Ugetsu monogatari

Katselin vielä Kenji Mizoguchin elokuvan Ugetsu, kun kerran sekin löytyi Youtuben aarreaitasta. Ugetsu on valmistunut vuonna 1953 ja sitä pidetään huomattavimpana ohjaaja Mizoguchin elokuvista. Kopioin nyt tähän wikipediasta käsikirjoittajain nimet Yoshikata Yoda ja Matsutarō Kawaguchi. Päätehtävissä nähdään Masayuki Mori (Genjuro) ja Kinuyo Tanaka (Miyagi) sekä Eitaro Ozawa (Tobei) ja Mitsuko Mito (Ohama) aviopareina. Mystistä kalvasta neitsyttä Wakasaa esittää Machiko Kyō.

Ugetsu monogatari (monogatari tarkoittaa tarinaa) on suomeksi saanut lisänimekseen kalpean kuun tarinoita. En tiedä mistä tämä laajennus on peräisin, mutta kuten jo edellä tulin maininneeksi, esiintyy elokuvassa Wakasa niminen neito, jota voi hyvällä syyllä kutsua kalvaaksi neitseeksi. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Japaniin, Biwa-järven maisemiin. Elokuvassa kuullaan musiikkia, joku melodia voi olla soitettu perinteisellä japanilaisella biwa-luutulla. Lavasteet ja puvustus sekä muu maskeeraus on tehty niin hienosti, että välillä tunnelma on kuin vanhasta japanilaisesta kuvakirjasta henkiin herätty.

Teemana on sota, mutta ei suinkaan ainoana teemana. Mukaan on leivottu mystisiä hahmoja, kummitustarinastakin voi puhua, joskaan ei varsinaisesti pelottelumielessä. Elokuvan filosofia tai sen opetus eivät ihan kerralla aukene minulle. On vaikea sanoa, miten elokuvan hahmojen olisi kannattanut toimia – sotatilassa on liian paljon liikkuvia sotilaita.

Mikään iloinen tarina ei ole kyseessä, vaikka kyllä elokuvassa riemun hetkiäkin koetaan. Keskushenkilö Genjuro asuu maalaiskylässä ja toimii savenvalajana. Hän dreijaa käyttöesineitä ja polttaa ne omassa polttouunissaan. Sitten hän vielä myy valmistamansa esineet jossain kaupungissa. Sota on vaarallinen tapahtuma, Genjuro näkee siinä kuitenkin tilaisuuden ansaita. Hän käy myymässä tuotteitaan ja saa niistä hyvän hinnan. Hänen naapurinsa Tobei, jota hän nimittää veljekseen, haaveilee samurain ammatista. Häntä ei huolita joukkoihin, sillä hänellä ei ole haarniskaa eikä keihästä. Vaimot toivoisivat miestensä pysyvän kotona. Toisaalta Genjuron vaimo Miyagi on hyvillään saamastaan uudesta kimonosta.

Kun taistelu lähestyy kylää Genjurolla on vielä savipotit uunissa. Hän tuskailee lähinnä niitten suhteen. Ihan tuurilla saviastiat onnistuvat hyvin, vaikka Genjuro joutuu muitten mukana pakenemaan kylästä. Genjuro lähtee Tobein ja hänen vaimonsa Ohaman kanssa myymään savipotteja Biwa-järven toiselle rannalle kaupunkiin. Siellä Genjuro kohtaa kalvaan neidon, joka haluaa ostaa hänen savipottejaan ja pyytää Genjuroa tuomaan niitä kartanoonsa. Varakas, kaunis nainen on liian hyvää ollakseen totta, mutta köyhiin oloihin tottunutta Genjuroa viedään niin, että nautinnonhalu voittaa itsesuojeluvaiston.

Mitä tästä kaikesta seuraa, ei ainakaan pelkkää hyvää. Toisaalta katsojan kannalta elokuvan näkemys kuoleman ja elämän rajan ylittämisestä on parhaimmillaan jopa lohdullinen. Lopussa elämä jatkuu pienessä, köyhässä maalaiskylässä melkein entiseen malliin. Viimeinen kuva kylästä tuo mieleen kiinalaisen tarinan onnellisten kylästä, jossa kulkija pääsi käymään, mutta ei koskaan löytänyt takaisin sieltä kerran lähdettyään.

Kesto 94 min.

Pari Kenji Mizoguchin elokuvaa

Japanilainen ohjaaja Kenji Mizoguchi (1898 – 1956) ohjasi wikipedian mukaan reilut sata elokuvaa, joista likikään kaikki eivät ole säilyneet. Minä katselin Youtubesta kaksi hänen ohjaamaansa elokuvaa, jotka oli kunnolla tekstitetty englannin kielellä. Näistä varsinkin varhaisempi elokuva kärsi siitä, että minun piti keskinkertaisella englannin kielen taidollani kamppailla tekstin ymmärtämisen kanssa niin että tunnetilan syntyminen kerrottuun oli välillä nihkeää. Katselin ensin sen myöhemmin valmistuneen elokuvan, mutta kerron kumminkin elokuvista valmistumisvuoden mukaisessa järjestyksessä.

Musashino fujin (englanniksi The Lady of Musashino, suomeksi vissiin Musashinon nainen). Valmistumisvuosi 1951. Päätehtävissä Kinuyo Tanaka (Michiko) ja Akihito Katayama (Tsutomu), jotka muodostavat elokuvan hyveellisen lemmenparin, joita syrjähyppyihin ja muihin irrotteluihin tempautuvat sivuhahmot piirittävät kuin kerrassaan pikkupaholaiset.

Elokuvan tapahtumat käynnistyvät Musashinon maalaisidyllissä Tokion suurkaupungin lähellä toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Ilmahälytykset ovat arkipäivää. Michikon vanhemmat ryhtyvät kaivamaan sirpalesuojaa tontilleen. Isä ja äiti ovat jo vanhoja. Michiko käy ostosreissulla, mutta joutuu palaamaan sieltä mukanaan vain annokset kaliumsyanidia, jota jaetaan väestölle pahimman (amerikkalaismiehityksen) varalta.

Isä on suorapuheinen ja itkettää tytärtään sanomalla hänelle suoraan, ettei tytär taida oikein tulla juttuun ihmisten kanssa. Isä ei ole koskaan tykännyt miehestä, jonka tytär valitsi puolisokseen. Elokuvan kestäessä katsojalle selviää, että tytär itkee, koska isä on tyttären itsensäkin mielestä oikeassa. Isän ja tyttären yhteisestä kohtauksesta hautausmaan portilla siirrytään suoraviivaisesti isän hautajaisiin. Siunaustilaisuudessa puhutaan, että Japaniin pudotettu pommi ei tainnut olla mikään tavallinen pommi, maailmanloppukin mainitaan. Hautajaiset keskeytyvät ilmahälytykseen.

Tapahtumissa siirrytään pari vuotta eteenpäin. Michikon äitikin on kuollut. Jostain kaukaa, metsäpolkua pitkin vaeltaa Musashinon maille Tsutomu, Michikon serkku, joka on ollut Singaporessa sotavankina useita vuosia. Michiko ja hänen miehensä ottavat Tsutomun asumaan Michikon vanhempien taloon, jota he nyt itse asuttavat. Michikon mies on kirjallisuuden professori, hän on Stendhalin romaanin Punaista ja mustaa lumoissa suhtautuen asioihin melko kyynillisesti.

Kuten kaikille muillekin, myös katsojalle selviää, että hyveellinen Michiko ja hänen serkkunsa Tsutomu tuntevat vetoa toisiinsa. Michiko ei kykene pettämään miestään vaan vaatii Tsutomua lupaamaan, että he pysyttelevät hyveellisinä. Vaelleltuaan kahden kesken Musashinon maisemissa, joitten kauneus saa ne tuntumaan lavasteilta, pari joutuu myrskyn yllättäessä majataloon, mikä tarjoaa houkuttavan tilaisuuden hyveen tieltä poikkeamiseen.

Elokuvan lopussa toivotaan muutosta yhteiskunnassa vallitsevalle turmeluksen tielle.

Kesto 92 min.

Gion Bayashi (englanniksi A Geisha, enkunkielisen wikipedian mukaan japanilainen nimi tarkoittaa festivaalimusiikkia). Valmistumisvuosi 1953. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen aikaan, mutta geisha-aihe tekee siitä monin paikoin vanhemman näköisen. Päätehtävissä Ayako Wakao (Eiko) ja Michiyo Kogure (Miyoharu) noin enimmäkseen.

Nuori Eiko tarvitsee paikan, jossa elättäisi itsensä. Hän hakeutuu geisha-koulutukseen. Geishat pukeutuvat muinaisaikain tyyliin, liikehtivät sirosti ja tarjoilevat teetä seremonian mukaisesti. Nämä asiat Eiko oppii tarkan koulutuksen aikana. Luonnehdin asiaa vaikka siten, että geishat ovat seremoniallisia seuraneitejä, eivät prostituoituja. Tämä muodostuu elokuvan teemaksi, mikä ei oikeastaan ole kovin kiinnostavaa.

Eiko pääsee heti eka kerralla pitämään seuraa isoille ponssareille, joista toinen ihastuu Eikoon ja toinen Miyoharuun, Eikon kouluttajaan. Antaako vai eikö antaa on kieltämättä vanha seuraleikki, mutta en saanut tästä paljoa irti. Johtajatason mieshenkilöistä eli geishojen asiakkaista tehdään elokuvassa ota&omista-henkisiä. Heidän valttikorttinsa on raha, mikä yllätys.

Samana vuonna kyseisen elokuvan kanssa valmistui Mizoguchin ehkäpä tunnetuin ohjaustyö Ugetsu, johon on pantu paukkuja laajemminkin. Englanninkielisen wikipedian mukaan tosin geisha-aihe on koskettanut ohjaajaa henkilökohtaisesti.

Kesto 85 min.