Jalmari Sauli (1889
– 1957) oli suomalainen kirjailija, joka wikipedian kertoman mukaan
tuli tunnetuksi nuortenkirjoistaan. Vuonna 1947 ilmestyi valikoima
hänen eri julkaisuihin kirjoittamiaan kertomuksia kirjassa nimeltä
Päivä katsoo taakseen. Sauli oli sairastunut nivelreumaan ja tämä
jäi hänen kirjoittamistaan teoksista viimeiseksi. Kirjassa on
alkusanat Lukijalle ja 17 kertomusta, kirjoitan tähän sanasen
niistä kaikista. Alaotsikkona kirjalla on Kertomuksia luonnosta
ja luonnon lapsista. Kirjan kuvitti Ami Hauhio.
Lukijalle:
Kirjailija kertoo talvisodan aikaan tapahtuneesta sairastumisestaan
ja siitä miten pahalta kirjoittamisesta luopuminen tuntui.
Helsinkiläinen lukija lähetti hänelle eri lähteistä poimimiaan
Saulin tekstejä. Niitten pohjalta ja joitakin tekstejä lisäämällä
Sauli kokosi sitten puheena olevan valikoiman.
Pieni valkea
hiiri: Kirjailija muistelee valkoista hiirtä, jonka hän sai
elätikseen lapsena italialaiselta posetiivarilta. Minullakin oli
lapsena ”japanilaisia tanssihiiriä” lemmikkeinä.
Jättiläiskissan
jäljillä: Kertomuksessa
menneitten vuosikymmenten ilvesjahdista on
tavoitettu yhtä lailla
nuorison
eräkirjojen kuin Ruuneperin Hirvenhiihtäjien talvinen romantiikka.
Takapihan vieras:
Takapihan rehottava
lintuinkoto saa vaarallisen vierailijan varpushaukasta.
Teerenkuvilla:
Pelit käynnissä.
Teerenpyyntiin valmistautunut pari alkaa
lämpimikseen etsiä lempeä toisistaan.
Joutsenen
joululaulu: Jousijärven
joutsentarina olisi saattanut kelvata tunnelmallisesti
puistattavasta
kauhukertomuksesta topeliaaniseen aikaan.
Kukka, kissa ja
tyttö: Erikoinen
kuvaus pikku tyttösestä, joka oli jäänyt mökkiin elämään
mummonsa kanssa, kun äiti oli lähtenut tumman miehen matkaan.
Kertoja lähtee matkoihinsa itsekin.
”Kuninkaita
maanpaossa”: Kertoja
on Helsingissä ja tapaa vanhan tuttavansa, joka on ”deekiksellä”.
Tapaaminen johtaa vierailuun hämäräperäisessä kerrostalossa.
Kaksi kulkuria:
Pariisin pakkasyössä
kertoja
kohtaa koipensa loukanneen kulkukoiran ja ottaa pikkukaverin
asuntonsa
suojaan. Jalka saa lastan.
Tulee kevät
korpeenkin: Ensimmäinen
kertomus, jossa kertoja ei ole mukana toimijana. Korvenraivaajan
pitkä odotus palkitaan kaaheella raatamisella.
Hiljaisen miehen
linnut: Kertoja
kulkee Unimäen Eemelin, yksinäisen vanhan miehen, kanssa metsässä.
Luonnossa viihtyvä puolikuuro Eemeli näyttää kertojalle linnut,
joitten äänen hänkin voi kuulla. Vieraillaan muuttohaukan pesällä.
Viitanevan
”Viisijalkainen”:
Puolivilli kissa saa
kertojan raivoihinsa tappamalla kevään ensimmäisen leivoksen. Se
popsii poskeensa myös meton ja sorsan poikaset, kunnes kohtaa
loppunsa.
Herääminen:
Huuli-Heikki harrastaa
kaikenlaista rötöstelyä, kunnes hartaustilaisuus harrastuttaa
hänet. Kertoja vain
kertojana tällä kertaa.
Silmä silmästä:
Suokon Simo on haavoittanut
hirveä, mutta ei ole saanut sitä lihoiksi useista yrityksistä
huolimatta. Lopulta keli suosii jahtimiestä. Metsästysromantiikkaa
ulkopuolisen kertojan
kuvailemana.
Kun päivännousu
punertaa: Aamuruskoa
verrataan nuoreen mieshenkilöön, jolla olisi potentiaalia vaikka
kirjablogeeraajaksi. Kertoja
mukana tapahtumissa sivuosassa.
Porraskorven
pahantekijä: Himmin
Heikki pyydystää ketunpojan, jota suunnittelee elätikseen. Kettu
on vahvasti ja sitkeästi toista mieltä. Ulkopuolinen kertoja.
”Liiri
Lemmitty”: Tarina
nokkosperhosesta, jonka Maiju ja Tuija löytävät ensilumien sadettua.
Perhonen tuodaan asuntoon, jossa se intoutuu lentelemään. Tämä
kertomus olisi pitänyt uskonnollisista syistä sijoittaa
viimeiseksi, sillä se symboloi uudestisyntymää. Saattaa sitä paitsi kuulua
kertojan omaan kokemusmaailmaan, mikä sekin sulkisi ympyrän
kertomusten kesken.
Erämaan madonna:
Tämä ulkopuolisen
kertojan kertomus kuvaa
lakeuksilta korpeen naitua naista, joka istuu kaikkensa menettäneenä
tuvassaan, vanhana ja muistojen painamana. Alkuun kaikki oli hyvin
korvessakin, kuten tekstinäytteestä ilmenee:
Maknus,
hänen miehensä, oli tosin vain sellainen kivenkalkuttaja,
”kivistikkari”, kuten täällä tapasivat sanoa, mutta tupa oli
avara ja siisti, ja sen takana vielä lämmin kamarikin, ja
mäenrinnassa oli muutama tynnyrinala hyvää, hikevää maata.
Minun
appiukkoni käytti tuota sanaa ”hikevä” pellosta puhuessaan.
Isänmaallisesti
virittynyt, selkeästi
porvarillisen kannan ottava kertomus
– julkaisuajankohdan
huomioiden
hatunnoston arvoista. Kertomus kuvaa kuolemaa, se sopisi minusta
ennen ylösnousemus-tarinaa sijoitettavaksi. On
totta, että tässä päädytään vanhuuteen, mutta valikoiman
päättäminen lapsuuteen toimisi paremmin. Lapsissa ja perhosissa on
tulevaisuus.
Kirjassa
kuljetaan minäkertojan ja muitten hahmojen mukana lapsuudesta
vanhuuteen ja tyylilajikin vaihtuu samalla nuorisokertomuksista
aikuisempaan makuun. Kivasti toteutettu retrospektio sinänsä.
Kirjassa on 153 sivua + sisällysluettelo. Lukaisin sen viikossa. Välillä
oli kyllä muuta puuhaa.