni, joka käväisi joulun alla Joensuussa työporukan
kanssa.</p>ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-28214225499616946342023-12-20T15:09:00.002+02:002023-12-20T15:12:00.270+02:00Kuopiosta Kuopion takaa<p> Vuonna 1985
Snellman-instituutti julkaisi artikkelikokoelman <i>Kuopiosta
Suomeen. Kirjallisuutemme aatesisältöä 1880-luvulla.</i> Kyseessä
oli realismin aika Suomen kirjallisuudessa. Tuon kirjan jatkoksi
ilmestyi vuonna 1994 Minna Canthin 150-juhlan aikaan
Snellman-instituutin julkaisuna kokoomateos <i><b>Realismista
symbolismiin</b></i><i>. </i><i><b>Kuopio suomalaisen kulttuurin
polttopisteenä 1890-luvun taitteessa</b></i><b>.</b> Sain näistä
julkaisuista jälkimmäisen joulunaluslukemiseksi tyttäreltäni,
mistä kiitos! Seuraavaksi mietteitäni julkaisusta.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Tämän
samanaiheisten esseitten kokoelman yhdistävänä tekijänä on siis
Kuopiossa toimineitten kirjailijain ja heidän sidosryhmiensä osuus
1890-luvun alun kirjallisten virtausten kehittyessä aikaisemmin
vallalla olleesta realismista kohti <i>kansallista uusromantiikkaa</i>,
jota Kai Laitinen esseessään nimittää <i>kansalliseksi
symbolismiksi</i>. Julkaisun takana ovat toimineet <i>Juhani Ahon,
Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin elämäntyölle omistetut
</i><i>yhdistykset</i> yhdessä <i>Snellman-instituutin</i> kanssa.
Kerron muutamalla sanasella kaikista teoksen kahdestatoista esseestä.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Kai Laitinen</b>:
<i>Miten uusromantiikka tuli Suomeen</i>. Laitinen antaa suuren
huomion Juhani Ahon Pariisin-matkan pohjalta syntyneelle vuonna 1890
julkaistulle romaanille <i>Yksin</i>, jossa hän huomaa Ahon alkavan
paikoitellen liukua puhtaan realistisesta kuvauksesta kohti
kansallista symbolismia. Laitinen kuvaa tätä tapahtumasarjana,
jossa on mukana muitakin toimijoita, kuten <i>Kasimir Leino</i> ja
Päivälehdessä ilmestynyt nimetön kirjoitus <i>”Karjala ja sen
taiteellinen merkitys”</i>. Vaikuttajina olivat tietenkin
aikakauden kirjalliset virtaukset ja toive murtautua eurooppalaisen
kirjallisuuden kenttään kansallisilla aineksilla. Laitinen
kiteyttää tämän kivasti:</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><i></i></p><blockquote><i><span style="background-color: #ffa400;">Suomen taiteen
kultakausi syntyy eurooppalaisten virikkeiden ja kansallisten
innoituslähteiden yhteisvaikutuksesta, niiden keskinäisestä,
haastavasta jännityksestä ja hedelmällisestä ristivedosta.</span></i></blockquote><p></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Aarno Kellberg</b>:
<i>Pekka ja Kalle, Brofeldtin veljekset</i>. Helppotajuinen kuvaus
Juhani Ahon lapsuudenperheestä, etenkin hänen veljistään, jotka
olivat kyllä suomenmielisiä, mutta eivät erityisen symbolistisia.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Pekka Suhonen</b>:
<i>Juhani Ahon luonnonmaisema ja kulttuurimaisema</i>. Henkevän
sujuvasti, lastunäyttein kuvailtu näkemys Ahon luontokäsityksestä
ja sen merkityksestä. Sisä-Suomen hiljaisilla maalaisasumuksilla on
kirjoittamaton historiansa, <i>onnela on kulttuurimaisema. </i><span style="font-style: normal;">Kun
taas </span><i>luonto on lähtökohta, ei päämäärä</i><span style="font-style: normal;">.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Tapio Kopponen</b>:
<i>Järnefeltit – suomalaisen kulttuurisuvun elämästä ja
ajattelusta</i>. Tämä essee sisältää Järnefeltien suvusta
semmoista tietoa, jota olen kaipaillutkin. Järnefeltin
taiteilijaveljesten vanhempia Kopponen luonnehtii kiinnostavasti:
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><i></i></p><blockquote><i><span style="background-color: #ffa400;">Alexander Järnefelt
on loogis-lineaarisesti ajatteleva realistinen läntinen ihminen,
kun taas hänen vaimonsa hyvinkin edustava myyttis-runollinen,
assosiatiiviseen ja metaforiseen ajatteluun taipuva itäinen ihminen.</span></i></blockquote><p></p>
<p style="font-style: normal; line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Erityisen
kiintoisa on osuus, jossa Kopponen kuvaa taidemaalari Eero
Järnefeltin opiskelua Pietarin taideakatemiassa enonsa taidemaalari
Mihail Clodtin johdolla. Eero omaksui tuolloin peredvizhnikeiksi
(”Vaeltajat”) itseään kutsuneen taiteilijaryhmän periaatteita:</p>
<p style="font-style: normal; line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><i>he
uskoivat oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ja ihmisen älyyn ja hengen
voimaan toteuttaa tätä elämänmuotoa</i>.</p>
<p style="font-style: normal; line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Vaeltajat
halusivat kuvata tavallista kansaa realismin keinoin, mutta kätkettyä
psykologista tasoa unhoittamatta. Vaikka peredvizhnikit olivatkin
vahvasti venäläisiä, he myös säilyttivät yhteyden
eurooppalaiseen taiteeseen, tunnuslauseena</p>
<p style="font-style: normal; line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p><blockquote><span style="background-color: #ffa400;">”<i>kansallisen
kautta yleiseurooppalaiseen”</i>.</span></blockquote><p></p>
<p style="font-style: normal; line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kopposen
näkemyksen mukaan kirjailija Arvid Järnefelt, hänen veljensä
Kasper Järnefelt, tärkeä suomalaisen kirjallisuuden
taustavaikuttaja, sekä maalari Eero Järnefelt pyrkivät parhaansa
mukaan säilyttämään työssään realismin ohessa sisäisen
näkemyksen ohjauksen. Kasperin iskusanoja olivat <i>aitous,
luonnollisuus, yksinkertaisuus ja rehellisyys</i>. Lie niistä oma
matkansa kansalliseen symbolismiin?</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Ritva Haavikko</b>:
<i>Minna Canthin salonki</i>. Kuvani ”Kanttilasta”, Minna Canthin
perheen kotitalosta lankakaupan yhteydessä sai uutta vahvistusta
Haavikon esseestä. Minna Canthia Haavikko luonnehtii ajoittain
yksinäisyydestä kärsineeksi ja tuolloin masennukseen
taipuvaiseksi. Toisaalta Minna kiinnostui monenlaisista asioista ja
omistautui niille vahvasti. Essee on saanut ravinnetta ja tietoutta
Hanna Aspin muisteloteoksesta <i>Minna Canth läheltä nähtynä</i>.
Itse muistelen, että siinä piirretään Minna Canthista kuva lasten
ja nuorten kanssa innolla leikkineenä äitihahmona. Tätä piirrettä
ei Haavikko Minnan salonkiin ole mahduttanut. Sen sijaan kirjailijat,
teatteri-ihmiset, kuvataiteilijat, säveltäjät ja lehtimiehet on
poimittu tarkasti mukaan.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Eila Pennanen</b>:
<i>Minna Canthin persoonallisuus</i>. Kirjailija Pennanen esittelee
arvioitaan Minna Canthista. Teksti sisältää mielenkiintoisia
poimintoja eri lähteistä. Pennanen nostaa esiin sen miten Minna
viihtyi nuorten parissa, joskin hän selittää sitä sillä, että
tietyssä vaiheessa Minnalla oli tilapäisiä välirikkoja Kaarlo
Bergbomin, Juhani Ahon ja Järnefeltien kanssa, niin että
varttuneempi seura oli satunnaisesti vähissä. Mukavaa on miten
Pennanen laajentaa Minna Canthin tuttavapiiriä myös
ruotsinkieliselle puolelle, Gustaf von Numers ruotsintaa Canthin
näytelmän Papin perhe ja K. A. Tavaststjerna vierailee Canthin
luona samana kesänä 1892 kun Canthin uusi näytelmä <i>Sylvi</i>
valmistuu. Canthin viimeistä näytelmää <i>Anna Liisaa</i>
Pennanen nimittää uskonnolliseksi. Minä näen siinä vahvaa
yhtäläisyyttä antiikin draamoihin.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Niilo Luukanen</b>:
<i>Juhlien kesät, 1886, 1889 ja 1891</i>. Kaivattua laajennusta
Kuopion kulttuurisen polttopisteen rooliin. Aloitetaan Johannes
Takasen veistämän J. V. Snellmanin rintakuvan
paljastustilaisuudesta Kuopion kirkkopuistossa heinäkuussa 1886,
juhlapuhujana J. V. Calamnius. Vuonna 1889 kesäisiä kulttuurijuhlia
vietettiin <i>Keuruulla</i> Järnefeltien perheen ja monien
kulttuurivaikuttajien osallistuessa. Kulttuurijuhlista kolmantena
mainitaan Kuopiossa järjestetyt, Viron mallin mukaiset laulujuhlat
(niitä oli järjestetty Suomessa eri paikkakunnilla vuodesta 1884).
Vuoden 1991 juhlilla oli mm. esitetty näytelminä Canthin draama
<i>Papin perhe</i> ja von Numersin pappiskomedia <i>Bakom Kuopio</i>
(Kuopion takana).</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Liisi Huhtala</b>:
<i>Yön vanhalla jäällä</i>. Symbolismia löytyy Minna Canthin
novellista <i>Agnes</i><span style="font-style: normal;">,</span>
Juhani Ahon <i>Papin rouvasta </i>ja K. A. Tavaststjernan romaanista
<i>Hårda tider</i>, jonka hän Minna Canthin tuella sovitti
julkaisemattomaksi näytelmäksi <i>Uramon torppa</i>. Huhtalan
mielestä Canth ei ota novellissaan kantaa Liisin puolesta. Näin voi
olla. Minä näen asian niin, että Liisi on se moderni nainen, joka
tajuaa jäädä kotiinsa lähtemättä maailmalle liituamaan – on
sitä kulttuuria Kuopiossakin, symbolismia myöten. Varsinkin, jos
ajattelee symbolismilla tarkoitettavan itsekeskeistä omien halujen
korostamista.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Irmeli Niemi</b>:
<i>Minna Canthin ja Maria Jotunin näytelmien yhteyksiä</i>. Maria
Jotuni -tutkija Irmeli Niemi pohtii lyhyesti Jotunin yhteyksiä
Canthiin. Onneksi esikuvana mainitaan myös Ibsen ja minulle
yllättäen peräti Leo Tolstoi. Vaikka Jotuni mainitseekin Tolstoin
olleen <i>nero loistoajallansa</i> (ja sittemmin vähän lapsekas),
kirjoittaa Niemi, miten on antoisaa nähdä Tolstoissa molempain
kirjailijain <i>teemojen </i><i>yhteinen </i><i>alkulähde</i>.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Pekka Lounela</b>:
<i>Arvid Järnefelt – omantuntonsa juristi</i>. Mainio pohdiskelu
Järnefeltin sisäisestä moraalisesta kamppailusta,
oikeudenkäynnistä Arvid vastaan Arvid, jossa voittoa taisi olla
turha toivoa.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><i></i></p><blockquote><i><span style="background-color: #ffa400;">Hänen
uskonnollisuutensa ei taipunut teologiseen mystiikkaan, se oli
luonteeltaan rationaalista, kuten Tolstoinkin. Ihmisen tuli pelastua
omassa elämässään, kuolemanjälkeinen palkinto tai rangaistus
teoista tai toimista, kirkkouskovaisten taivas ja helvetti olivat
yhdentekeviä kuvitelmia.</span></i></blockquote><p></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Mervi Tuomikoski</b>:
<i>”Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani” Arvid
Järnefeltin Heräämiseni-teoksen (1894) teemoja</i>. Esseessä
tarkastellaan Järnefeltin kirjassaan käsittelemää oman kuvan
jakautumista sisäiseen, todelliseen minään ja sellaiseen minään,
jollaisena tahtoisi muitten näkemänä olla. Järnefelt vaikuttaisi
pyrkineen eroon suosiota tavoittelevasta ulkokohtaisesta minästään.
Tarkastellaan myös kuvan merkitystä esim. Jumalan kuvan ja
ei-esittävän taiteen näkökulmasta – <i>onko ääretöntä ideaa
mahdollista kuvata?</i></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Tellervo
Krogerus</b>: <i>Kauppis-Heikki ja naisen vaihtoehdot</i>. Nimeä
<i>Kauppis-Heikki</i> (1862 – 1920) käyttänyt kirjailija asui
nuorna miesnä Brofeldtin pappisperheen renkinä ja oli siten tuttu
Juhani Aholle ja hänen veljilleen. Kauppis-Heikki oleskeli myös
Minna Canthin tykönä Kuopiossa. Hän ei käynyt perinteisiä
kirjailijain kouluja, mistä syystä hänet luokiteltiin aikanaan ja
sen jälkeenkin kansankirjailijaksi. Tellervo Krogerus käsittelee
esseessään Kauppis-Heikin romaanien naishahmoja. Hän arvelee
Kauppis-Heikin kyenneen kuvaamaan aikansa naisia niin
myötätuntoisesti, koska hän oli itsekin koko ikänsä syrjässä
elänyt. Arvostelijat vain eivät tätä huomanneet vaan lukivat
Kauppis-Heikin kirjat kansantaiteilijan työnä ja arvioivat niitä
sen mukaan. Kauppis-Heikin osoittelematon kerronta ei sekään
kelvannut, sillä kirjailijalta odotettiin selkeitä linjanvetoja ja
mielipiteitä.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kirjan lopusta,
ennen enkunkielistä summarya löytyy aikajana, jossa kuvataan Juhani
Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin puuhailuja heidän Kuopion
vuosinaan 1881 – 1897. Mukaan on mahdutettu myös Kauppis-Heikki ja
eräitä muita vaikuttajia. Mielenkiintoisesti joukosta on tiputettu
mm. Gustaf von Numers. Ilmeisesti komediaan suhtaudutaan kuten
aikoinaan naisiin ja kuten aina syrjäytyneisiin? Minusta komedialla
voi tavoittaa taiteennauttijan siinä missä riuduttavalla
tragediallakin. (Tunnen myös vetoa naisiin ja syrjäytyneisiin.)</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kirjassa on kaikkine
hipleineen 170 sivua. Lukaisin sen parissa viikossa.</p>ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-87331068937610040192023-12-07T07:36:00.001+02:002023-12-07T09:38:47.753+02:00Armas J. Pulla: Neljä virtaa<p>Armas J. Pulla (1904
– 1981) kirjoitti vuonna 1956 julkaistun teoksen <b>Neljä virtaa</b>,
kuvailevana alaotsikkona <i>Retkiä Ranskan suurten jokien varsilla</i>.
Kirjassa on 16 liitekuvaa, Pullan omia piirroksia ja valokuvia niistä
paikoista, joista tekstissä kerrotaan.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Ranskanmaalla on
neljä suurta jokea, joista Rhône saa alkunsa Sveitsistä, Alpeilta,
Garonne Espanjan Pyreneiltä, Loire Ranskan keskiylängöltä ja
Seine joltain toiselta Ranskan ylängöltä. Näitten jokien varsilta
on kirjailija ja Ranskantuntija Pulla koonnut kirjaan kivaa tietoutta
ja hauskoja tarinoita.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuvaukset
jokivarsien seuduista eivät ole kaikenkattavia, Pulla valikoi
kerrottavansa oman mielensä mukaan. Siten teos on tietokirjaksi
kepeätä ja viihdyttävää luettavaa, mitä seikkaa Pullan taito
rytmittää kerrontaansa edesauttaa miellyttävästi. Pulla käyttää
kerronnassaan moninaisia keinoja, lyhyitten anekdoottien sarjaa
saattaa seurata pitkähkö tuntemattoman paikallisen kanssa käyty
keskustelu, josta lukija saa itse mielessään arvailla, onko
kirjoittaja koskaan sellaista keskustelua käynyt vai onko kyseessä
vain taitava tyylikeino monenlaisten tietojen, tapojen ja asenteitten
kuvailemiseksi. Jokilaaksojen vaiheita selostaessaan Pulla ottaa
geografian avuksi myös geologian – eikä ihan muuten vain vaan
esitelläkseen mm. Ranskan keskiylängön muinaista vulkaanista
toimintaa ja sen jälkien esiinpistämistä vielä nykyään (ks. Le
Puy-en-Velayn kolme ”laavakekoa”). Katedraalien sijasta Pulla
kertoilee linnoista, mutta niistäkin pintapuolisesti.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Tärkein osuus
seutujen kuvailussa ovat kuitenkin erilaisiin merkkihenkilöihin
liittyvät anekdootit. Taiteilijat, varsinkin kirjailijat, kuten
Anatole France, Honoré de Balzac ja Alphonse Daudet, ovat hyvin
edustettuina. Vaikka tällaisessa teoksessa ei olekaan varsinaisia
päähenkilöitä, tuntuvat Napoléon ja Jeanne d’Arc pulpahtavan
esiin varsin usein ja näyttävästi.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Koska Pulla on myös
gastronomi, antaa hän oman osuutensa ruokien ja viinien kuvailulle,
jaarittelematta yksityiskohdista. Ranskalaiseen elämästä
nauttimisen taitoon kuuluvat niinikään lemmenseikkailut, joita
kuvataan hyvän maun rajoissa. Itse nauroin kyllä eniten tarinalle,
jossa Loire-joen yläjuoksulta lähettiin alajuoksun nunnaluostariin
jokilaivalla papukaija, jolle oli opetettu virsien veisuuta. Pitkän
jokimatkan aikana kuitenkin rakuunat kerkesivät opettaa
papukaija-paralle ns. tuhmia juttuja.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Hauskan kiteytyksen
ranskalaisten näkemyksestä itsestään ja ehkä suomalaisistakin
saa keskustelusta, jonka Pulla väittää käyneensä ennen toista
maailmansotaa nimeämättömän ranskalaisen kirjailijan kanssa.
Kirjailija oli tuskastunut ranskalaisten terävään älyyn:</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p><blockquote><span style="background-color: #ffa400;">Sanovat meitä
ranskalaisia maailman älykkäimmäksi kansaksi. Ehkä olemmekin
sellainen. Mutta se ei ole suinkaan onneksi eikä onnea. Kaikki ylen
terävät aseet ovat vaarallisia. Juuri terävässä älyssä on
usein hillittömyyteen menevän ristiriitaisuutemmekin perussyy.
Teidän suomalaisten viileä viisaus on paljon arvokkaampi ominaisuus
kuin meidän leikkaava älymme!</span></blockquote><p></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Parhaimman kuvauksen
kirjassa saa itseoikeutetusti Seine ja Pariisi, jonka läpi joki
virtaa. Kaunokirjallisuuden sepittäjien lisäksi kirjailija Pulla
kuvaa Pariisissa työtään tekeviä <i>bouquinisteja</i>,
käytettyjen kirjojen kauppiaita, jotka hän mieltää vapaasti
työtään tekeviksi ja filosofisiksi.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Pullan teos Ranskan
neljän suuren virran vaiheilta on kuin matka, jonka aikana voi nähdä
paljon ja kaikenmoista ammattinsa hallitsevan oppaan selostamana.
Jääkö kirjasta sitten enemmän mieleen kuin jäisi matkalta? Yhtä
hyvin voisi kysyä mitä kaikesta näkemästämme ja kokemastamme
ylipäätään on tarpeen jäädä mieleen? Minulle tämä riittää
varsin mainiosti. Lukiossa opettelin ranskaa, mutta Ranskassa en ole
koskaan käynyt enkä tule käymään. Tämän kirjan myötä jäävät
kalliit matkat tekemättä ja jos jotain jää näkemättä, eiköhän
niin liene parempi.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kirjassa on 304
sivua. Luin sitä ehkä viikon.</p>ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-51999866024553961102023-11-26T15:44:00.003+02:002023-11-26T15:45:26.200+02:00Armas J. Pulla: Hullut vuodet eli iloista 20-lukua<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Armas J. Pulla (1904
– 1981) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun kirjan Hullut vuodet eli
iloista 20-lukua. Kyseinen 20-luku eli kesäänsä sata vuotta
sitten, 1920-luvulla. Armas J. Pullan ensimmäinen matka Pariisiin
tapahtui kesällä vuonna 1929. Elämänsä aikana Pulla vieraili
Ranskassa satakunta kertaa. Hän ehti nähdä Pariisin 1920-luvun
hurmioituneen taiteilijayhteisön ja menon muun juuri ennen Ameriikan
suurta pörssiromahdusta, joka veti koko maailman talouden lamaan.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Nyt puheena olevaan
teokseen Pulla on koonnut mukavat ainekset 1920-luvun kiehtovista,
julkisuudesta tutuista, tehostuneen tiedonvälityksen kautta elämää
suuremmiksi versoneista ilmiöistä. Tapahtumien keskuksina ovat
paitsi Pariisi myös suuri Ameriikan maa.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Erityisen huomion
kirjassa saa Italia, joka erikoistui kuvatun ajanjakson diktaattorien
tuotantoon. Pulla nostaa esiin <b>Benito Mussolinin</b>, joka kohosi
Italian johtohahmoksi 1920-luvulla. Koska kirjassa keskitytään
1920-luvun tapahtumiin, ei Mussolinin elämän loppuvaiheita
kuvailla. Mussolini on Pullan valitsemien anekdoottien, lehtiuutisten
ja muitten yksityisten kuvausten perusteella ollut epävakaan ajan
poliittinen nousukas ja lisäksi naistenmies.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Toinen
italialaistaustainen diktaattori, jolle kirjassa on luku omistettu,
on <b>Al Capone</b>, chicagolainen gansteripomo, joka piti koko
kaupunkia taskussaan. Kieltolain aikaan alkoholin kauppaamisella
rikastunut Capone oli paikallisen puhelinluettelon mukaan ammatiltaan
kauppias. Hänen kotitalostaan turistioppaat käyttivät nimitystä
Caponen linna. Linnaan hän lopulta päätyikin.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kolmas
italialaistaustainen diktaattori oli <b>Rudolph Valentino</b>, Pullan
sanojen mukaan naissydänten diktaattori. Valentino oli näyttelijä,
joka katseli valkokankaalta katselijoittensa sydämiin ja sai
osakseen joukkohysterian kaltaista palvontaa. Oliko osa 20-luvun
hulluutta peräisin juuri tehokkaan tiedonvälityksen mukanaan
tuomasta ilmiöstä, joka nostaa viihdemaailman henkilöt idoleiksi,
joihin jokainen voi samastua omalla tavallaan?</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kirjan lopuksi Pulla
kuvaa Pariisin Montparnassea, sen ravintoloita ja suuria
Montparnasse-setiä ja -tätejä. Useimmat kuvatuista henkilöistä
ovat taiteilijoita, ehkä juuri senaikaisen maailman taiteilijoitten
keskuksena Pulla haluaakin Pariisin lukijalle esitellä. Joka
taidetta tekee hän taiteesta puhuu, niin kait se lienee?</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kirjassa on paljon
kuvia eikä tekstikään ole mitään kuivakkaa historiankirjoitusta.
Lukija pääsee helpolla ja tästä voisi oppiakin jotain, kun
maltilla lukisi ja yrittäisi painaa asioja mieleensä. Minä aloin
lukea kirjaa torstaina. Perjantain ja lauantain pidin taukoa, kun oli
muuta puuhaa. Tänään sunnuntaina sitten lukaisin kirjan loppuun.
Ei harmita, kun tuli hankittua, vaikka toimitus ei tullutkaan
noutolokeroon vaan jouduin hakemaan ärrältä. Kirjassa on 98 sivua.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-78819840668757365882023-11-18T09:30:00.000+02:002023-11-18T09:30:53.226+02:00Martti Sinerma: ”Jees”, sanoi Armas J. Pulla<p>Martti Sinerma (1933
– 2007) kirjoitti ja Armas J. Pulla -seura ry. julkaisi kirjan
suomalaisen humoristin, mainosmiehen, kirjailijan, Ranskan-tuntijan
ja gastronomin <b>Armas J. Pullan</b> (1904 – 1981) elämästä ja
ennen kaikkea hänen kirjallisista töistään. Pullan toiminnasta
em. aloilla tehdään teoksessa selkoa paikoin enemmänkin kuin
kiitettävästi, toistoa esiintyy. Toisaalta voin todeta, että asiat
on osastoitu ja sisällysluetteloon kirjattu siihen malliin, että
teos toimii melko näppäränä hakemistona siihen tutustuneelle.
Kirjalla on pituutta kaikkine luetteloineen 428 sivua, kansien
sisäpuoliin on lisäksi mahdutettu tietoa Martti Sinermasta ja hänen
kirjallisesta tuotannostaan. Keskityn seuraavassa lyhyesti
toisintamaan kirjasta imemääni tietoa Armas J. Pullasta.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Armas J. Pullan
vanhemmat olivat itäisestä Suomesta, tulevan kirjailijan
lapsuudenperhe asui aikansa Kannaksella, Viipurissa ja myös muualla
Suomessa. Aikuisikänsä Pulla asui oman perheensä kanssa
Helsingissä, milloin ei viettänyt aikaa kesäasunnollaan Vihdissä.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Pulla tuli koko
kansan tuntemaksi sota-aikaan aloittamansa <b>Ryhmyn ja Romppaisen</b>
seikkailuista kertovan kirjasarjan kautta. Kirjat ovat humoristisia
kuvauksia erikoisista seikkailuista, joissa rintamajermut Ryhmy ja
Romppainen käyvät sotaa vihollisen viekkaita vakiohahmoja vastaan.
Sinerma kertoo, että vaikka arvostelijat eivät aina olleet kovin
innostuneita näistä kirjoista, ottivat sotapalveluksessa olleet
miehet ne mielihyvin vastaan, huumoria sodassa tarvittiin. Pulla
palveli sota-aikaan TK-miehenä, joten hänellä oli ajoittain
mahdollisuus tavata taisteluihin suoranaisesti osallistuneita miehiä,
kuulla heidän kertomaansa ja kerrontatapaansa.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Jo talvisota-aikaan
Pullaa kehotettiin kirjoittamaan sotaan liittyvää kirjallisuutta,
jota alkoikin sitten syntyä ihan sarjatulella. Välirauhan aikana
ensimmäiset romaanit viimeisteltiin ja jatkosodan aikana ne alkoivat
mennä kaupaksi niin että Pulla joutui vaikeuksiin lisäverojen
kanssa. Ilmeisesti Pullalla oli pitkin kirjailijanuraansa vaikeuksia
etukäteen arvioida tulojaan ja saada niihin liittyviä vähennyksiä
hyväksytyiksi. Ryhmy ja Romppais-kirjoista julkaistiin tuhatsivuinen
yhteisnide vuonna 1991. Se ei sisällä kaikkia sarjan kirjoja. Tästä
koostejulkaisustakin otettiin kahdeksan painosta.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Jo ennen sotia,
vuonna 1929, Pulla vieraili <b>Pariisissa</b>. Hän ihastui
kaupunkiin välittömästi ja vieraili siellä lähes vuosittain. Hän
oppi matkoillaan ranskan kielen ja tutustui varsinkin Ranskan
historiaan ja ruokakulttuuriin, joista aiheista hän kirjoitti monia
tietokirjoja.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Pullan
tietokirjoissa on mukana ripaus huumoria ja lennokkuutta. Liitän
tähän parit katkelmat lehtiarvostelusta hänen Helsingin historiaa
käsittelevää kirjaansa koskien:</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p><blockquote><span style="background-color: #ffa400;">Pullalla on näet
ainutlaatuisen kepeä tyyli kirjoittaa, eikä minkään laatuinen
painavuus ole lukijaa rasittamassa.</span></blockquote><p></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p><blockquote> – – –
</blockquote><p></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p><blockquote><span style="background-color: #ffa400;">Mikään laki ei
kiellä kirjoittamasta historiaa hauskasti, seikka joka ei liene
yleisemmin historiankirjoittajien tiedossa.
</span></blockquote><p></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #fff2cc;">(Otteet Päivän
Sanomien arvostelusta kirjaan <i>Helsinkiä </i><i>Kustaa Vaasasta
Kekkoseen</i>, julkaistu vuonna 1962, kirjoittajan nimikirjaimet
R.M.)</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Koska olen lukenut
vasta muutaman Pullan kirjoittaman kirjan, joista yksi on muistelo
<i>Viipurlaisii muisteloi ja pariisilaisii</i>, yksi humoristinen
seikkailuromaani <i>”</i><i>Runoilijan saa hirttää ilman muuta”</i>
ja vain yksi tietokirja <i>Kahvi</i>, olen paras henkilö toteamaan,
että Päivän Sanomat on osunut arvostelussaan naulankantaan. Itse
asiassa sain tässä puheena olevan kirjan kylkiäisenä, kun tilasin
nettidivarista Herman Lindqvistin kirjan Napoléonista. Lindqvistin
tapaa kertoa historiasta kärsii verrata Pullan tyyliin. Alkoi
syyhyttää muitten Pullan historiateosten hankkiminen.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Tämä kirja tuli
luetuksi noin viikossa.</p>ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com8tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-67717980620530831122023-10-28T18:26:00.002+03:002023-10-28T18:33:33.207+03:00Hauin hyppy<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh17Ia3BMc8rquubzgL86kvBfWiiBUZWiG7LZ4uvhDCQ1IC83U7iM-QdV_j4Ob3aN704xaG6Op47ZbLC9AANRfV8Lqe5YO8Wk5m1XOl92G2-OdqfCfKXtx3kDckR2iRdXV2zT7sY_XiHba5oAHz3tFs3EQRMZRIGgCoUtXNkZJ701osg9_4dhhma0_OWg/s800/hauin%20hyppy.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="600" data-original-width="800" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh17Ia3BMc8rquubzgL86kvBfWiiBUZWiG7LZ4uvhDCQ1IC83U7iM-QdV_j4Ob3aN704xaG6Op47ZbLC9AANRfV8Lqe5YO8Wk5m1XOl92G2-OdqfCfKXtx3kDckR2iRdXV2zT7sY_XiHba5oAHz3tFs3EQRMZRIGgCoUtXNkZJ701osg9_4dhhma0_OWg/s320/hauin%20hyppy.jpg" width="320" /></a></div><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p><blockquote style="border: medium; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px; text-align: left;"><blockquote style="border: medium; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px; text-align: left;"><blockquote style="border: medium; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px; text-align: left;"><blockquote style="border: medium; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px; text-align: left;"><blockquote style="border: medium; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px; text-align: left;"><div style="text-align: justify;"><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
Teräskylki runohauki<br />kita laulelulle auki<br />läpi vetten kalvon
jäisen<br />hypyn teki
huimapäisen.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Koukun väisti
tarttumatta<br />– säästyiköhän
tartunnatta?
<br />Söikö runon
mekaniikan<br />rytmi
räppiromantiikan?</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Runohauki horjumaton<br />nukkuu alla
tuiskukaton<br />runonparsi
ruostuneena,<br />hampahille
hajonneena.</p>
</div></blockquote></blockquote></blockquote></blockquote></blockquote><p></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p><p></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p><p></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi9jae439AGaWvdxuORWC4QLtqiDF-cbtFQ7mKBnSmaSd10c2wTJ7Tkb3u88b2-x0GQj4tvyJDlmaA4kd-qdsI9YSnCco6AIeEpQhbk90_ukKl1bN7Tnk26QaD1CJuBU7j8f6kzt-cbq13boZoIy87Adbg93W51AWlEhXOXWdVFBE-TcaXnmSLDkPb3Pw/s800/haukituiskussa.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="800" data-original-width="600" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi9jae439AGaWvdxuORWC4QLtqiDF-cbtFQ7mKBnSmaSd10c2wTJ7Tkb3u88b2-x0GQj4tvyJDlmaA4kd-qdsI9YSnCco6AIeEpQhbk90_ukKl1bN7Tnk26QaD1CJuBU7j8f6kzt-cbq13boZoIy87Adbg93W51AWlEhXOXWdVFBE-TcaXnmSLDkPb3Pw/s320/haukituiskussa.jpg" width="240" /></a></div><br /><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Aaro Hellaakosken
</b>runossa <i>Hauen laulu</i> kerrotaan hauesta, joka kapaisee kuusen
kukkalatvaan ja laulaa sieltä <i>villin-raskaan</i> virtensä, mikä
hiljentää porukat kuuntelulle. Ylläoleva värssyttely on oma
teelmäni Hellaakosken aihetta tapaillen.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuvissa <b>Reijo
Hukkasen</b> veistoskokonaisuutta <i>Laulupuut</i>. Veistokset on
sijoitettu Helsinkiin, Musiikkitalon edustalle vuonna 2012. Kuvat
otin joulukuussa 2012.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Koukkuna toimiva kysymysmerkki on lisätty tekstinkäsittelyohjelmasta.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-57806832551578749012023-10-12T07:54:00.001+03:002023-10-12T07:56:01.249+03:00Aaro Hellaakoski: Runot (osa 3)<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Aaro Hellaakosken
runoista koottu Runot-valikoima, ilmestymisvuosi 1953, on jaettu
yksien kansien sisällä kolmeen osaan. Tässä kerron lukemastani kolmannesta osasta. Se käsittää loput Hellaakosken runokokoelmat,
jotka julkaistiin vuosina 1949 – 1953.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Hiljaisuus</b>
(1949). 30 runoa, joissa runoilija sukeltaa pinnan alle löytääkseen
jotain, mutta sopinee kai kysyä jääkö käteen kaunotaidetta
syvempää. Tämän kokoelman runoissa on sitä tuntua, että
runoilija seisoo tyhjin käsin, kun hän koettaa saada jotain selkoa
elämän tarkoituksesta, ihmisen osasta tai joistain nimeämättömistä
mysteereistä. Mustien mujujen ja vetten hirveän painon alla
pohjalietteen tuijottaja (jumaluus?) kääntää kasvonsa ihmisen
pyyntivälineistä ylhäiseen aaltojen kulkuun. Toisaalta eikö
suurinta viisautta ole hukuttautua salamyhkäisyyteen, ettei
viisauden ohuus käy ilmi? Väitän, että Hellaakoski sortuu lievään
yliyrittämiseen tässä kokoelmassa. Hän ei tosin itse väitä
liikoja, mutta hän runoilee niin mutkikkaalla tavalla, ettei sanoman
kirkkaus saavuta sitä huimaa läpikuultavuutta kuin vaikkapa <i>Hauen
laulussa</i> tai aikaisemman kokoelman päättäneessä runossa
<i>Viesti</i>, jossa kala (jumaluus?) ohikiitävän hetken ajan
näyttäytyy tarkkailijalle kunnes se on poissa jättäen jälkeensä
vain aaltopiirin. Varmaan joku toinen lumoutuu <i>Hiljaisuuden</i><i>
</i>runoista, mutta minä tykkään selkeämmistä vertauskuvista.
Huimanpuoleinen rakkausruno <i>Heittäjäiset </i>muistuttaa
unkarilaista kansanlaulua Otto Mannisen suomentamana. Runoissa <i>Isoa
pienessä</i> ja <i>Velallinen</i> olen lukevinani <i>Antti Hyryn</i>
tyyppistä viisautta arkipäiväisten asioitten edessä.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Sarjoja</b>
(1952). Sisältää yhdeksän runosarjaa eli yhteensä 56 runoa.
Näitä runosarjoja lukiessa vahvenee käsitys Hellaakoskesta
hengellisenä etsijänä. Runojen sisällä katsellaan maailmaa,
jossa kaikki on yhteydessä, yhtä tärkeänä osana suurta kuvaa,
jonka tarkkailija näkee usein heijastuvan veden kalvosta. Runot voi
tulkita ekologisena kannanottona luonnon puolesta, toisaalta luonto
näyttäytyy myös kaikkeususkonnon kaltaisena (”uppoan
kaikessa-olemiseen” <i>Piippulevolla</i>, 5. runo). <i>Erällä</i>
runosarja kertoo ilveksenpyytäjästä, ote sarjan toisesta runosta,
jossa kuvataan luonnon yksinkertaista sallivuutta:</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Täällä ei kysytä mitään. Täällä luodaan,<br />ei tosin jyrähtäin: tulkoon valkeus.<br />Sehän on käsky. Ja täällä ei
käsketä ketään,<br />ei edes ihmistä.
Hän saa tulla ja mennä<br />– palaten kerran
ja kysyen: kuka minä olin?<br />Täällä on kaiku.
Se vastasi. Vai sekö jotain<br />turhaa unohti? –
huhuten vain: minä olin.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Läpikotaisena
uskontojen tuntijana tulkitsin löytäväni Hellaakosken runoista
viittauksia paitsi kristilliseen ajatteluun, myös buddhalaisiin ja
taolaisiin käsityksiin.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Runosarja
<i>Piippulevolla</i> kuvaa ihmisten parista luontoon vaeltelevaa
veljeä, joka pohtii maanpäällistä (olevaista?) ja vedenalaista
(ei-olevaista?) maailmaa niin että veden kalvo on kuin <i>ihmetyksen
avoin ovi</i><span style="font-style: normal;">, kuten joku </span><span style="font-style: normal;">vanhempi
</span><span style="font-style: normal;">taolainen saattaisi asian
ilmaista. Sarjan kuudes runo päättyy mielestäni eräänlaisen
</span><i>nirvanan</i><span style="font-style: normal;"> kuvaukseen:</span></p>
<p style="font-style: normal; line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Vain
tämä piippulepojen olo ja kaikki taivallettu<br />voi
kokonaisen sisälle päästä ja päätyä vapauteen,<br />kaikessa
mukana olemiseen ja sykähtämiseen<br />niinkuin
olisi itsestänsä iäksi irroitettu.<br />Elämässänsä
kuolemiseen kuka täysin kykenee,<br />hän
on varjoton, askeleensa ei jälkeä hiekkaan tee.</span></p>
<p style="font-style: normal; line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Runosarjan
<i>Piilokuvia</i> kolmas runo heijasteleikse erästä mystillistä
kristillistä kuvaa:</p>
<p style="font-style: normal; line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Olet
kuin peili:<br />samean
lävitse kajastaa<br />valoa
jostain<br />jota
et tiedä et tunne.<br />Kätkitte
kalaan,<br />jumalat,
ajattelunne:<br />turvallisesti,<br />ajassa,
irralla ajasta<br />vaikene,
mutta<br />ympärillesi
kajasta.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Huomenna
seestyvää</b> (1953). 36 runoa. Hellaakosken viimeinen runokokoelma
tuntuu hänen tasoiselleen runoniekalle lähinnä loppuverryttelyltä.
Hellaakoski palaa totuttuun selkeäsävyiseen tunnelmia ja tapahtumia
kuvaavaan runoon syventyen tosin lopuksi ajatuksiin siitä mikä on
ollut ja mikä on odotettavissa. Jumaluusopillisiin pohdintoihinsa
hän palaa selkeimmin runossa Raamatuita, joka sallittakoon tähän
loppuun kokonansa:</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b style="background-color: #ffa400;">Raamatuita</b></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Herra, ethän
kahlitse siihen raamattuus,<br />jolla on mustat
kannet ja suuri virallisuus.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Onhan tarjolla kirja
aivan toinenkin,<br />joka ei mahdu
pöydille, ei lasikaappeihin,</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">kannet sen avarat
niin olkoot kuin on maa,<br />sisällys niinkuin
ilma, joka lintua kannattaa,</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">sanojen pohjalta
huokuu nurmien vihreys,<br />metsien hämy, ja
tuuli, ja ulapan kimmellys,</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">ihminen mukana
olkoon, sitä työtään uurastain,<br />joka on hänelle
suotu, hänelle yksin vain.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Herra, se on hyvä
kirja. Mieleeni muistuu nyt:<br />sitä kun luin, olet
aina hymyten nyökännyt.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Näkemykseni
Hellaakosken runoudesta syveni ja laveni tämän kirjan lukemisen
myötä. Lapsuudenkodissani lausuttiin ja luettiin sitä yhtä
Hellaakosken valikoimaa, 50-vuotissynttäreilläni lausuin äitini
kanssa yhdessä Lentävän Hollantilaisen (sikäli kuin muistimme).
Kirjassa on kaikkiaan 579 sivua, lukemiseen kului pari viikkoa,
välipäiviä oli monta. Tilasin kirjan Brahen Antikvariaatista
Turusta, kirja oli näpeissäni tilausta seuraavana päivänä.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-73352297880508578362023-10-12T07:34:00.000+03:002023-10-12T07:34:33.899+03:00Aaro Hellaakoski: Runot (osa 2)<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Aaro Hellaakosken
runoista koottu Runot-valikoima, ilmestymisvuosi 1953, on jaettu
yksien kansien sisällä kolmeen osaan. Tässä kerron lukemastani
toisesta osasta. Se käsittää runokokoelmat, jotka julkaistiin
vuosina 1941 – 1946. </p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Aluksi muutama sana <i>Eino S. Revon</i>
johdantotekstistä <i>Kypsä Hellaakoski</i>. Ehkä vähän
velmuillen Repo toteaa kenties Hellaakosken itsensäkin uskoneen
Anna-Maria Tallgrenin tavoin, että hänen runoilijantiensä olisi jo
vakiintunut vuoden 1928 Jääpeili-kokoelman jälkeen. Näin ei
kuitenkaan käynyt, vaan ehkäpä sodan tai iän mukanaan tuoman
kypsymisen vaikutuksesta Hellaakosken runojen tahdon nousu saavutti
koskien jälkeen kääntöpisteensä. Silti vielä tässä osassa
olevista kokoelmista löytää <i>Juhani Siljon aloittama</i><i>n</i><i>
eetillisen tahtolyriikan perin</i><i>nettä.</i> Kakkososan
kokoelmien jälkeen Repo kuvaa Hellaakosken liukuvan uskonnollisten
piirteitten puoleen. Mutta siitä sitten kolmososassa.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Vartiossa</b>
(1941). Kokoelmasta on mukana 15 runoa. Viimeiset kymmenen runoa
muodostavat runosarjan, joka käsittelee kuolemaa ja nimenomaan
kuolemaa sodan uhrina. En osaa sanoa miksi runo <i>Ovella</i> on
jätetty tämän sarjan ulkopuolelle, vaikka se on samanaiheinen.
Itseasiassa <i>Ovella</i> teki minuun voimakkaimman vaikutuksen,
joten liitän siitä tähän pari säkeistöä:</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Vain askel
kynnykseltä sen<br />on meri
iankaikkinen.<br />Vain askel. Hiukan
loiskahtaa.<br />Ei kummempaa.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Vain askel koko
matkas lie.<br />Se tuntemattomasta
vie<br />vain taasen
tuntemattomaan,<br />siis tuttavaan!</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Uusi runo</b>
(1943). 42 runoa antanee melko hyvän kuvan alkuperäisestä
kokoelmasta. Mukana on sekin runo, jonka lukeakseni tilasin koko
kirjan itselleni:</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b style="background-color: #ffa400;">Vaiti</b></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Onko sun yllesi
pantu taakka?<br />Sieluni, vaivutko
maahan saakka?</span></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Itseäs liiaksi
kuuntelit äsken.<br />Vaiti, sun muille
aueta käsken</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">kipeydestäsi,
kiihkeydestäs,<br />yksinäisestä
ylpeydestäs.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Sieluni, vaiti, ja
kuuntele muita<br />vaikenevaisia,
ahdistetuita.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Siellä on suuri ja
syyttävä kuoro.<br />Maahan vaipua sinun
on vuoro.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kokoelman runojen
tyyli on muuttunut aikaisemmista nuoruuden runoista. Uhmakkaan
totuuden hakemisen tilalle on tullut lempeämpi asenne. Runoilija
puhuu silti vielä itse muovaavansa runonsa, mutta rinnalle nousee
näkemys, jossa runoilija on vain soitin, jota suurempi runontaja
soittelee. Hengellinen sävy näkyy useammassa runossa, joskin
vapaita ajatuksia tulee ja menee. Runoilija roikkuu ristillä kuin
ryöväri, kärsii henkisen takapirun tarkkailusta ja lipuu käärmeenä
kukkaniityn läpi. Tyyli on vakaasti riimillinen ja mitallinen,
muitten runoilijain vaikutus näkyy aiheitten valinnassa, jos ei
niinkään aiheitten käsittelyssä. ”Uusi runo” kuvaa siten
nimenä runoilijan omaa sisäistä, eetillistä kehitystä, ei
niinkään runon muotoa.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Huojuvat keulat</b>
(1946). Mukana kokoelman 49 runoa. Runojen maailma on hyvin
samanlainen kuin edellisen kokoelman. Repo nostaa johdantosanoissaan
esiin runon <i>Hengen manaus</i>, minua se ei oikein koskettanut.
Ylipäätään Hellaakosken joissakin runoissa esiintyvä
hengellisyys ei minusta ole varsinaisesti uskonnollisuutta tai sitten
runoilijalla on ihan oma uskonto. Luontoaiheet ovat runsaina esillä,
viimeiseksi on sijoitettu nuorena ulkoaopettelemani lyhyt runo
<i>Viesti</i>, jossa nyt näen yhtymäkohtia <i>Hauen lauluun</i>.
Lisäksi runo toimii vara-avaimena nyt puheena olevan kirjan
kolmanteen osaan:</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b style="background-color: #ffa400;">Viesti</b></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Tyyntyvän vetten
alan<br />posahdus pilkkoi
kai!</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Tuntemattoman kalan<br />syvyys takaisin sai.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Viestinä
syvyyksistä<br />hetkinen läikkymistä<br />pinnalla vetten
alan.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Tuntisinpa sen
kalan.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Mukana kokoelmassa
on myös Hellaakosken ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva <i><span style="font-weight: normal;">Viatonten
valssi</span></i>, jossa enkeleitten ja pirujen kesäöistä tanssia
häiritsee sika syömällä heidän aidalle jättämänsä
sulkapaidan siipineen sekä sarvet ja saparovyön. Muutama muukin
minulle entuudestaan tuttu runo kokoelmaan sisältyy. Löysin lisäksi
itselleni uuden ja lapsuusmuistoja herättävän runon <i>Kaatopaikka</i>,
joka kertoo ennenmuinoin <i>likakastiksi</i> nimitetystä paikasta.
Kaikissa runoissa voi aavistaa pinnan läikähtelyjen ja lemujen alta
myös toisen maailman, lukijan omasta asenteesta ja mielikuvituksesta
lienee kiinni miten syvälle sinne tahtoo nokkansa työntää.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-51776832372078510122023-10-11T19:58:00.001+03:002023-10-12T06:36:27.253+03:00Aaro Hellaakoski: Runot (osa 1)<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Aaro Hellaakoski
(1893 – 1952) kirjoitti paljon runoja. Luin teoksen, joka sisältää
kuulemma <i>runoilijan tuotannon ytimen: laajan valikoiman
aikaisempaa runoutta sekä miltei täydellisenä miehuudenkauden
mestariteokset</i>.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kirjan ensipainos
lienee vuodelta 1953. Alusta löytyy kahdet johdantosanat, joista
ensimmäinen on kirjoitettu vuonna 1940 julkaistuun teokseen <i>Valitut
runot</i>, joka sisälsi runoja siihen asti julkaistuista
kokoelmista, viimeisenä <i>Jääpeili </i> vuodelta 1928. <i>Anna-Maria
Tallgrenin</i> (1886 – 1949) teksti on otsikoitu nimellä <i>Nuori
Hellaakoski</i>. Sen jälkeen on kirjassa <i>Eino S. Revon</i> (1919
– 2002) teksti otsikolla <i>Kypsä Hellaakoski</i>. Repo käy siinä
läpi loppuosan Hellaakosken runotuotannosta.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Tämä lukis ensin
nuoren Hellaakosken runot ja sitten vasta Revon tekstin ja kypsät
runot.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Johdantotekstissään
Tallgren koettaa arvailla Hellaakosken runoilijanlaadun
syntyaineksia. Sain näistä arvailuista kiinni ainakin ensimmäisen,
joka on ensimmäisen maailmansodan aiheuttama myllerrysten aika
Euroopassa ja kotimaassa. Se on kammennut miestä pessimismiin ja
toisaalta irrotteluun. Toisena tarttui mieleeni ehken <i>Juhani
Siljoon</i> viittilöivä ehdottomuus, totuuden tavoittelu. Kolmas
saattoi olla pohjalainen verenperintö, johon sisältyy
isottelevainen sanomisen tapa ja suoruus. Tallgren on vaikuttunut
etenkin kokoelmasta <i>Elegiasta oodiin</i>. Hän korostaa mielestäni
aivan oikein Hellaakosken taipumusta symboliseen kuvaukseen.
Hellaakosken runoilijanlaadusta symbolisine kuvineen hän nostaa
esimerkiksi sanan <i>villin-raskaan</i>, runosta <i>Hauen laulu</i>.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kirjan runot on
esitetty kokoelmittain aikajärjestyksessä. Kirja jakautuu kolmeen
osaan, joista ensimmäinen esittelee Valitut runot -valikoiman runot
jonkin verran täydennettyinä. Kolmen ensimmäisen kokoelman
(<i>Runoja</i>, 1916, <i>Nimettömiä lauluja</i>, 1918, <i>Me kaksi</i>,
1920) runoista on mukana yhteensä 20 runoa. Näistä runoista suurin
osa tuntui tutulta. Meillä oli kotona joku Hellaakosken varhaisten
runojen kooste, josta osaan muutaman runon ulkoakin. Alun runot
vaikuttavat jäyhiltä, niissä voi vaistota vertauskuvallisuutta.
Runoilija tuntuu pohtivan lähteäkö runoilijan tielle vai painaako
runolliset pyrkimyksensä johonkin ullakkokomeroon. Uhmakkuus
ponnistelee esiin, runon uudistamisen halu ja totuuden hakeminen.
Siljomainen voima suuntautuu kuitenkin pitkiin balladirunoihin kuten
<i>Lentävä Hollantilainen</i> ja <i>Ritari Rankki</i>. Tallgren
huomauttaa jälkimmäisen kohdalla Hellaakosken runouden nousevan
siinä ensimmäistä kertaa siivilleen. Ritari Rankki etsii totuutta
ihmisen osasta ja kysyy sitä kuolleitten maasta. Hänen saamansa
vastaus lähentelee hindujen oppia, sillä ihmisestä kerrotaan
jäävän jäljelle vain kärsimyksen. Ritari laskeutuu lamaantuneena
alas tornistaan. Pakko lisätä, että jo nimettömässä runossa,
joka alkaa sanoin <i>Taas ihanteet on tuotu esihin</i> päädytään
samantapaiseen nietzscheläiseen kylmään lohduttomuuteen. Lienee
lukijasta kiinni miten ritarin vastaus ihmisen osasta tulisi tulkita.
Sen voinee katsoa edustavan <i>Eino Leinon</i> helkavirren <i>Tumma</i>
Tuonelan mailla olevan elävälle antamaa opetusta, joka on äkkiä
ilmaistuna: <i>elämä on ihmisen parasta aikaa</i>.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="font-style: normal;"><b>Elegiasta
oodiin</b></span> (1921). Anna-Maria Tallgrenin kehuma kokoelma ei
valitettavasti tehnyt minuun erityisempää vaikutusta. Tarjolla on
28 runoa, suurin osa mitallisia ja loppusoinnuteltuja. Useimmat
runoista on taitavasti sepitetty ja kissat nukkuivat rauhallisesti
samalla sohvalla, kun luin runot ääneen. On merkillistä, etten
tunnistanut näitä runoja. Tavallisin aihe runoissa on etsivän
runoilijan tie. Hellaakoski kuvaa haukkaa, yökköä ja myyrää –
kaikki luultavasti symboleja runoilijasta. <i>Haukka</i> lentää
korkealla ja kuollessaan myös putoaa korkealta, totuus ylhäällä
on jääkylmä, kotina on avaruus ja tavoitteena jumaluus. <i>Yökkö</i>
sen sijaan lentää öisin, eikä kukaan tiedä sen olosijaa
päiväsaikaan. <i>Myyrä</i> asuu maan alla, poissa maailman
metelöinnistä. Koskettavin runoista on nimeltään <i>Uni</i>.
Siinä kertoja unessaan ajautuu yöpymään pahaisessa majapaikassa,
joka muistuttaa koirankoppia. Edellinen asukas oli runoilija, kehno
värssymaakari, joka kuoli nälkään yritettyään mutustella omia
tuotoksiaan. Kuolleella runoniekalla oli kuitenkin ollut rohkeutta
lähteä runoilijan vaativalle tielle ja hyljätä helpompi elämä.
Kokoelma sisältää myös luontorunoutta, mutta silloinkin takana
piileksii usein viileä viisaustieteilijä.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="font-style: normal;"><b>Maininki
ja vaahtopää</b></span><i> </i>(1924). 19 runoa, joitten aiheena
ovat luonnonkuvaukset, jotka painuvat enämpi pessimistisiin
tutkielmiin. Onneksi puolen välin paikkeilla mukaan tulee rehevä
kansankuvaus <i>Tuppuran Jussi</i> ja Olympoon jumalista kertoileva
<i>Parantajat</i>. Näitä seuraavat myönteisiksi kääntyvät runot
ja puolison löytämisen kuvaukset. Toiseksi viimeinen runo <i>Tyhjin
käsin</i> oli ainoa, jonka entuudestaan tunnistin ja se kertoo
yhteisen asunnon hankinnasta hyvin lennokkain kääntein:</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Me ostamme
osakehuoneuston<br />– ne on halpoja
nykyisin.<br />Näet: etelän
puoleen akkuna on,<br />näet pienen
alkoovin.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;"> – – – –
</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Runovärsyjä
pannussa paistellaan<br />ja kahviks keitetään<br />ja me laakerinlehtiä
paiskataan<br />joka rokkaan
kitkerään.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="font-style: normal;"><b>Jääpeili
</b></span>(1928). Tämän kirjan Jääpeili sisältää 26 runoa. Ne
olivat suurimmaksi osaksi minulle tuttuja. Käännös myönteiseen
parisuhteen kautta jatkuu kokoelman sivuilla, perheenlisäystäkin
saadaan. Rakkausrunoja seuraavat hurmioitunut runo <i>Keväinen
junamatka</i> ja työpäivän jälkeistä raukeutta modernismin
hengessä kuvaava <i>Dolce far niente</i>. Ihan ilman
raskasmielisyyttä ei tässäkään kokoelmassa selvitä.
Sielunsairas <i>Huhtikuu</i> ja <i>Yön hurtta</i> johdattavat
runoilijan uskonnollisiin pohdintoihin. <i>Rukous</i> kuvaa
eräänlaista synnintunnustusta ja <i>Ylösnousemus</i> avaa runon
kertojan haudan. Sen jälkeen on asetettu Hellaakosken kuuluisin runo
<i>Hauen laulu</i>, jossa siinäkin tapahtuu ylösnousemus, kun hauki
kapuaa kuusen latvaan. Lukiossa saatiin kuunnella äänilevyltä,
miten Hellaakoski itse esitti tämän runonsa. Hänellä oli hurja
rytmi ja vahvat painotukset tietyille sanoille. Luulenpa, että tämä
Jääpeili oli minulle parasta antia tähän mennessä. Erityisesti
tarvii mainita upea rakkausruno <i>Vieras</i>, jonka liitän tähän
loppuun. Jatkan sitten lukemisen edetessä uudella tekstillä, nytkin
on ylipitkä kirjoitus.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b style="background-color: #ffa400;">Vieras</b></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Rakas silmä
ummistui,<br />hymyyn huuli
unohtui.<br />Ken on, ken on
vierelläni<br />hengittäin mun
henkeäni?</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Onnen pöydän
osakas,<br />aatosteni asukas,<br />oudon tuttu
jäseniltään,<br />vieras
mielenliikkehiltään.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Uneen silmä
ummistui.<br />Hymyyn huuli
unohtui.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">Rakas vieras
vierelläni,<br />hengitätkö
henkeäni?</span></p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-34033024628021532652023-09-23T16:46:00.001+03:002023-09-24T09:58:02.414+03:00Marmite<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEik-LrXAXNweIMkrkHS0FeYh2C0nOx-ESfDdxlxfMoNKC7aPuBodoR7-hJyx7QPGlaPPfpDdAtukcpVe5oLFeF0aGLfnITeIKZsxeFFvOT0BNhM5wYjTKEUVwPGBRfzEXmHb8jl9VxnoyzVtP7o0S1VggRwQqOz6mJ1SMvMUuMY5N18a8p8wlvelMyoDQ/s600/marmite2.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="600" data-original-width="337" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEik-LrXAXNweIMkrkHS0FeYh2C0nOx-ESfDdxlxfMoNKC7aPuBodoR7-hJyx7QPGlaPPfpDdAtukcpVe5oLFeF0aGLfnITeIKZsxeFFvOT0BNhM5wYjTKEUVwPGBRfzEXmHb8jl9VxnoyzVtP7o0S1VggRwQqOz6mJ1SMvMUuMY5N18a8p8wlvelMyoDQ/s320/marmite2.jpg" width="180" /></a></div><br />Nytkö se sitten
tapahtui! Vai tapahtuiko se nyt? Maistoinko juuri umamia?!<p></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Saimme
Uuden-Seelannin kävijältä tuliaisena purkin Marmite-tahnaa.
Lieneekö ollut odotuksissakaan, että pitäisimme tuliaisestamme.
Tuliaisen tuojan tarkoitus ei silti ollut pahansuopa, hän halusi
meidän tutustuvan uuteen makuun. And By Golly! That was new!</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Vaimoni oli se
ensimmäinen rohkea, joka avasi purkin. Hänen reaktionsa ei ollut
lupaava. Sitä voi kuvailla sanalla Blääh! Päätin olla yhtä
rohkea ja rohkeampikin. Paahdoin itselleni pari paahtoleipää ja
levitin tahnaa kohtuullisen kerroksen, siis en liikaa, leivilleni.
Maku oli tosiaankin uusi. Heti kohta totesin vaimolleni, että tämäkö
se on sitä umamia? Netistä löysin samansuuntaisia arvioita,
Marmite-levitteen todettiin sisältävän umami-makua. Minulle
makuelämys ei ollut niin vastenmielinen kuin vaimolleni. En pitänyt
levitettä varsinaisena herkkuna, suolaa oli aivan liikaa ja tuntui
että suolaisuus peitti alleen levitteen todellisen maun. En itse
keksinyt mikä se maku oli, joten etsiydyin netin ääreen.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Marmite-tahnan
todettiin olevan peräisin Englannista, kuulemma jossain jaksossa Mr.
Bean levittelee sitä paahtoleivälleen. Sen perustana kerrottiin
olevan oluenpanossa syntynyt ylijäämähiiva. Kun makustelin asiaa,
totesin voivani hyväksyä väittämän. Ihmettelin silti sitä,
miksi makua oli peitetty juuri suolalla.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Netin mukaan Marmite
sisältää suolaa 6,1 g/100 g. Ilmankos. Suola ilmaistaan purkin
kyljessä olevassa tuoteselosteessa sanalla Sodium. Minä etsiskelin
turhaan sanoja Salt tai Natriumchloride (NaCl). Näköjään
englanniksi sanotaankin Sodium Chloride. Purkin kyljen selosteen
mukaan Sodiumia olisi 3,3 g/100g. Tuntuu siltikin olevan minun
makuuni ainakin puolet liikaa.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Marmite sisältää
myös kaliumia (K), jota tuoteselosteessa kutsutaan nimellä potassium, joka tulee kai sanasta potash
eli potaska. Kaliumia on melkein yhtä paljon kuin suolaa (2,8 g/100 g). Kopiksen
enkuntunnilla esitin mielipiteenäni, että sana potaska tulisi
englannin sanasta potash, jonka arvelin tarkoittavan kulhossa
valmistettua tuhkaa – ainakin yhden tv-elokuvan perusteella, jonka
olin sattunut näkemään. Enkunope puisteli päätään, en saanut
selvää minkä vuoksi. Borat-elokuvassa mainitaan potaska
<i>tuhkatiheään</i>, ehe-ehe.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Netistä löysin
mielipiteitä, joitten mukaan Marmitea voisi käyttää mausteena
ruuanlaitossa. Ajattelin, että se ehkä tarkoittaisi samantapaista
maustamista kuin on meillä ahkerasti harrastettu liemikuutioitten
käyttö. Nekin ovat hyvin suolaisia ja itse asiassa jotkut
muistuttavat väriltään Marmite-tahnaa. Toisaalta on vaikea yhden
maistamisen perusteella sanoa, miksi käyttäisin suolan sijasta
jotain tahnaa. Yleensä ropsautan ruokiin hienoa merisuolaa pienen
määrän suoraan paketista ja se riittää suolaamaan kastikkeen tai
haudutusliemen aivan mainiosti.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Vaikka Marmite ei
tehnyt minuun mitään erityisen suurta vaikutusta, jäi siitä
suuhuni jälkimaku, joka saattaa vielä kiinnostaa minua kokeilemaan
satunnaista yhteiseloa Marmiten kanssa.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com16tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-55518843475439575362023-09-22T07:19:00.000+03:002023-09-22T07:19:16.707+03:00Puolukassa<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhPfEMKt2wrzTJZTsdSxh7A_6_9uJWJ2m74XML8fYd_1aNWyaCZVkysgz6HFWvuStmCC5E84PZ_pgAPzbO90pLG86fP1HCZl9ajcQwnaPxo6IEnizXu-ufnzyVyiEnZhWghrTrw3wPplOZolSB-eUOnt4oZUatQPFLv_CM42GXWA81_yOkXoHT1o87XFA/s600/puolukoi.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="600" data-original-width="337" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhPfEMKt2wrzTJZTsdSxh7A_6_9uJWJ2m74XML8fYd_1aNWyaCZVkysgz6HFWvuStmCC5E84PZ_pgAPzbO90pLG86fP1HCZl9ajcQwnaPxo6IEnizXu-ufnzyVyiEnZhWghrTrw3wPplOZolSB-eUOnt4oZUatQPFLv_CM42GXWA81_yOkXoHT1o87XFA/s320/puolukoi.jpg" width="180" /></a></div><p></p><p>Kaikki varmaan
muistavat miten Kalevalan loppukahinoissa Marjatalle syntyi poika
puolukasta. Väinämöinen sanoi, että puulla päähän lyötäköhön
tuommosta poikaa. Mutta ukko sitten kastoi pojan Karjalan
kuninkahaksi ja Väinämöinen otti hatkat. Kerroin tämän kaiken
vain etuveitikointina. Itse asia seuraa seuraavaksi, jos silloinkaan.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Pari viikkoa sitten
sunnuntaina kävimme puolukassa. Ajoin 70 km ja päädyimme
Rautavaaralle. Olemme käyneet niillä seuduin puolukassa ennenkin,
mutta edelliskerrasta on vierähtänyt vuosikymmeniä. Emme löytäneet
ihan samaa mestaa kuin aikaisemmilla kerroilla – Rautavaara on aika
iso paikka. Jätimme kumminkin auton tien varteen ja painuimme
metsään. Olin aika hämmästynyt kun jaksoin pari tuntia tosiaan
kerätä puolukoita, olkoonkin, etten taaskaan saanut kuin hätäisesti
sankon pohjan peittoon. Mutta vaimo kehui puolukoita siivotessaan,
että siistiä työtä olin tehnyt, ei ollut sammalia sankon pohjalla
kuin nimeksi. Vaimo poimi itse reilun sankollisen ja vielä siivosi
puolukat kotona.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Vaimon kotona
harrastettiin puolukkapuuroa. Se on mannapuuroa, johon lisätään
puolukkaa ja sitten vatkataan puuro tasaiseksi. Lopputulos on
samettinen, kuohkeahko ja kerrassaan herkullinen jälkiruokapuuro.
Jostain syystä vaimon kotona sitä nimitettiin hillapuuroksi. Minun
lapsuudenkodissani sen sijaan nautittiin kaupasta ostettua
vispipuuroa. Sitä myytiin pyöreissä muovirasioissa. Näkyy sitä
samaa herkkua löytyvän edelleenkin kaupoista. Nöyrästi myönnän,
että itse tehty maistuu paremmin.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Minä käytän
puolukkahilloa ruuan kanssa. Aikoinaan survoin itse puolukat
perunanuijalla ja kai siihen sokeria piti lisätä säilyvyyden
vuoksi. Puolukkahillo sopii syötäväksi lihapullien ja erityisesti
kaalikääryleitten kanssa. Viime aikoina, kun itse valmistettu hillo
oli ollut pitkään lopussa, ostelin kaupasta puolukkahilloa
muovipäniköissä. Kyseiset hillot ovat teollisesti valmistettuja ja
melko imeliä, mutta kyllä niistä puolukkahillo tulee mieleen.
Nautin kaupan puolukkahilloa varsinkin lettujen kanssa.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Halusin uusia
puolukkareissun vielä tämän kerran, vaikka oma kuntoni on sitä
luokkaa, että kömpiminen metsässä alkaa olla turhan rasittavaa.
Kehtasin kumminkin pari tuntia hamuilla puolukoita. Sitten nautittiin
kahvit ja totesin, että minulta oli veto aika lopussa. Yritin vielä
kahvin jälkeen aloittaa souvin uudelleen muitten mukana, mutta
viimeistään hirvikärpästen noukkiminen niskalihoista veti minua
muihin maisemiin. Kävin pienellä kävelylenkillä, tosin
hirvikärpäset tykkäsivät niskalihoistani sielläkin. Noukin niitä
vurriaisia itsestäni kymmenkunta yksilöä, tuntevia olentoja
kaikki. Kotimatkalla niitä päästettiin auton ikkunasta takaisin
luontoon sikäli kuin nahkoistamme löydettiin.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Ihan kiva reissu
meillä oli sinne Rautavaaralle. Sainpahan liikkua metsäisessä
maastossa ja komuta vähäisten suonsilmien päällite. Voihan se
olla, että saadaan tiemaksu sieltä maksettavaksemme, mutta
maksetaan hänet sitten. Ajattelin kirjoittaa tähän kaikista niistä
ajatuksista, jotka silloin metsässä mieleeni tulivat, nyt en
kumminkaan muista siellä mitään ajatelleenikaan. Ehkä minä vain
keskityin puolukanpoimuun ja hirvikärpäset keskittyivät minun
niskanahkaini poimuun.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com10tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-11869099670014700872023-09-01T12:00:00.005+03:002023-09-01T12:02:13.132+03:00Uskontoa kuunnelmissa<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuuntelen ja
kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Veli-Pekka
Hänninen</b>: <i>Kuumat munkit</i>. Vuonna 2006 taltioidun
kuunnelman ohjasi Sakari Kirjavainen. Kuten jo nimestä voinee
päätellä tämä kuunnelma on luonteeltaan juonikkaan irvaileva.
Kuvitteellinen Revannon kunta huojuu konkurssin partaalla.
Elinkeinoasiamies Teuvo (Mika Nuojua) saa kunnanjohtajalta (Oiva
Lohtander) varoituksen, että kulujen säästämiseksi
elinkeinoasiamiehen virka on lakkautettava. Teuvo haluaisi tehdä
jotain hyvää Revannon kunnan hyväksi. Hän keksii perustaa kuntaan
ortodoksiluostarin. Puoliso Liisa (June Hyde) tarjoutuu auttamaan
työssä vapaaehtoisena. Rahoitusta löytyy ja jostain ilmestyy myös
vapaaehtoinen rakennusmestari Herman (Jari Hietanen), joka taitaa
penninvenytyksen lisäksi tuontiruplat. Murphyn laki, joka sanoo,
että <i>kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen</i>, jysähtää
päälle kuin <i>polyuretaaniset sipulikupolit</i>. Lopulta Teuvo
tekee johtopäätökset ja asettuu <i>kasvokkain sielunsa kanssa</i>.
Kääntyykö tappio voitoksi. Kesto 58 min. Kuuntelin tämän
aikoinaan ja naureskelin ihan mielikseni. Hyvin tuo toimii edelleen.
Valitettavasti tämä poistuu Areenasta 14.9.2022.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Arvid Järnefelt</b>:
<i>Maria</i>. Järnefeltin vuoden 1897 kohunovellin kirjoitti
kuunnelmaksi ja ohjasi vuonna 1969 Ritva Käki. Ritva Oksanen esittää
Mariaa. Juttu tapahtuu eräässä Juudean kaupungissa Marian
sukulaisen Elisabetin (Elsa Turakainen) luona. Sakarias (Uljas
Kandolin) ja Elisabet toivovat lasta, vaikka ovat jo vanhoja.
Marialla on toiset toiveet. Hän tuntee kutkutusta miesten puoleen,
mutta lapsista ei olisi niin väliksi. Sakariaan saarna, jossa hän
esittää oman, kuulemma itämaisittain sävyttyneen tulkintansa
luomiskertomuksesta, tekee kumminkin Mariaan syvän vaikutuksen.
Sakarias ajattelee, että paratiisin tulee olla ihmisen tavoite,
pyrkimys puhtaaseen elämään eikä jotakin, josta on ajauduttu
eroon. Näin sen ainakin tulkitsen. Fariseukset sen sijaan odottavat
poliitillisella innolla messiasta, joka vapauttaisi Iisraelin
roomalaisten vallasta. Tämän jälkeen kuunnelma noudatteleekin
evankeliumeista tuttuja latuja tai latupohjia nyt kumminkin. En
oikeastaan ymmärrä mitä kohinan arvoista tässä on ollut, mutta
se nyt olikin sitä aikaa. Ja minä olen jotain toista aikaa. Kesto
23 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Jussi Parviainen</b>:
<i>Armo</i>. Vuonna 2015 valmistunut, Parviaisen itsensä ohjaama
kuunnelma asettaa kuulijalle ratkottavaksi keisiksi tai ihan vain
äimisteltäväksi kaksi mieshenkilöä, joita esittävät Jussi
Parviainen ja hänen poikansa Onni Parviainen. Minä jäin lähinnä
äimistelemään, vaikka sattuneesta syystä löysin kuunnelmasta
yhtymäkohtia eiliseen laboratoriossa käyntiini: oli verta ja
vartija ja hoitajia ja sydänfilmi ja ennen kaikkea odotushuone.
<i>Yksin armosta</i>, sanoi joku tietäjä joskus. <i>Secula
seculorum</i>, sanoi joku toinen. Kuunnelmassa puhutaan armosta,
voisi kumminkin sanoa, että aika sekulaarilla tavalla. Jossain
vaiheessa nostetaan Jeesuskin esiin, mutta enemmän esillä on
käsiase. Odotammeko elämässämme kuolemaa? Onko armo kuoleman
toteutumisen hetki? William Saroyan toteaa erään hahmonsa suulla
näytelmässä <i>Elämäsi parhain aika</i>, että <i>23½ tuntia
päivästä on odottamista</i>. (Ellen nyt kovin pahasti väärin
muista.) Jussin esittämä hahmo sanoo, että se odotettu kuolema,
elämän suurin tapahtuma, ei välttämättä lopulta olekaan kovin
kummoinen juttu. Ihmiselle käy elämänsä kanssa helposti kuin
näytelmän katsojalle, joka odottaa, että lopussa tapahtuu jotain
erikoista, mutta eipä sitten tapahdukaan muuta kuin että näytelmä
loppuu. Juuri tästä syystä en ole ymmärtänyt miten näytelmällä
voisi olla jonkinlainen puhdistava vaikutus katsojaan. Näytelmä on
helposti kuin yksi kirja lisää kirjahyllyyn, joka kaipaisi
karsimista muutoinkin. Mietin, että toimisiko tämä kuunnelma
monologina, mutta arvattavasti tätä vuoropuhelua on kiinnostavampi
seurata. Toisaalta sanottavan vuolaus, näkökulmien tai sanoisinko
roolien vaihtelu vaatii kuulijalta niin paljon keskittymistä, että
käypi harmittamaan, kun ei ehdi paneutua kaikkeen. Kesto 49 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Irene Rajala</b>:
<i>Lahkosaarnaajan elämä ja kuolema</i>. Vuoden 1969 kuunnelman
ohjasi Marja Rankkala. Areenassa kerrotaan kuunnelman perustuvan
tositapahtumiin. Saarnamies on kuollut ja Pyhä Henki (Veikko
Honkanen) lukee hänelle hänen maallisten syntiensä sarjaa. Olen
sitä minäkin syntiä tehnyt, mutta yleensä olen nähnyt vain ne
synnit, joihin minua kohtaan on ryhdytty. Siksi vaikuttaa hieman
toispuoleiselta, ettei Paulus itse (Kauko Kokkonen) nosta esiin niitä
kertoja, kun häntä vastaan on rikottu. Pauluksen elämän suurin
synti lienee ollut nuoren neitosen raiskaus. Kuunnelmassa
seurataankin pitkän matkaa juuri tämän Kaarinan (Pirkko Peltomäki)
raskasta vaellusta aviottoman lapsensa kanssa. Ehkä se sitten on se
tositapahtuma? Vaikka toisaalta koen tällaisen kertomuksen
helvetillä pelotteluna, olen toisaalta tyytyväinen siihen, että
sekin puoli uskonnon rakennetta on vahvasti mukana. Sillä mitäpä
olisi taivas ilman helevettiä. Kesto 65 min.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-66370285676025742262023-08-30T16:00:00.000+03:002023-08-30T16:01:46.821+03:00Kuunnelmien ikänaisia ja -miehiä<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuuntelen ja
kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Eugen Pukema</b>:
<i>Rytkyn Hultan joulukahvi</i><span style="font-style: normal;">.
Vuoden 1961 kuunnelman ohjasi Urpo Lauri. </span><span style="font-style: normal;">Rytkyn
</span><span style="font-style: normal;">Hulta (Raakel Laakso)
kuppari, puoskari ja kaiken maailman kiero </span><span style="font-style: normal;">lähtee
jostain Peräpohjolasta, ehkä Kemin suunnalta, josta kirjailijakin
oli kotoisin, hankkiakseen köyhälle perheelleen jotain jouluista.
Kuten Kreeta Haapasalon joululaulussa tuumataan: ”Tuli tuikkaa
pärehessä, ei oo siinä perehessä lampun loistoa.” Hultan
vahvuus on luistava supliikki, jolla hän on tottunut hämäämään
ja pelaamaan ja tarvittavassa määrin voittamaan. Toisella tapaa
ilmaistuna Hulta kerjää. Hän matkustaa pummilla Ruotsin puolelle saadakseen
sieltä ainekset perheensä joulua varten. Ruotsalaiset vaikuttavat
kuitenkin kyllästyneiltä suomalaisiin, jotka tulevat käsi ojossa
pyytämään jouluapua. Kohteliaita he </span><span style="font-style: normal;">tosin</span><span style="font-style: normal;">
ovat. Iso osa kuunnelmasta on Hultan yksinpuhelua, kunnes hän sattuu
kinkuntuoksuisen talon kohdalle ja tapaa siellä kaksi varakasta
herraa tukevasti joulutuulella. Veijo Pasanen vetää mainion roolin
</span><span style="font-style: normal;">veijaamalla veijaajaa. Joulun
ihmeen kuunnelmaan tarjoaa Pertti Palon autonkuljettaja. Iloiset
ruotsalaiset jouluviisut virittävät mukavasti joulutunnelmaan.
</span><span style="font-style: normal;">Kesto 39 min.</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Aapo Junkola</b>:
<i>Lämmön maksimi ja minimi</i>. Olen tämän kuunnelman lukenut ja
silloin ajattelin, että olisi kiinnostavaa kuulla siitä tehty
taltiointi. Kuunnelmassa kulkee vuorotellen kaksi tarinaa. Toivo
Mäkelän esittämä eläkkeellä oleva öljynporausinsinööri
muistelee elämäänsä – öljykenttiä Bakussa ja Meksikossa sekä
kahta vaimoaan – venakkoa ja puolatarta. Hänellä on yksi poika,
joka asuu Göteborgissa. Nykyään vanha mies kertoo asuvansa
täysihoidolla. Usein on tarjolla fasaania, hän nimittää näet
jauhelihaa fasaaniksi. Mies sanoo muistavansa kuukausien maksimi- ja
minimilämpötilat vuodesta 1905, kahta vallankumouksen kuukautta
lukuunottamatta. Nyt häntä kiinnostaa, näkeekö hän vielä
kevään. Tosin lämpötiloja tärkeämpää tuntuu olevan aika,
josta hänellä on oma teoriansa, se jää kertomatta. Toisessa
tarinassa Heikki Kahila lukee kuvausta tohtori Livingstonen elon
loppuvaiheista. En saanut paljoa irti näitten kahden tarinan
rinnakkaisuudesta, Toivo Mäkelää sentään on aina ilo kuunnella
eikä Heikki Kahilan kaunis ääni suinkaan pahaa tee. Kuunnelman
ohjasi Bengt Ahlfors, taltiointi on vuodelta 1965.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Albin Ahonen</b>:
<i>Haikea harha-askel</i>. Maisteri Matti Kokko (Sasu Haapanen) on
jäänyt kesäleskeksi kaupunkiin. Joitain päiviä eineksiä
nautittuaan hän kokeilee astioitten pesua, mutta päättääkin
suunnata ravintolaan, tuttuun paikkaan, jossa hänen oli tapana
vuosikympät sitten vierailla usein. Ravintolassa on vielä muutama
tuttu henkilökunnassa, mutta tuttuja asjakkaita on vaikeampi löytää
– paitsi muistoista ja Leinon Elegiasta. Yhteydenottoyritykset
vanhoihin veikkoihin tuottavat laihan saaliin, jos sitäkään.
Maisterin ikäinen torvisoittomusiikki katkoo lempeästi ajatusten
monologia. Areenan luonnehdinta ”melankolinen kesäkuunnelma
vanhemisesta” soveltuu mainiosti näin loppukesään. Maisterin
mietteet siitä miten nykyinen maailma on korvannut hänet ja
kumppaninsa joillakin hänelle täysin tuntemattomilla
ravintolavierailla, niin, ne löytävät minun sisimmästäni
kaikupohjan, vaikken juuri ravintoloissa olekaan kovin paljoa aikaani
viettänyt. Ajatus maailmasta näyttämönä, jossa esiintyjät
vaihtuvat tuli mieleeni, kun joitain vuosia sitten Kuopion teatteri
käytti kahta entistä opinahjoani väistötiloinaan. Esitysten
aikana mieleeni tupsahteli muistoja, jotka liittyivät tosiaan
menneeseen maailmaan. Ohjaus Heikki Kataja, tallenne vuodelta 1962,
kesto 39 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Hannu Mäkelä</b>:
<i>Mummon syntymäpäivät</i>. Vuonna 1971 taltioidussa kuunnelmassa
vietetään mummun 60-vuotissynttäreitä. Mummuna Elsa Turakainen,
poika Pekka Autiovuori, hänen vaimonaan Ritva Oksanen, tytär
Anna-Liisa (Inga-Liisa Laukka) ja vanhimman pojan vaimona Irma
Martinkauppi. Lisäksi on mukana muutamia lapsenlapsia ja sokerina
pohjalla Laina-täti (Henny Valjus), jonka ilomantsin murre
kalskahtaa aika kannakselaiselta. Happamampaa tekstiä syntyy ajan
poliitillisista virtauksista, siitä miten rikkaat maat rikastuvat ja
köyhät maat kärsivät ylikansoituksesta ja luonnonvarojensa
myynnistä halvalla. Toimittajapoika puolustaa Neuvostoliittoa ja
Kiinaa. Muut vähän naureskelevat ja väittävät rikkaitten maitten
rikastuvan omalla työllään. Anna-Liisa arvelee, että Jumala on
kehitys itse. Kivasti pääsee 1970-luvun alun kyläilytunnelmiin
tämän kuunnelman kautta. Ohjaaja Raiku Kemppi, kesto 53 min.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-204107723539899912023-08-29T15:15:00.000+03:002023-08-29T15:16:08.340+03:00Kuunnelmien kirjailijoita tiloilla ja tiloissa<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuuntelen ja
kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Leo Kalervo</b>:
<i>Sadepäivän rapsodia</i>. Wikipedian mukaan nimi jatkuu vielä
seuraavasti: <i>eli kuunnelma siitä, miten eräs torstaipäivä
kului vuonna 1962</i>. Vuonna 1964 taltioidun kuunnelman ohjasi Saulo
Haarla. Kirjailija (Martti Tschokkinen) on vuokrannut maalta talon
viettääkseen siellä kesälomaa vaimonsa (Aila Arajuuri) ja
viisivuotiaan poikansa (Kalle Ranta-aho) sekä vauvansa kanssa.
Kirjailija vierailee talon vuokranneen maatilan omistajan Iitan
(Terttu Soinvirta) ja hänen poikansa, nuoren isännän Jussin
(Heikki Heino) tykönä, osallistuu heinäntekoon ja ladon ajosillan
korjaukseen. Kirjailijan poika on yhtä sanavalmis kuin isänsä,
pojan kyselykausi saa lisää vettä myllyynsä huimapäisestä
puuhailusta maaseutuympäristössä. Muutenkin kirjailijan
kesänvietto täyttyy monenmoisista askareista, kun kaivosta löytyy
käärme ja kellarissa pitää lebensraumiaan viiksikorpraali, joka
järsii perheen metwurstia, vedenhakureissulla laulurastas neuvoo
”paa-piippuun, paa-piippuun”. Heinäpellolla vänkärinä
työskentelevä naapuri (Kauko Kokkonen) antaa lopulta inspiraation
kirjailijan seuraavaan työhön. Rehevää vuoropuhelumattoa katkoo
kertojan (Erkki Luomala) rauhallinen puhe ja Tapio Yrjän
rustiikkinen haitarimusiikki. Tietenkin kuunnelma on tallennettu
studiossa, mutta jotenkin siitä tulvahti sisäkorviini niin aito
1960-luvun tunnelma, että aloin jo tuntea maaseudun tuoksuja mummon
ohraryynirieskasta ja rasvaisesta piimäkaakusta ja sitruunasuudasta
aina laskiämpärin lemahdukseen. Tuntui että sen ajan kesät eivät
olleet niinkään kuumia vaan lämpöisiä, lehdot soivat mehevän
kosteina ja ulkohuussin ja senaikaisen biojäteastian liepeillä
päivystivät sinimustat koppakuoriaiset ja niitä noukkivat
keltavästäräkit. Kesto 87 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Pekka
Karjalainen</b>: <i>Deadline</i>. Vuoden 2020 kuunnelman kirjoitti ja
ohjasi ja äänisuunnitteli Pekka Karjalainen. Dekkarikirjailija
Kiira (Alina Tomnikov) lähtee kirjoittamaan dekkarinsa
loppuratkaisua pohjoiseen, ystävänsä mökille, joka sijaitsee
saaressa. Saaressa on vain yksi mökki eikä siellä Kiiran lisäksi
pitäisi olla ketään. Kiira soittelee puheluja ja vastailee
soittoihin. Ystävien lisäksi hänelle soittavat kustannustoimittaja
ja lehtimies. Puhelinsoitot toimivat erinomaisesti kuunnelmassa, ei
tarvitse arvailla kuka puhuu. Deadline lähestyy, lähestyykö joku
muukin? Ainakin Kiira alkaa olla tiloissa. Kuunnelmaan on saatu ihan
kivasti tihentyvä tunnelma ja teknisiä seikkojakin on mukana
aggregaatin, läppärin ja kännykän verran. Meille osti tytär
tuommoisen pienen kotiakun, se on tällä tietsikkapöydällä, Agfan
laite. Sillä voi ihan hyvin ladata kännykän, ehkä sellaisia
latureita ei vielä muutama vuosi sitten niin yleisessä käytössä
ollut? Kestää muutaman kännykän latauksen. Nykyään on monilla
mökeillä aurinkopaneeli. Hauskasti tässäkin kuunnelmassa joku
tuntematon taho verottaa kirjailijan metwurstivarantoa. Kesto 46 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Henry James</b>:
<i>Runoilijan paperit</i>. Vuoden 1961 kuunnelma perustuu Henry
Jamesin novelliin <i>The Aspern Papers</i>. Novellin suomenti
Kristiina Kivivuori ja muokkasi kuunnelmaksi Onni Halla. Ohjaus Urpo
Lauri. Englanninkielinen wikipedia-artikkeli tiesi kertoa minulle,
että kyseessä on Jamesin <i>novella</i> (pienoisromaani), joka
perustuu runoilija Percy Bysshe Shelleyn kirjeisiin, jotka hän oli
lähettänyt Mary Shelleyn (Frankenstein-romaanin kirjoittaja)
sisarpuolelle, joka säilytti ne kuolemaansa asti.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Pentti Siimes
esittää kuunnelmassa amerikkalaista kirjallisuudentutkijaa, joka on
kumppaninsa kanssa etsinyt ummet & lammet runoilija Jeffrey
Aspernin jälkeen jääneitä papruja, mutta ei ole sanojensa mukaan
löytänyt Euroopasta kuin kaikujen kaikuja. Kun hän sitten saa
kuulla, että Aspernin nuoruuden rakastettu onkin vielä elossa,
matkustaa tutkija Venetsiaan häntää tapaamaan. Alkaa varovainen
tunnusteleva eteneminen, sillä köyhtynyt vanha neiti Bordereau
(Saara Ranin) tietää, että tutkija himoitsee papruja, jotka
hänellä on hallussaan ja hän on valmis lypsämään kaiken irti
tuon menneitten kaivelijan taskuista. Tutkija asettaa toivonsa mumman
keski-ikäiseen sisarentyttäreen Tinaan (Irma Seikkula), joka
uskollisesti hoitaa vanhaa tätiään. Kuunnelmassa on vähän
hahmoja, mutta paljon lätinää, joka on tiettyyn rajaan asti
jännittävää ja siitä etiäppäin unettavaa. Kesto 72 min.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-70147133676141266952023-08-28T16:38:00.000+03:002023-08-28T16:39:20.735+03:00Kuunnelmien poliitillisia tai muuten vain menestyneitä kirjailijoita<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuuntelen ja
kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Panu Rajala</b>:
<i><span style="font-family: inherit;">Se kaipaus meitä riepottaa</span></i>. Kuunnelma voitti Sokeain
kuunnelmapalkinnon vuonna 1988. Ohjaus Ari Kallio. Arvo Poika
Tuomista esittää Veikko Honkanen ja Frans Emil Sillanpäätä
esittää Tapani Perttu. Kuunnelman tapahtumat sijoittuvat
marras-joulukuun vaihteessa 1939. Hämeenkyrön miehet ovat
puolisoineen Tukholmassa, Sillanpää noutamassa Nobelin
kirjallisuuspalkintoa, Tuominen johtaa Suomen Kommunistista Puoluetta
Tukholmasta käsin. Talvisota on syttynyt, Arvo Oskarovitshia oli
Moskovassa suunniteltu Terijoen hallituksen johtoon. Jo tapanina
vuonna 1920 Tuominen oli piipahtanut Saavutuksessa, Sillanpään
kodossa, pyytämässä tältä kirjallista avustusta työväen
lehdelle, <i>Hurskas kurjuus</i> kun oli tehnyt vaikutuksen myös
Tuomiseen. Sillanpää sanoi pysyvänsä politiikan ulkopuolella.
Tukholmassa Tuominen säntää tapaamaan Hämeenkyrön miestä hänen
hotelliinsa. Sillanpää on hyväntuulinen, tilaa huoneeseensa
konjakkia, pukee frakin ylleen. Ja miehet keskustelevat Suomen
tulevaisuudesta, alkaneesta sodasta ja tavoitteistaan. Lopuksi
Sillanpään marssilaulu. Kesto 46 min.</p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
<span style="font-family: inherit; font-size: medium;"><i><span style="font-weight: normal;">Bertolt
Brecht ja epäamerikkalaista toimintaa tutkiva komitea</span></i></span><span style="font-family: Tahoma, sans-serif;"><span style="font-size: small;"><i><span style="font-weight: normal;">. </span></i></span></span><span style="font-family: Tahoma, sans-serif;"><span style="font-size: small;"><span style="font-style: normal;"><span style="font-weight: normal;">K</span></span></span></span><span style="font-style: normal;">yseessä</span>
on kriitikon ja näytelmäkirjailijan Eric Bentleyn kommentoima
dokumentaatio näytelmäkirjailijan ja runoilijan Bertolt Brechtin
kuulustelusta Washingtonissa 30.10.1947. Suomennos ja sovitus Turo
Unho. Ohjaus Veli-Matti Saikkonen. Taltiointi vuodelta 1967.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Saksan kansalainen
Brecht oleskeli Yhdysvalloissa vuosina 1941 – 1947 Saksan
natsihallintoa paossa. Brechtiä esittää Bengt Ahlfors, päätutkija
Robert Striplingiä taasen Kalle Holmberg. Mukana on myös
tutkintakomitean puh.joht. (Kauko Helovirta) ja pari jäsentä ja
Brechtin asianajajia ja tulkki Baumgardt (Martti Romppanen). Eric
Bentleyn kommentit, joihin sisältyy myös Brechtin kirjoittama
selonteko, lukee Heikki Kahila. Näytelmäkirjailija Bengt Ahlfors
suoriutuu mainiosti Brechtin osasta. Hän kuulostelee
englanninkielellä esittäviä kysymyksiä pitämällä pienen tauon
ennen kuin vastaa: ”Ja.” Ahlfors lausuu saksaa uskottavasti,
Kahila lukee englanninkieliset nimet kuin vettä vaan. Holmberg
pääsyyllistäjän osassa painaa päälle ja toistuvasti hän päätyy
utelemaan Brechtin kommunistiyhteyksistä. [Erikoista tässä
tunnelmassa on, että se tuo mieleeni SS-upseeri Adolf Eichmannin
käytöksen hänen ollessaan syytettynä oikeudenkäynnissä
Israelissa. Hänenkään syyllisyyttään eivät kuulustelijat
mielestäni kovin täsmällisesti pystyneet osoittamaan, vaikka se
olikin ilmeinen ja hän toisti vain noudattaneensa käskyjä.] Yleisö
naureskelee Brechtin vastauksille, kun hän vastaa selviin
kyllä-vai-ei-kysymyksiin tahtomalla lukea itse kirjoittamansa
selonteon. Selonteossaan, jota hänen ei sallita lukea, Brecht
kirjoittaa mm. ydinsotien vaaroista lausuen: </p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;"></span></p><blockquote><span style="background-color: #ffa400;">”Me voimme olla
viimeinen sukupolvi.”</span> </blockquote><p></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Minusta Brecht ei kuulustelussa mainitun
elokuvan <i>Kuhle Wampe</i> perusteella vaikuta pelkästään
yhteiskunnalliselta vaan vahvasti vasemmistolaiselta kirjailijalta.
Brechtin sanoittama ja Hanns Eislerin säveltämä <i>Solidaritätslied
</i>samoin kuin runo <i>Oppimisen ylistys </i><span style="font-style: normal;">mainitaan
tutkinnassa esimerkkeinä Brechtin taipumuksesta kommunistisiin
ihanteisiin. Hän kuitenkin kohta kohdalta kieltää näin olleen. </span><span style="font-style: normal;">Ei
tarvitse usuttaa kansaa barrikadeille, riittää kun kehottaa
tarttumaan kirjaan, se on hyvä ase. </span>
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="font-style: normal;">Myöhemmin
Brecht siirtyi tekemään teatteria itäiseen Saksaan, Hanns Eisler
sävelsi DDR:n kansallislaulun. </span><span style="font-style: normal;">Hieno
kuunnelma, jonka rehellisyys voi </span><span style="font-style: normal;">silpaista</span><span style="font-style: normal;">
sieluun </span><span style="font-style: normal;">tai sitten ei</span><span style="font-style: normal;">.
</span><span style="font-style: normal;">Toimii kuin Brechtin
näytelmä, </span><span style="font-style: normal;">jossa musta ja
valkoinen vaihtavat asemia, </span><span style="font-style: normal;">mikäli
sen niille sallii</span><span style="font-style: normal;">. </span>Kesto
55 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Ray Bradbury</b>:
<i>Dudley Stonen suurenmoinen kuolema</i>. Taltiointi vuodelta 1961,
Bradburyn novellin <i>The Wonderful Death of Dudley Stone</i>
(julkaistu vuoden 1955 novellikokelmassa The October Country) mukaan
kuunnelmaksi kirjoitti ja ohjasi Marja Rankkala. Tässä kuunnelmassa
sepitteellinen menestyskirjailija Dudley Stone on joko kuollut tai
muuten vain tullut järkiinsä ja lakannut kirjoittamasta kirjoja.
Hänen kirjojensa ihailijat tapaavat kahvilassa ja puhuvat tästä
suuruudesta. Käy ilmi, että he tietävät Stonen olevan yhä
elossa, tietävät jopa hänen olinpaikkansakin. Yksi miehistä
lähetetään toisten puolesta tapaamaan kirjailijaa. Stone todella
löytyykin ja hän kertoo merkillisen tarinansa. Stonea esittää
Holger Salin, hänen vaimoaan Terttu Soinvirta ja ihailijaa Tauno
Kajander. Tärkeässä osassa on myös vähemmän suosittu kirjailija
John Oatis Kendall (Heikki Heino). Tämä on sellainen tarinainen
verrattuna edelliseen, joskaan ei vailla sanomaa. Kesto 48 min.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-24375559802481075712023-08-24T12:30:00.002+03:002023-08-24T12:32:21.989+03:00Paholaiskuunnelmia<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuuntelen ja
kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Nikolai Gogol</b>:
<i>Maahisten valtiatar</i>. Meinasi minulta kokonaan lipsahtaa
kuuntelematta tämä Gogolin ukrainalaistarina. Huomasin vasta eilen,
että kuunnelma poistuu Areenasta sinä iltana ja kuuntelin sen
sitten pikapäin. Vuonna 1835 ilmestyneen novellin suomenti Juhani
Konkka ja sen muokkasi ja ohjasi kuunnelmaksi Jukka Voutilainen
vuonna 1989.<br />Nuori filosofi (Eero
Saarinen) kulkee kahden muun oppineen toverinsa kanssa jalkapatikassa
kohti Kiovaa ja huomaa eksyneensä syrjäiselle seudulle. Ilta tekee
tuloaan ja nälkäkin olisi, lopulta majapaikaksi löytyy mökki,
jota asustaa vihaisen oloinen naisimmeinen (Tiia Louste). Nainen
osoittaa kunkin vieraan yöpymään minkä minnekin, filosofin
makuusijaksi tulee karjasuoja. Yöllä nainen tulee filosofin luo
vierailulle ja alkaa villi ratsastus. Aamulla kolme kasakkaa tulee
herättelemään filosofia, he komentavat kohteliaasti filosofin
mukaansa lukemaan paholaisenkarkoitusloitsuja kasakkapäällikön
tyttärelle, joka on löytynyt sinelmille piestynä. Perustuu
kansantaruihin. Kesto vähän päälle 30 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Isaac Asimov</b>:
<i>Umpinainen pronssikammio</i>. Vuonna 1971 taltioidun kuunnelman
ohjasi Kauko Laurikainen. Asimovin novellin <i>Gimmicks Three</i>
vuodelta 1956 pohjalta kuunnelmaksi kirjoitti Ari Koskinen. Shapur-niminen
paholaishahmo (Martti Tschokkinen) tarjoaa nuorelle Isidore Wellbylle (Yrjö
Tähtelä) kymmenen vuoden kontrahtia, jona aikana Wellby saa
elääkseen mukavan elämän. Sopimuksen loputtua Wellby päätyy
Shapurin tekemään tiiviisti suljettuun pronssikammioon ja ellei hän puolessa
tunnissa pääse sieltä poies, joutuu hän helvettiin. Tämä pieni,
kestoltaan vain 14 min. kuunnelma osoittaa, ettei hyvää tarinaa
tarvitse pilata tarjoamalla taiteennauttijalle pitkiä jaaritteluita,
joista osa korostaa vain itseään ja osa kuvailee luontoa, jota voi
itse kukin katsella ilman taidettakin. Tässä esitetään tarina
tiiviissä muodossa kuin teräskuula tahi ainakin pronssikammio. Esa Helasvuon musiikki sisältää tuttuja efektejä Stanislaw Lemin tekstiin perustuvasta kuunnelmasta Salainen planeetta.<br /></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Robert Sheckley</b>:
<i>Paholaiset</i>. Vuonna 1971 taltioidun kuunnelman ohjasi Kauko
Laurikainen. Alkuperäisteos <i>The Demons</i>, vuodelta 1953.
Tämänkin novellin sovitti kuunnelmaksi Ari Koskinen. Kertojan osuus
on huomattava, kertojana satuääninen Kyllikki Forssell.
Vakuutusasiamies Arthur Gammetiä esittää Erkki Luomala. Gammet
joutuu kadulla kulkiessaan jonkin olennon sieppaamaksi. Olento kertoo
nimekseen Neelsebub, häntä esittää Kauko Kokkonen. Neelsebub
uhkaa vangita Gammetin pulloon ellei hän toimita sieppaajalleen
jonkinmoista kultamäärää. Gammet lupaa yrittää, joten Neelsebub
antaan hänen palata kotiinsa. Gammet ilmoittaa työpaikalleen
sairastuneensa flunssaan ja tarvitsevansa muutaman päivän vapaata.
Sitten hän siivoaa kotinsa ja paneutuu makuulle. Neelsebub sieppaa
Gammetin uudelleen, jolloin Gammet pyytää häneltä lisää
tietoja. Sheckleyn (1928 – 2005) kerrotaan olleen humoristinen
tieteiskirjailija ja siltä vaikuttaa tämän tarinan perusteella.
Tarvii pitää nimi mielessä. Kesto 13½ min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Robert Sheckley</b>:
<i>Kuninkaan toivomukset</i>. Novellista The King’s Wishes,
vuodelta 1953, kuunnelmaksi muokkasi Ari Koskinen. Tämäkin
kuunnelma taltioitiin vuonna 1971. Ohjaus Sirkku Hiltunen. Kesto 20
min.<br />Hauskan
arkipäiväisesti jutteleva Ferra (Paavo Piironen), jostain
kaukaisesta menneisyydestä, käy nyysimässä sähkölaitteita
nuoren parin kodista. Epätoivoinen pariskunta Janice ja Bob
(Riittaliisa Helminen ja Rauno Ketonen) joutuu vain katseella
seuraamaan miten heidän tuulettimensa viedään muinaiseen
valtakuntaan. Lopulta heidän on keksittävä keino, jolla tämä
ryöstely lopetetaan.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Erkki Koivusalo
</b><span style="font-weight: normal;">(1925 – 1988)</span>:
<i>Paholaisvalssi</i>. Taltionti on vuodelta 1953. Ohjaus Eero
Leväluoma. Tärkeässä sivuosassa on Paholaisvalssi, jonka sävelti
Einar Englund. Vuonna 1952 Englund oli säveltänyt huumaavan
musiikin elokuvaan Valkoinen peura. Tässä hengeltään Hitchcockin
elokuvia Rebecca tai Spellbound muistuttavassa jännityskuunnelmassa
nuori vaimo Christine (Rauha Rentola) alkaa pariskunnan kesäasunnolla
ihmetellä lääkärimiehensä Pehrin (Kaarlo Halttunen) muita
ihmisiä karttavaa elämää. Christine kirjoittaa päiväkirjaa,
jonka sitten kesäasunnon seuraavat haltijat, kirjailija ja hänen
vaimonsa, joita esittävät Leo Riuttu ja Ritva Ahonen, löytävät
ullakolta. He alkavat epäillä kieroa peliä pelatun aikaisempain
asujain toimesta. Kahdeksalla henkilöhahmolla ja aikajanan
hajoittelulla on saatu ihan toimiva keitos aikaiseksi. Kesto 67 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Ei yhtään
huperompi potpurri kertynyt näistä pahulaiskuunnelmista. Alun
totisemmista tunnelmista edettiin huumorin kautta valssin
pyörteisiin.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-88263416514181747012023-08-23T17:18:00.001+03:002023-08-23T17:20:36.311+03:00Kuunnelmien unia ja tarinoita<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuuntelen ja
kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Eeva-Liisa
Manner</b>: <i>Varjoon jäänyt unien lähde</i>. Vuonna 1969
taltioidun kuunnelman ohjasi Pekka Lounela. Areenan ominaisuus, jossa
voidaan tarjota kuuntelijalle edes yksi kuva kuunnelmasta nousee
tässä mainiosti oikeuksiinsa antaessaan kasvot näyttelijäluettelon
nimille.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuusi henkilöä
järjestää yhden pariskunnan luona ”sitsit” eli illanistujaiset
viinin, juuston ja muun naposteltavan äärellä. Sitsien aiheeksi
nousee rakkaus – onko sitä ja jos on niin mitä se on. Liikkeelle
lähdetään kyynisillä heitoilla ja naureskelulla, sitten eräs
osallistuja, jota esittää Kyllikki Forssell, kertoo muistonsa
kunnon rakastajasta. Espanjassa hän on saanut viettää hetkensä
rakuunan seurassa. Muisto on rempseähkö eikä sille oikein tahdo
löytyä jatkajaa, kunnes itseensä sulkeutunut Leena (Eeva-Kaarina
Volanen) kertoo oman, perin runollisen muistonsa vuosikymmenten
takaa, Viipurista, Monrepos’n puistosta. Juttu laajenee Leenan
selittäessä käsitystään maailmasta ja ihmisen mahdollisuuksista,
hän kertoo toisenkin muiston, joka aukenee kuin kuori, joka on
sulkenut todellisuuden sisäänsä ja nyt päästää sen säteilemään
omiin sfääreihinsä, joissa <i>aika on maisema</i> jne. Runoilijat
pitävät jatsista ja kuunnelman taustalla soivat Espanjalaiset
portaat tai jokin vastaava MJQ:lle maistuva tulkinta. Luin tämän
kuunnelman pari vuotta sitten ja arvelin, että ehkä tajuaisin siitä
jotain kuunneltuna, mutta hieman liian runolliseksi juttu luiskahtaa.
Ilmankos muistinkin siitä vain tuon Monrepos-kohtauksen. Kesto 70
min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><i>Ja Shehrezad
lainasi lentävän maton</i>. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden
mukaan Yleisradiolle kirjoittanut ja ohjannut <b>Marja Rankkala</b>.
Tarinat suomenti J. A. Hollo. Taltiointi on vuodelta 1971.
Tarinankertoja Shehrezadea esittää Elina Salo, sulttaani Shahriar
on Topi Reinikka. Ohjeistukseksi on Areenaan lisätty: <i>Shehrezadin
tarinat sisältävät julmuuksia ja pitkiä lemmenöitä, eivätkä
sovi lasten korville. </i><span style="font-style: normal;">Hätävarjelun
liioittelua, sanoisin. Samoin kuin edellisen kuunnelman rasististen
ilmaisujen kuunteluohjeet.</span></p>
<p style="font-style: normal; line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Rankkala
on leiponut yhden pisemmän tarinan kehyskertomukseen, jossa
sulttaanin ja Shehrezaden lisäksi on Liisa, joka alussa kutsuu
Shehrezadea – ja kuten saduissa ainakin hän pölähtää paikalle
lentävällä matolla. Lopussa Liisa ja Shehrezad pohtivat naisissa
mikä tarinoitten merkitys ja hyöty mahtaisivat olla. Pääosan
kuunnelmassa saa tarina, jossa seitsemän visiiriä, joita kaikkia
esittää Matti Ranin ja toisaalta kuninkaan lempivaimo, jota esittää
Mai-Brit Heljo, koettavat vakuuttaa kuningasta siitä, onko kuninkaan
surmattava poikansa, jonka lempivaimo väittää koettaneen vietellä
hänet, vaikka lempivaimo onkin käyttäytynyt Potifarin vaimon
tavoin. Kumpikin osapuoli kertoo kuninkaalle tarinoita, jotka
pyrkivät osoittamaan miten kavalia toisaalta miehet ja toisaalta
naiset voivat olla. Kuutta kavalaa naista esittää Ritva Oksanen ja
kuutta narrattavaa miestä Rauno Ketonen. Muitakin osia on ihan
riittämiin. Lisäksi kuunnelmassa esitetään itämaisen oloista
musiikkia, josta vastaa Esa Helasvuo. Musiikkiin liitetyt tarinaa
eteenpäin johdattelevat lauluosuudet eivät juuri vakuuta, ne olisin
toteuttanut lauluntapaisena lausuntana, olisi paremmin saanut selvää
sanoista. Mutta ihan satumais-itämaista ääniteatteria. Kesto 83
min.</p>
<p style="font-style: normal; line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Pirkko
Jaakola</b>: <i>Prättäkitti, noita Nousiaisista</i>. Marja Rankkala
ohjasi kansantarinoihin perustuvan kuunnelman 1600- tai 1800-luvulla
Loimaan-seudulla eläneestä voimakkaasta ja kovaäänisestä
noidasta. Monenlaisia osia esittänyt Terttu Soinvirta on pääosassa
Prättäkitti, hänen puolisonaan, Tepon isäntänä Ossi Ahlapuro,
Prättäkitin poikana Seela Sella, hänen ystävänsä, Pytyn Kaapro
on Ismo Saario. Kuunnelmassa on paljon musiikkia, jonka on tehnyt
Pekka Laitinen. Musiikki sisältää laulettuja osuuksia ja toisin
kuin edellisessä kuunnelmassa, laulut ovat siinä määrin helppoja,
että näyttelijät selviytyvät niistä mainiosti, Terttu Soinvirta
kerrassaan erinomaisen räväkästi.</p>
<p style="font-style: normal; line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p><blockquote><span style="background-color: #ffa400;">”Ilman
ääret tärähtää ja taivaan kannet paukkaa,<br />Prättäkitti,
velhon tytär, saarelleen taas laukkaa.”</span></blockquote><p></p>
<p style="font-style: normal; line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kerrottava
ei ole erityisen yllättävää, kun tietää varautua Pirkko
Jaakolan kuunnelmiin. Prättäkitti vaikuttaa edustavan vanhojen
uskomusten taitajaa, laulussaan hän toistaa olevansa velhon tytär.
Sen sijaan hänen poikansa tuntuu kääntyvän muitten tavoin kunnon
kristityksi, ei vähiten Pytyn Kaapron vaikutuksesta, vaikka tämä
aikansa sutena juokseekin.</p>
<p style="font-style: normal; line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuunnelma
on taltioitu vuonna 1981. Kesto 115 min.
</p>
<p style="font-style: normal; line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Ylelle
sen verran muikkaria, että ajassa 1 h 20 min 15 sek. kuunnelman
loppupuoli alkaa uudestaan. Lieneekö Prättäkitti noitunut
kuunnelmalle sudenhännän? Tai ketunlenkin?</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-60669954477920901422023-08-18T11:03:00.000+03:002023-08-18T11:03:46.387+03:00Kuunnelmia Virosta<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuuntelen ja
kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Aadu Hint </b><span style="font-weight: normal;">(1910
– 1989)</span>: <i>Saarenmaan viimeinen rantarosvo</i>. Alkuteos on
novelli <i>Viimane vandiraiuja</i> vuodelta 1970. Tarinan suomenti ja
kuunnelmaksi sovitti Leo Apo, joka itsekin kirjoitti meriaiheisia
kuunnelmia. Ohjaaja on Kauko Laurikainen, taltioitu vuonna 1970.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Uhtukylän miehet
ovat kautta aikain käyttäneet hyväkseen aluksia, jotka ovat
rantautuneet Uhtusaaren matalikoille. Heino Okkirattas,
kalastuskolhoosin esimies (Lauri Komulainen) haluaa päästä
pätemään kyläläisten silmissä. Kun latvialainen troolari päätyy
Masinistin matalikolle tilaisuus röyhkeään kaappaukseen tarjoutuu.
Troolarin nuorta kapteenia esittää Vesa-Matti Loiri. Heinon appi
(Erkki Luomala) paheksuu kyläläisten asennetta, joka suosii
hätäänjoutuneitten laivojen rosmousta. Hän haluaisi myös
säilyttää saaren elämän entisenlaisena, ei sähköjä, jotka
ovat kumminkin riippuvaisia mantereelta tulevasta linjasta, joka
saattaa rapsahtaa poikki.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Merellinen tunnelma
välittyy kohtalaisen hyvin, tarinan moraalista voi olla monenmoista
mieltä. Kesto 47 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Hella Wuolijoki
</b><span style="font-weight: normal;">(1886 – 1954)</span>: <i>Talon
lapset</i>. Alkuteos on Wuolijoen esikoisnäytelmä <i>Talulapsed</i>
vuodelta 1911 (wikipedian ja finnan mukaan 1912, kenties
julkaisuvuosi?). Yle Areenan tietojen mukaan ensiesitys
Estonia-teatterissa vuonna 1913 ja Suomen ensi-ilta Kansan
Teatterissa Helsingissä vuonna 1914 olivat samanmoinen menestys –
näytelmä kiellettiin heti. Syynä lienevät olleet näytelmän
ilmeinen poliitillinen suuntaus, näytelmän hahmoista Marianne
toimii sosialismiin viittavan arvomaailman mukaisesti kansan
asioitten puolesta. Tämän vuoksi hän lopulta hylkää miehen, jota
hän sydämestään rakastaa, sillä mies on enämpi konservatiivista
vai sanonko peräti kansallisromanttista sortimenttia. Näytelmään
sisältyy myös raha-asioita koskeva juonellinen osuus, joka toi
vahvasti mieleeni Arvid Järnefeltin näytelmän Sointula, vuodelta
1924. Politiikan sekoittaman rakkauskertomuksen lisäksi tärkeänä
teemana on maalaistalon velkaantuminen ja meno vasaran alle.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Wuolijoen näytelmän
kuunnelmaksi sovitti ja ohjasi Marja Rankkala. Kuunnelma taltioitiin
vuonna 1967. Pääosissa Tea Ista, Kalle Holmberg ja Risto Aaltonen.
Näytelmässä lienee kuunnelman perusteella arvioiden kolme
näytöstä. Hahmoja on useampia, mutta persoonalliset äänet
erottuvat toisistaan hyvin. Olipa tosi kiinnostavaa kuulla tämä
näytelmä vaikka sitten kuunnelmana. Kesto 82 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Hella Wuolijoki</b>:
<i>Minä olen Koidula!</i> Alkuteos Wuolijoen näytelmä <i>Koidula</i>,
vuodelta 1932. Tämänkin näytelmän kuunnelmaksi sovitti ja ohjasi
Marja Rankkala. Taltiointi on vuodelta 1955.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Lydia Koidulaa (1843
– 1886) esittää Hilkka Helinä, hänen miestään Holger Salin.
Ymmärtäväisenä setämiehenä ja lääkärinä toimii tärkeässä
sivuosassa Kauko Käyhkö.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuunnelma alkaa
tuntemattoman lähettämällä tai lähettämättä jättämällä
fanikirjeellä suurelle Koidulalle, Eestin kansalliskirjailijalle.
Alun palvovan, ujon lähestymisen esittää Eeva-Kaarina Volanen.
Loppupuolella esiin tulee toinen tuntematon ääni, Matti Ranin siinä
esittää Viron kansan personifioitunutta toivetta suuren
runoilijanäänen, Emajoen satakielen tulosta takaisin kotimaahan
tekemään työtä kansansa hyväksi. Kuunnelmaa seuratessa voi
ruveta arvailemaan miten paljon tässä <i>Suomen sillastakin</i>
kertovassa tarinassa on kyse Hella Wuolijoen omasta kaipuusta
kotimaahan Suomenlahden etelärannalle. Suomen sillalla tarkoitetaan
tässä yhteyttä kahden pienen kansan, suomalaisten ja virolaisten
välillä.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Lydia Koidula menee
naimisiin tohtori Michelsonin kanssa. Perhe asettuu asumaan
Kronstadtin sotilastukikohtaan, josta Koidula kaipaa takaisin
Tarttoon, Emajoen rannalle. Kun mies koettaa hoitaa vaimonsa
kirjoittamisen halua kuin sairautta, repii hänen kirjoituksensa ja
kehottaa vaimoaan viihtymään niitten sijaan lastensa ja miehensä
parissa, tulee mieleen miten monet wannabe-taiteilijat ja heidän
perheensä kärsivät samoista ongelmista. Näitten
ylipaino-ongelmien lisäksi, kiäh-kiäh! Kesto 90 min.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-24795837088473262542023-08-16T15:59:00.000+03:002023-08-16T15:59:59.273+03:00Kuunnelmia Vennäänmaan kirjailijoitten näytelmistä<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuuntelen ja
kommentoin Yle Areenasta löytyviä kuunnelmia.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Anton Tsehov</b>:
<i>Kosinta</i>. Alkuteos on yhden näytöksen komedia <span style="font-variant: normal;"><span lang="ru-RU"><i>Предложение</i></span></span>
vuodelta 1888, ensiesitys 1889 (saksankielisesta wikipediasta
luntattu ja venäjänkielisestä vielä tarkastettu).
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Vuonna 1948
taltioidun kuunnelman suomenti Reino Silvanto ja ohjasi Markus
Rautio. Kolmen neljännesvuosisadan ikä on lisännyt kuunnelman
magneettinauhaan sirinää ja sipratusta, jonka läpi kolmen
näyttelijän esitys kuultelee kuulijan korville.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Sydämentykytyksestä
kärsivä 35-vuotias tilanomistaja Lomov (Arvo Lehesmaa) tulee
lopultakin kosimaan naapurinsa Tshubukovin (Vilho Siivola) 25-vuotiasta
tytärtä Natalijaa (Eija Hiltunen). Hän pyytää tyttären kättä
ensin isältä, joka suostuu innostuneena, kutsuu paikalle tyttärensä, mutta
jättää asian esittämisen kosijan tehtäväksi. Valitettavasti
kosija sotkeutuu ujouttaan puhumaan liian kautta rantain. Orastava
yhteisymmärrys rakoilee pahasti kosijan mainitessa tilojen välissä
sijaitsevan härkähaan, jonka kumpikin osapuoli väittää
omistavansa. Tämän riidan jälkeen riidellään metsästyskoirien
paremmuudesta, kunnes kosija lyyhistyy tykytykseensä.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Vaikka taltiointi on
todellakin seitsemänkymmenenviiden vuoden takaa, on näyttelijöitten
repliikkien erottaminen toisistaan helppoa – paitsi silloin kun
kaikki huutavat yhteen ääneen. Komedian arviointi ryppyotsaisesti
on naurettavaa, joten kerron mielipiteeni. Ihmisen kuuluu puolustaa
sitä, minkä oikeaksi kokee, muutoin joutuu myöntymään ihan
loputtomiin. Toisen kannattaisi silti antaa esittää asiansa rauhassa
ja laukoa vastaväitteensä kunnes pääasia on selvillä. Kuunnelman
kesto 26 min.<br /></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Nikolai Gogol</b>:
<i>Huijarit</i>. Alkuteos on komedia <span style="font-variant: normal;"><span lang="ru-RU"><i>Игроки</i></span></span>
vuodelta 1842, ensiesitys 1843 (samat lähteet kuin edellä).</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Vuonna 1968
taltioidun kuunnelman suomenti Kai Kauhanen, radiolle sovitti Terttu
Talonen ja ohjasi Kurt Nuotio. Pääroolit vetävät Viljo Ahvonen
(Iharev) ja Sulo Tuorila (Uteshitelni). Kaikkiaan kuunnelmassa on
yhdeksän eri roolia, kaikki miesääniä. Äänien erottaminen ei
aina ollut itsestään selvää, välillä piti pähkäillä kuka
puhuu, odottaa näyttelijän äänen omimpien piirteitten
erottumista. Itse tarina on sinänsä varsin kaavamainen kertomus
korttihuijareista. Huijarin huijaaminen on tuttua monista elokuvista
ja aivan ilmeisesti kyseessä on ihmisolentoin metsästäjänvaistoihin
sisältyvä ikiaikainen ominaisuus. Ei tämä silti huperompi
viihdekertomus ole ja kelpaa varoituksen sanaksi siinä missä tv:n
tietoiskut: ”Varokaa merkattuja pakkoja!” Voisi myös kysyä
käsitelläänkö tarinassa aihetta joukkuepeli vastaan yksilötaito,
mutta enpäs kehtaa. Kesto 50 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgBo76R8yJJkGsBHynS8iAPWzcTld5qAY2SSw4cRhW-K_b9DvPqt2gxO-shFzu5lxMAgHUKyGU6xpsil4MhAziuzHvSu0v4hDbK2EDHqll7ehSBxqJEPEqIhOqQtDYwqxAEieT8uUi0QW8K56NkwHdOKiw1_mHDlwPyIrVghtyu_DJN1zvtYzHjODrewA/s600/hohol.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="600" data-original-width="338" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgBo76R8yJJkGsBHynS8iAPWzcTld5qAY2SSw4cRhW-K_b9DvPqt2gxO-shFzu5lxMAgHUKyGU6xpsil4MhAziuzHvSu0v4hDbK2EDHqll7ehSBxqJEPEqIhOqQtDYwqxAEieT8uUi0QW8K56NkwHdOKiw1_mHDlwPyIrVghtyu_DJN1zvtYzHjODrewA/s320/hohol.jpg" width="180" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Gogolin patsas Pietarissa,
Mihail Belov (1997).</td><td class="tr-caption" style="text-align: center;"> </td></tr></tbody></table></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="color: black;"><b>Nikolai
Gogol</b></span><span style="color: black;">: </span><span style="color: black;"><i>Huvinäytelmän
jälkeen</i></span><span style="color: black;">. Alkuteos on komedia
</span><span style="color: black;">Театральный разъезд
после представления новой комедии</span>
vuodelta 1836 – 1842. (lähde Venäläinen Internet-kirjasto.)
Ensiesitystietoa en löytännä.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Vuonna 1967
taltioidun kuunnelman suomenti ja sovitti Annikki Laaksi ja ohjasi
Saulo Haarla. Mukana radioteatterin vakkareitten lisäksi
juurivalmistuneen Teatterikoulun näyttelijäkurssin väkeä.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Rooleja on paljon,
mikä kuvastaa esityksestä poistuvan katsojakaartin määrää.
Tämän voi ottaa kuuntelijana haasteellisena, sillä en millään
kyennyt pysymään troikalla siitä, kuka milloinkin puhuu. Hieman
sain apuja netissä olevasta näyttelijäluettelosta. Ainakin Kauko
Kokkonen esittää valtioneuvosta, joka kokee näytelmän arvottomana
pilkantekona valtion virkamiehistöä kohtaan ja Heikki Kinnunen
esittää herraa, joka kokee juuri tämänkaltaisen epäkohtien
juuriin tarttuvan näytelmäkirjallisuuden tarpeellisena isänmaalle.
Pekka Autiovuori esittää näytelmäkirjailijaa, joka janoaa tietoa
siitä, miten yleisö ottaa hänen näytelmänsä vastaan ja
kuuntelee salaa teatterirahvaan reaktioita. Kuten arvata saattaa, on
kirjailija hieman pettynyt kuulemaansa, jonka mukaan hänen
näytelmänsä olisi vain ”lorua, kokkapuheita ja pelkkää
hullutusta”. Hän puhkeaa seuraavanlaisiin pohdintoihin:</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">”Erehtyy ken
väittää ettei nauru tepsi niihin joita vastaan sen kärki on
suunnattu.”</span></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><span style="background-color: #ffa400;">”Syvää ja
vapauttavaa naurua nauraa vain suvaitsevainen sydän.”</span> </p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kirjailijan
lopussa esittämän monologin perusteella näytelmän on tarkoitus
vaikuttaa katsojiin, herätellä heitä.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kesto 34 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Tämä ei nyt
kuuntelis tämän enempää näitä venäläisiä. Otetaan vaikka
virolaisia seuraavaksi.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-36758494256856694192023-08-08T10:54:00.001+03:002023-08-08T10:55:07.138+03:00Neljä lyhytkuunnelmaa<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kuuntelin
eilissäiltana yhden ja tänä aamuna kolme lyhyttä kuunnelmaa,
jotka ovat poistumassa Areenasta elokuun aikana.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Olli Tuominen</b>:
<i>Matkailu avartaa</i>. Vuonna 1989 eka kertaa lähdetetty kuunnelma
edustaa perinteistä juonellista tarinointia. Kirjailija Törövaara
järjestää kesämökillään partyt ja sinne änkeää myös pari
kutsumatonta miesvierasta, joista toinen käyttää vipuvartenaan
tietoa, jonka on löytänyt sattumalta divarin kirjahyllystä.
Ryypiskely ja seksualointi tarjoavat otollisen taustan hankkiutua
eroon kiusallisesta vierailijasta. Parasta tässä juonen lisäksi on
erittäin hyvin tunnistettavat näyttelijäin äänet. Eikä se ihme
ole, kun näyttelijöinä ovat sellaiset tunnetut hahmot kuin Ossi
Ahlapuro, jonka samettinen ääni on bossanovaa kuunnelmille tai
Sinikka Sokka ja Eeva Litmanen, jotka tunnistaa ja erottaa helposti,
rennosti jutteleva Antti Litja, poliisiääneksi hienosti soveltuva
Matti Oravisto sekä Törövaaraa esittävä Jyrki Kovaleff. Ohjaus
Lasse Lindberg, kesto 26 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Juha Seppälä</b>:
<i>Kasvukausi</i>. Toinen kuunnelma vuodelta 1989 kertoo eläkkeelle
jääneestä kuusikymppisestä naisesta, joka hankkii asunnokseen
rivitalon päätyhuoneiston. Asuntoon kuuluu pieni puutarha,
kuunnelma kertookin isolta osin puutarhasta ja sen elämästä,
kuolemastakin. Monologikuunnelman esittää Elina Salo. Hänen
äänensä erottaa erinomaisesti, kuten tavallista. Puutarha kasvaa
tietenkin viisaustieteen suhinaksi. Siellä asustaa siili, sieltä
juuritaan voikukka, hoidetaan ruusuja. Syksyllä omenapuut tuottavat
valkeita hedelmiä. Nainen vaikuttaa omavoimaiselta, hän ei kuole
työn loputtua vaan alkaa hoitaa puutarhaansa. Ohjaus Tuija Rovamo,
kesto 28 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Herta Müller</b>:
<i>Kärpänen tulee puoleenväliin metsää</i>. Raija Jänicke
suomensi ja Tuuja Jänicke ohjasi tämän minulle hankalasti
avautuvan monologikuunnelman. Äänessä on jälleen Elina Salo,
ensilähetyksen vuosi on 2010. Herta Müller on Romanian
saksankieliseen vähemmistöön kuuluva kirjailija. Vuonna 2011
häneltä on julkaistu Saksassa kuunnelma, jonka nimi on <i>Eine
Fliege kommt durch einen halben Wald</i> ja sen mainitaan olevan
monologi. Lienee ainakin samaa alkujuurta? Tosin jo kymmenisen vuotta
aikaisemmin häneltä on ilmestynyt teos, jonka nimessä on
samankaltainen perunaverranto kuin kuunnelmassa. Joka tapauksessa
kyseessä on aika maaginen pläjäys, vanha jo 56-vuotias nainen
etsii vielä puolisoaan, joka on kadonnut paikallisten vankileirien
louhoksiin. Nainen tietää, ettei miestä enää löydä, että
vaikka hän olisi elossa, niin takaisin ei tulisi. Silti hän yhä
puolittaa elämänsä miehensä kanssa siltä varalta, että mies
kumminkin tulisi. Yhden perunan hän kuorii itselleen, toisen jättää
kuorimatta miehelleen, mutta poistaa kumminkin idut. Eivät siellä
keitä perunoita kuorineen. Sain tästä aika vähän irti, vaikka
kai siinä jotain itua oli. Müller ei lukeudu
suosikkikirjailijoihini. Kesto 32 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Hannu Raittila</b>:
<i>Ruispelto</i>. Maaseudun pojilla on vähän tekemistä kuin
Lontoon skideillä. Niinpä he keksivät kuljeksia salareiteillään
itseään korkeammaksi kasvaneessa ruispellossa. Kyseessä on
<i>aatteleppa jos</i> -tyylin tarina. Ruispelto on niin laaja, että
siihen voi eksyä ja tietysti niin myös käypi. Jännitysmomenttia
on kiristetty peltoon karkailevalla sonnilaumalla ja peltoon
ilmestyneitä käytäviä tarkkailevalla helikopterilla. Ruissilapsia
alkaa pelottaa ja silloinhan on rajoja testattava. Mutta mitäs jos
rajoja ei löydykään, jos ei vaikka pääse tästä pellosta pois?
Radionovellin lukee Heikki Määttänen, joka kuuluu myös niihin
ääniin, jotka tunnistaa helposti. Kesto 20 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Nyt tämä olis
lukenut kaikki itseään kiinnostavat kuunnelmat, jotka poistuvat
Areenan valikoimasta elokuun aikana paitsi sen yhden Hohhol-tarinan.
Päätän raborttini tähän. Jatkan kuunteluja sitten kun taifuuni
on yli pyyhkäissyt ja me vaan ollaan vielä.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5200064687690279703.post-37303212629639768052023-08-07T09:28:00.000+03:002023-08-07T09:29:16.616+03:00Neljä kuunnelmaa<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Viikonloppuna
kuuntelin neljä kuunnelmaa. Sananen jokahisesta.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Maarit Verronen</b>:
<i>Jäänne</i>. Vuoden 2018 kuunnelmassa nuorelle, fiksulle
pariskunnalle syntyy poika, joka on erilainen. Lapsi on karvainen ja
hänen kallonmuotonsa poikkeaa keskivertokalloista. Tutkimuksissa
selviää lapselta löytyvän homo erectus -ihmislajin perimää.
Näkyvä erilaisuus herättää tutkijoitten lisäksi myös
kanssakulkijoitten huomion. Kuunnelmassa erilaisuuden asettamat
rajoitukset on kyllä otettu huomioon, mutta niistä ei ole väsätty
täydellisen poissulkevaa estettä elämiselle, mitä arvostan. Voisi
melkein sanoa, että tämä kuunnelma uskoo ihmisten kykyyn nauttia
myös erilaisista hemmoista joukossamme. Kuunnelman kesto 48 min.
Ohjaaja Janne Pellinen.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Koska kyseessä on
uudemman sukupolven tuotanto, haluan huomauttaa, että kuunnelmissa
näyttelijöitten äänien erilaisuus on paitsi rikkaus, mutta ehto
tarinan seuraamisen selkeydelle. En ihan täysin vakuutu tämän
kuunnelman puheäänten keskinäisen omaperäisyyden riittävyydestä.
Toivoisin, että kuunnelmien näyttelijöitä valittaessa
kiinnitettäisiin nykyistä enemmän huomiota puheäänten
erottumiseen toisistaan. Yle Areenaan on yleensä listattu
näyttelijöitten roolihahmot ja esittäjien nimet, tällä kertaa
lista puuttuu, mikä on harmi, sillä näitä uusia nimiä en
tunnista, joten en pysty kertomaan kuka ketäkin esitti.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Kauko Röyhkä</b>:
<i>Punkero</i>. Sokeain kuunnelmapalkinnon voittaja vuodelta 2002.
Taiteellisen perheen pullukka poika Matti (Tuomas Uusitalo) on
ihastunut Päiviin (Elsa Saisio). Päivi seurustelee kuitenkin Peran
kanssa. Matti tuo ihastumisensa esille musiikkikappaleissaan, joita
hän kyhää kokoon ensin yksin kotonaan. Kuvioihin tulee mukaan myös
kitaraa makeesti soittava Esa (Johannes Lahtela). Kahden nuoren
musiikinharrastajan aivoriihi nuijii kasaan saman kappaleen, jota
Matti on väsännyt jo pitemmän aikaa. Taitavat kitarariffit tekevät
tehtävänsä, Matti pääsee esittämään kappalettaan <i>Päivi,
Päivi, Päivi pliis!</i> ihan yleisön eteen. Sen sijaan
kirjailijaisä (Jussi Lampi) kompuroi kirjoittamisen ja alkoholin
käytön kanssa. Tämän mahdollistaa äidin (Milka Ahlroth)
yliymmärtävä asenne. Matin ja Päivin välinen Nuori Werther
-kuvio ei pääse ahdistamaan, sillä Matti on perinyt äitinsä
ymmärtäväisyyden. Ehkä juuri tästä syystä tykkäsin
kuunnelmasta. Taisin tykätä siitä kappaleestakin. Kesto 56 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><b>Hannu Raittila</b>:
<i>Hääkala</i>. Vuonna 1997 eka kertaa esitetyn kuunnelman
pääosissa ovat autokorjaamon omistajaa, morsiamen isää esittävä
Antti Litja, hänen häähössöttävää vaimoaan esittävä Saara
Pakkasvirta ja neljättä kertaa naimisiin menevää tytärtä
esittävä Kati Outinen. Vaikea arvata mistä kirjailija on saanut
ajatuksen vuoteessa pötköttelevästä kalasta. Vaikea on myös
sanoa onko kuunnelmassa enemmän menoa vai meininkiä: tytärtä
viedään miehelään, entiset puolisot ovat korjaamolla töissä
niin että saavat asua edelleen samassa kodissa omistajan perheen
kanssa, autoille tehdään kyseenalaisia korjaamuksia ja hääkakun
kermavaahto tulee syödyksi jo ennen kakun koristelua, elyseistä
puhumattakaan. Kai tämä omassa sarjassaan ihan kuranttia tavaraa
edustaa. Ohjaus Janne Tapper. Kesto 41 min.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><i>Ehdotus elämäksi
– kolme variaatiota kirjailijan elämästä</i>. Vuonna 2000
ensiesitetyn kuunnelman Matti Pulkkisen teosten pohjalta
käsikirjoitti ja ohjasi <b>Helena Ihala</b>. Kirjailija Pulkkista
esittää Vesa-Matti Loiri, joka laati myös kuunnelman musiikin.
Hänen erittäin tarkkaan asiaan perehtyneenä puhuttajanaan kuullaan
toimittajaa, jota esittää Pirkko Saisio. Vaihtelevia sivuosia vetää
Jussi Parviainen.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Jakso 1:
Kirjailijaksi. Kuunnelma alkaa komealla hierontakohtauksella, joka on
kuulemma Pulkkisen esikoisromaanista <i>Ja pesäpuu itki</i>.
Kohtauksen esittävät hieroja ämmä Kareisena Ulla Tapaninen ja
hierottavana ukko Suutarisena Paavo Pentikäinen. Toimittajalle
Pulkkinen kertoo, että lukeva yleisö ihastui kohtaukseen ja halusi
hänen kirjoittavan lisää samanlaista. Jossain kohti tulee ilmi,
että lukijat myös etsivät tosihahmoja Pulkkisen romaaneista, koska
niitä pidettiin kirjailijan kokemaan perustuvina.
</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Jakso 2: Mediasota
ja sairastuminen. Vuonna 1988 Pulkkinen herätti kohun arvostelemalla
median suhtautumista Israelin valtion ja palestiinalaisten välisiin
kiistoihin. Pulkkinen väitti median asettuvan yksipuolisesti
palestiinalaisten puolelle. Vierailu Jerusalemissa oli avannut
kirjailijan silmät huomaamaan israelilaisten kokeman
turvallisuusongelman, jonka torjumiseksi katukuvassa näkyi
konetuliaseita. Pulkkinen sairastui afasiaan ja joutui
sairaalahoidossa opettelemaan uudelleen puhumaan. Ensimmäinen sana
ei ollut äiti.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Jakso 3: Unelma.
Kirjoittaminen on ajautunut umpikujaan. Kirjailija tuntee tekniikat,
mutta hän tuntee myös yleisön odotukset. Kirjailijan odotetaan
sanovan jotakin ratkaisevaa, uutta ja mullistavaa, eikä hän sitä
tiedä sen enemmin kuin muutkaan. Silti kirjailija haluaa syntyä
uudelleen kotinsa lattialla tehdäkseen lisää sitä mitä osaa.
Tilannetta mutkistavat ero puolisosta ja perheestä.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kerronta
kuunnelmassa on paikoin tarkoituksellisella tavalla haamumaisen
taiteellista, paikoin taas käydään toimittajan kanssa asioita
läpitse sellaisella ripeydellä, että lieneekö tarkoituskin, ettei
kuulija ehdi niitä juttuja miettimään. Yllättävän paljon
käytetään aikaa Israel-mielipiteen kuvaamiseen, miten se on
muodostunut ja mitä siitä arvellaan. Mutta sinänsä ihan kiva
kuunnelma, rautaisannos kirjailijasta, jonka tuotantoa en lainkaan
tunne. Ja pesäpuu itki voisi olla kiinnostavakin? Kuunnelman kesto
alle 3 tuntia.</p>
ketjukolaajahttp://www.blogger.com/profile/10088767441478701951noreply@blogger.com4