Kesäkuun kiviset kuvat

Meinasi unohtua tämä potsaus. Onneksi ei jäänyt viime tippaan kumminkaan.

Kesäkuu on matkailun aikaa. Monilla myös heinäkuu menee samaan sivakkaan. Minne sen matkailun anti sitten menee, luultavasti sen kanssa käy kuten elämässä käy muutoinkin. Minulle se on tarkoittanut sitä, että kiville mennään. Mitään dramaattista ei tapahdu hyvässä eikä pahassa. Loma osoittautuu arjen pyhäpäiväksi, jonka jälkeen voi laskeskella kannattiko satsaus. Aina sanotaan, että matkailu avartaa. Jotkut lisäävät, että avartaa ainakin rahapussia. Toisaalta eikö olekin avartaa älytä, että jossain toisessa paikassa asiat eivät ole sen paremmin, korkeintaan vähän toisella tavalla. Odotukset elämältä ovat juuri senlaatuisia, että niitten suhteen kannattaa säilyttää maltti. On ihan sama mennä vain katsomoon ja istua kuten muutkin ja sitten poistaa tomumajansa paikalta, kun sen on aika.

Ensimmäinen kuva on Kilpisjärveltä. Tai oikeastaan Kilpisjärvestä. Ajankohta on kesäkuun 17. päivä vuonna 2005. Kävin perheeni kanssa lomamatkalla Lapissa. Ajeltiin ensin Kuusamoon, sieltä Soankylän kautta Kilpisjärvelle, Suomen suurtunturialueelle. Tiesin kyllä etteivät Suomen tunturit kovin suuria olisi, joten jatkoimme matkaa Norjan puolelle. Näimme siellä ohimennen Lyngenin Alpit ja jotain lampaita, ehkä ne olivat niitä rasvahäntälampaita? Norjasta päästyämme majoituimme johonkin mökkiin, jossa laipiosta tipahteli tukkimiehentäitä. Mitätön pikku juttu, jollainen ei edes jää mieleen, jos sen lisäksi tapahtuu jotain oikein kivaa. Nari-nari, sanoisi joku, eikä olisi ihan väärässä.

Toinen kuva on otettu 28. päivä kesäkuuta vuonna 2009. Olimme mökkilomalla Heinävedellä. Uimarannasta löytyi iilimato, grillin ympärille kerääntyi sisiliskoja ja autoon piti vaihtaa akku. Ilmeisesti myös auton radioantenni pöllittiin – luultavasti kylällä käydessä. Yritimme päästä venereissulle Saimaalle, mutta sekään ei luonnistunut. Uitiin rannassa ja nähtiin komeita kallioita. Lähdettiin pois päivää etuajassa, kun lapsia alkoi kyllästyttää.

Kreetalla kävin vaimoni kanssa jonkinlaisella 25-vuotishäämatkalla. Vaimo on myöhemmin sanonut, että ei se nyt mikään häämatka ollut. Laitan tähän sitten kuvan jostain fossiilintapaisesta, jota emme suinkaan itse löytäneet vaan jonka meille esitteli pienen eläinpuiston ystävällinen työntekijä. Onko kyseessä aito fossiili vai pseudosellainen, en tiedä. Siellä eläinpuistossa oli kameleontti, jolle tämä työtekijä ystävällisesti syötti eläviä kaskaita. Kun kuvasin innolla vuohia, hän ihmetteli, eikö Suomessa ole vuohia. Ei kai sitten ole, kun pitää vuohia ja rasvahäntälampaita lähteä ihmettelemään ulkomaille?

Kasvihuone

Motto: Vaikka huomenna tulisi sarmat-ohjus, tänään antaisin vaimoni hankkia kasvihuoneen.

Toukokuussa purin tontillemme nelisenkymmentä vuotta sitten rakennetun leikkimökin. Se oli hyvin rakennettu, topakka kuin vanha kenkä. Juhannusviikonloppuna kaivoin maasta ylös leikkimökin betoniset, paikalla valetut anturalaatat, 4 kpl. Ne painoivat aika tavalla, jonakin päivänä käyn vielä mittaamassa miten leveitä ne ovat.

Mökin purkamisen ja anturalaattojen poiston välisenä aikana tontillemme kohosi polykarbonaattilevyistä ja alumiinirungosta valmistettu kasvihuone. Se toimitettiin meille osina kahdessa paketissa. Pitkän aikaa oletin, että kasvihuone olisi kiinalaista valmistetta, mutta ehkä se sitten onkin suomalainen?

Kokoamiseen meni kahdelta henkilöltä kokonainen päivä. Ainakin niin lukee kasvihuoneen kokoamisohjeissa. Meiltä meni kolme tai neljä viikkoa, eikä se vieläkään täysin valmis ole. En jaksa selostaa kaikkia yksityiskohtia, sillä olen niin väsyksissä koko projektista, vaikken edes itse tehnyt kovin paljoa. Vaimon sukulaismies teki pääosan asennuksesta, ajatuksin, sanoin, varmakätisin töin. Häneltä löytyy aikamoinen valikoima työkaluja ja taitoa käyttää niitä oikeissa paikoissa. Minä väsyin pelkästä katselusta.

Ihmiset sanovat, että kyllä tulee tomaateille hintaa, kun kasvihuone pitää olla niitten kasvattamiseksi. Samoilla ihmisillä saattaa olla kalastusvene, jonka hintaa en viitsi edes lähteä arvailemaan. Vaimon kasvihuone on sellainen harrastuskasvihuone, jossa kesällä saa kasvattaa tomaatteja ja mitäpähän lystää. Talvella siinä sopii säilyttämään enemmän rojua kuin entisessä leikkimökissä. Eikä tarvitse kumartua, kun ovesta kulkee. Eikä moksi ohtaansa räystäisiin ruohoa leikatessa, kun katto päättyy samassa kohti kuin seinätkin. Maksoihan se rahaa seittemisensattaa euromarkkaa. Mutta nyt on ”puutarhavaja” oikeammassa paikassa kuin leikkimökki oli. Kasvihuone sijaitsee neljä metriä asuinrakennuksesta ja 5 – 6 metriä naapurin rajasta. Paikka ei ole kasvien kasvatuksen kannalta ihanteellinen, mutta aika vähissä sellaiset paikat pienellä tontilla ovat. Aurinko paistaa kasvihuoneeseen keskipäivällä, mutta onhan polykarbonaattilevyissä uv-suojaus!

Nyt en jaksaisi enää isompia projekteja tänä kesänä. Tänään tulevat katonkaupittelijat. Saa nähdä miten heistä selvitään.

Deutschstunde – TV-film

Katselin Youtube-videopalvelusta vuonna 1971 ensiesitetyn saksalaisen tv-elokuvan Deutschstunde, joka perustuu Siegfried Lenzin samannimiseen romaaniin vuodelta 1968 (suomennettu nimellä Saksantunti). Elokuvan ohjasi Peter Beauvais, pääosissa nähdään Wolfgang Büttner, Arno Assmann, Andreas Poliza ja Jens Weisser. Kaksiosaisen elokuvan pituus on 220 minuuttia. En saanut aina sanoista selvää, joten käytin automaattista saksankielistä tekstitystä ja huomasin, että ei se helppoa ole automaatillakaan. Pysyin tarinassa pääosin mukana, mutta yksityiskohtien osalta tuli välillä aika paljon lappia. Aiheesta valmistui uusi, kaunis elokuvaversio vuonna 2019. Itse romaani lienee saksalaisen kirjallisuuden moderni klassikko.

Tarina on mukaansakutsuva. Nuori jannu istuu kasvatuslaitoksen luokkahuoneessa muitten parikymppisten nuorukaisten kanssa. Alkamassa on saksantunti, siis äidinkielen tunti. Opettaja kirjoittaa taululle ainekirjoituksen aiheen: Velvollisuuden ilot. Vähempikin masentaisi. Elokuvan päähenkilö Siggi (Siegfried) ei saa kirjoitetuksi vihkoonsa mitään. Opettaja vie hänet rehtorin kansliaan. Poika saa soperrettua, että sitä on niin paljon. Rehtori suhtautuu asiaan rauhallisesti ja määrää pojan selliinsä lukkojen taakse kunnes aine on kirjoitettu loppuun.

Poika alkaa kirjoittaa ja vielä viiden päivän kuluttua ja monen vihkon täytyttyä kirjoitus on kesken. Tässä vaiheessa elokuvassa on kerrottu alku pojan muistoista ja elokuvan ensimmäinen osa on päättynyt.

Koska kyseessä on saksalainen tarina, eletään Siggin muistoissa tietenkin sota-aikaa. Tarinan viehättävyyttä parantaa se, että tapahtumat eivät sijoitu rintamalle vaan pieneen kylään Schleswig-Holsteinissa. Mutta sota ja kansallissosialismin ihanteet tuntuvat syrjäisessä kylässäkin. Lisäksi Siggin isä on kyläpoliisi, joka ottaa kymmenvuotiaan poikansa palvelukseensa vasikoimaan eräästä silmälläpidettävästä henkilöstä. Isän velvollisuudet siirtyvät osaksi pojan elämää.

Tarkkailtava henkilö on taidemaalari, jonka taide on rappiotaidetta (Entartete Kunst), kansallissosialistisen ideologian hylkäämää uudenlaista taidetta. Maalari saa maalauskiellon, jonka toteutumista poliisin on määrä tarkkailla. Tämän voisi kuvitella huumoriksi ja jonkin verran huumorintynkää on tarinaan sovitettu, mutta kuten tohtori Theo toteaa, tämä seutu ei siedä huumoria vaikka aurinko paistaisi. Seudun ilmentymä on Siggin isä, poliisi, joka pyrkii täyttämään velvollisuutensa vielä silloinkin kun sen parasta ennen päivä on mennyt.

Vaikka kyseessä ei ole mikään omaelämänkerrallinen tarina, on maalarilla sentään esikuva. Hän oli nimeltään Emil Nolde. Kannattaa lukea mitä hänestä kirjoitetaan wikipediassa. Nolden taiteelle kansallissosialistinen puolue käänsi selkänsä vaikka Nolde itse kuului puolueeseen jo vuodesta 1920. Saksankielisen wikipedian mukaan Goebbels ja Speer arvostivat Nolden maalauksia, mutta isompi osa kansallissosialisteista Hitler mukaanlukien eivät niistä tykänneet. Kuulemma Saksan liittokanslerin Angela Merkelin työhuoneessa oli ollut pari Nolden työtä, kunnes taiteilijan puoluekanta oli noussut esille.

Tykkäsin elokuvan tunnelmista, myös kohtausten päätökset olivat aika hienoja, arkisuudessaan iskeviä. Elokuvan loppukohtaus varsinkin toimii. Se ei rakenna mitään suurta julistusta vaan nuoret jäävät juomaan keskenään teetä niin kuin kennenkä poijjat.

Otin katsoakseni tämän elokuvan, sillä eräs saksalainen herrasmies kertoo youtube-videolla pitävänsä ennen muuta Lenzin kirjasta So zärtlich war Suleyken. Hän sanoo että Deutschstunde käsittelee samoja aiheita, mutta nimittää sitä sivutyöksi. Deutschstundessa onkin suomennettuna 610 sivua. Muistelen nähneeni tv-mainoksen, jossa Kalle Päätalo istahtaa kiikkutuoliin ja sanoo, että kun on tämänvuotisen romaaninsa kirjoittanut, on taas aikaa lukea. Hän tarttuu Siegfried Lenzin kirjaan. Muistaakseni se kirja on Saksantunti.