Kaarina Valoaalto: Äimän käki

Kaarina Valoaalto (1948 – 2021) kirjoitti paljon runoja ja proosaa sekä teki kuvataidetta. Hänen kuoltuaan vuonna 2021 ilmestyi hänen toistaiseksi viimeinen runokokoelmansa Äimän käki, alaotsikkona Runollisia korkokuvia olemassaolon sedimentistä. Sen toimitti Vesa Rantama, joka laati myös kirjan loppuun jälkisanat otsikolla Näköinen elämä. Kirjan lopussa on vielä Valoaallon piirros, ehkä peräti kubistinen omakuva?

Kaarina Valoaalto oli helsinkiläinen, mutta hän muutti maalle, hänellä oli pieni tila Keski-Suomen Toivakassa. Siellä hän asusti puolisonsa kanssa luonnon ja hiljenevän maaseudun ympäröimänä. Tontilla kasvoi metsikkö ja tontin läpi kulki joki, jossa oli koskentapainen muistona ennenvanhaisesta jauhomyllystä.

Kuten Valoaallon edellinen runokirja, Banana split, on tämäkin teos jaettu nimettyihin osioihin, joihin runot sopivat – runojen tapaan. Kirjoitan jotain kaikista osioista. Yleisesti ottaen haluan mainita, että lukemani Valoaallon runot toimivat yleensä ilman laajempia selittelyjä. Ehkä selkein yhteinen nimittäjä on aforistisuus, nämä runot kävisivät mainiosti radion päivän mietelauseiksi, monet myös yön mietelauseiksi, jos sellaisia harrastettaisiin. Runojen sävy on rauhoittunut, kokonaisuuden perusteella vaikuttaa siltä kuin runoilija olisi saavuttanut tavoitteensa.

Suomalainen maaseutu. Kuvaa maaseutua, jonka työ on rauennut ja soitto vaiennut. Maantie halkoo maisemaa entisen elon jäänteenä, maatalouden tuotantorakennukset ja asumukset harmaantuvat, lahoavat ja ennen pitkää päästävät luonnon tupaan. Vuosikausien aherruksesta ovat jäljellä enää muistot, joita runoilija ruotii myötätuntoisena tarkkailijana tai lomailevana kesävieraana.

Kuusta puuhun. Kuun kautta runoilija kuvailee öistä valoa ja valottomuutta, kuun valaisemaa maisemaa niin että minulle tulee mieleen Kuun maisema. Tuulet tuovat sitten runoihin mukaan puut, kanelipuuta muistuttavan ja hirsipuuksi soveltuvan männyn, kosken partaalla kasvavan haavan, joulukuusen rangan ja vaahteran lehtinuput.

Kirjoittaja. Tässä osiossa Valoaalto käsittelee taidetta, pääosin runoutta, mutta kirjoittamista yleisemminkin ja lopuksi myös musiikkia. Ensimmäisen runon alku tuntui minusta blogeeraajana niin koskettavalta, jotta laitan sen tähän näytteeksi:

Kirjoitus on paikka, jossa ajatus on käynyt ja ajan kanssa muuttunut himmeäksi muistoksi. Utukuvaksi. Tämänkö joskus kirjoitin. Tai: kuka tämän on kirjoittanut?

Hauska aforistinen ajatus sisältyy seuraavaan:

Unohduksen ytimekäs suo hautoo taiteilijan ajankestäväksi, kuten sinne haudattu muinaisreki säilyy koskemattomana.

Äimän käki. Käki aloittaa osion, joka kukahteleikse kultiaan ja silakankuultoisia hopeitaan kuvatessaan pääosin maaseudun näkymiä vaihtelevien vuodenaikojen värjääminä.

Suuret ikäluokat, exodus tisleeksi. Osion nimen lopusta tulee mieleen erään romaanin nimi. Suuret ikäluokat kumminkin kutistuvat tisleeksi. Voimat alkavat hyytyä, pakko on osaansa tyytyä. Runoilija tuntuu mieltävän itsensä tähän joukkoon kuuluvaksi, kuten hänen ikänsä oikeuttaakin. Osion runojen aihepiiri kulkee kohti seuraavaa, kaikenlaiset teoksenteot päättävää osiota.

Uni ja kuolema. Osion alkupuolelta löytyy kaksi riipaisevaa runoa äidistä. Masentunut äiti makasi vuoteessaan ja runoilija kuvasi tilanteen tunnelmaa runossa Depressio Post Partum näin:

Suljettujen ovien puutarhassa äitini lepäsi käsivarsi silmien peittona,
pönkkänä unen edessä, kuin tuhat lukkoa tai tuhat kieltosanaa:
”Älkää häiritkö.”

Runossa Kuningatarkuolema runoilijan tullessa katsomaan äitinsä poislähtöä, äiti onkin jo viety pois ja runoilija käy hetkeksi lepäämään äidin vuoteeseen jääneeseen painaumaan:

Laskeuduin painaumaan. Ja minusta tuntui,
että ensi kertaa todella kohtasin äitini.

Jätänkin tämän kirjan referoinnin tähän. Lainauksia tuli ylenmäärin. Kirjassa on 103 sivua. Lukeminen kesti ainakin viikon, pääosan nautin tänä aamuna.

Zaklęte Rewiry

Katselin joskus 1970-luvulla tv:stä puolalais-tshekkoslovakialaisen elokuvan, joka jäi mieleeni kiehtovana ja kosketti minua varsinkin tyylikkäällä loppuratkaisullaan. En kuitenkaan muistanut enää elokuvan nimeä. Vielä muutama vuosi sitten minun olisi ollut vaikea löytää ketään, joka olisi sen nimen voinut minulle kertoa. Nyt olemme kuitenkin edenneet niihin aikoihin, jolloin tekoälyltä voi kysyä melkein mitä tahansa ja oikea vastaus putkahtaa sieltä parissa sekunnissa. Kuvailin elokuvan tapahtumia lyhyesti ja sieltähän se tieto tupsahti noin vain. Eikä tässä vielä kaikki – nykyään tietyt kulttielokuvat voi katsella youtube-palvelusta englanniksi tekstitettyinä, tässä tapauksessa vielä hyvin tekstitettynä.

Kyseessä on Henrik Worcellin vuonna 1936 ilmestyneen romaanin pohjalta tehty, Janusz Majewskin vuonna 1975 ohjaama elokuva, jonka nimi on tuo otsikossa mainittu Zaklęte Rewiry (suomeksi esim. Suljettu piiri tai Lumottu piiri). Tosin on mahdollista että elokuva esitettiin Suomessa nimellä Hotel Pacific, jolla nimellä elokuvaa on esitetty kansainvälisesti tapahtumapaikan mukaan.

Elokuva kertoo alle 18-vuotiaana kaupunkiin työnhakuun tulevasta maalaispojasta, joka löytää työpaikan keittiöapulaisena Hotelli Pacificista. Nuorukainen, Roman (Marek Kondrat), tuttavien kesken Romek, saa asua hotellin henkilökunnan asuinhuoneessa toisen nuoren miehen, Frycin (Roman Skamene) kanssa. Nopeasti asioita oppivana ja komeana Roman etenee baariin viinurin hommiin Frycin seuraksi ja pian hän jo ohittaa Frycin ja pääsee tarjoilijaksi. Elokuva esittelee hotellin ja varsinkin ravintolan henkilökunnan eloa ja niitä kovia ja julmia lainalaisuuksia, joilla töitä paiskitaan – välillä esimiestaso herra Fornalskin (Roman Wilhelmi) johdolla paiskii rajusti pitkin korvia myös alaisia.

Ravintola on ensiluokkainen, asiakaskunta varakasta ja vaativaa. Tarjoilijan työ ravintolasalissa sisältää paljon pieniä yksityiskohtia, eikä aikaa unelmointiin jää. Työntekijöitä erotetaan pienistä rikkeistä, eroottiset suhteet työntekijöitten välillä on kielletty ja hierarkia on täydellinen ja ankara. Viime kädessä asioista päättää omistaja, johtaja Pancer (Čestmír Řanda).

Minulle jäi aikoinaan näkemästäni elokuvasta mieleen juuri Romanin ja Frycin suhde. Roman menestyy, Fryc jää paitsioon. Molemmat suorittavat hovimestarin ammattitutkintoa samaan aikaan, Fryc jännittää ja epäonnistuu, Roman vastaa olutta koskevaan kysymykseen kuin pullon etiketistä lukisi. Roman tuntuu tekevän vaikutuksen ennen kaikkea miellyttävällä olemuksellaan. Hän läpäisee tutkinnon, Fryc häkeltyy vastatessaan eikä muista mitä on opetellut. Roman unohtaa myös miten tärkeä asia tutkinnon suorittaminen olisi Frycille, miten hän on sanonut riistävänsä henkensä, ellei läpäise tutkintoa.

Roman tekee hotellin ravintolassa pitkähkön uran, mutta kokee työpaikan ilmapiirin kahlitsevaksi. Herra Fornalskin osuutta asiaan on ehkä turhaan korostettu. Joka tapauksessa eräänä päivänä Romanin mitta täyttyy ja hän tekee oman ratkaisunsa, joka kuten todettua on tyylikäs.

Joku voi nähdä tässäkin elokuvassa jonkinlaista sosialistisen maailman kritiikkiä kapitalismia kohtaan ja joku toinen sosialismissa elävien ihmisten peiteltyä kritiikkiä sosialistista järjestelmää kohtaan. Minusta elokuvan kertoma tarina on yleisinhimillinen. En näe siinä mitään kätkettyä poliittista viestiä. Puolalainen luokitus näyttää olevan psykologinen draama.

Kesto 95 min.

Kaarina Valoaalto: Banana split

Kaarina Valoaalto (1948 – 2021) kirjoitti ison määrän runoja, joista hän valikoi Vesa Rantaman kanssa runot kokoelmaan nimeltä Banana split. Kokoelma ilmestyi vuonna 2020. Se jäi viimeiseksi kokoelmaksi, joka Valoaallolta julkaistiin hänen eläessään. Vuonna 2021 ilmestyi vielä kokoelma Äimän käki, josta raatailen toivoakseni vain hieman myöhemmin.

Runoissa tyyli on vapaa runomitoista ja riimeistä. Runot eivät ole niin vaikeaselkoisia kuin usein nykyrunot tuppaavat olemaan. Lauseet ovat kokonaisia, kerrottavan rytmi on tasapainoista. Runot ovat runollisia, paikoin herkkiä ja kauniita, paikoin rempseällä tavalla suoria tai päinvastoin. Näen runoissa paljon huumoria, joka usein pehmentää rankkaa aihetta. Vitsailua runot eivät silti ole. Kokoelma on jaettu viiteen osioon. Tämä kertois näistä kaikista näistä osioista erikseen edes jotakin.

Viisi kaistaa kapitalismiin ei ehkä erityisemmin avaa kaistoja kapitalismiin vaan pikemminkin se kertoo kirjoittajan sisäisen maailman näyistä ja hänen tavastaan kuvata maailmaa. Runoilija kertoo kärsivänsä viisisuuntaisesta mielialahäiriöstä. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta ehkäpä riittää, kun ajattelee runoilijan kokevan oman ajattelunsa jotenkin omalaatuisena. Erään runon nimi on Elohiiri aivoissani nykii. Runoilijan ajattelutyötä ja samalla hänen järkeilyään kuvaava pitkä Tyhjäntoimittajan päiväkirjasta on mielestäni kokoelman parasta antia. Valoaalto kuvaa siinä orientoitumista tyhjyydessä, ajatussilmukoiden luontia astumalla tyhjyyden virtaan. Runo on kolme ja puoli sivua pitkä, joten kattavaa sitaattia en voi tarjota. Sen sijaan seuraava runo Avoin vuodeyliopisto päättyy näin:

Opillisen sivistykseni kehräämössä punon eri lähteistä tiedon lankoja yhteen.
Kaikesta luetusta kudon hullunkurisen käyrätorvifilosofiani, jonka törähdykset
ovat valmiiksi salonkikelvottomia.

Tuulen kohtu sisältää runoja, joissa mainitaan tuuli ja sitten on runoja, joissa ei mainita tuulta. Ihan parhaalla tavalla en päässyt näihin tuuliin mukaan. Pääni ei nähtävästi ollut riittävän kuohkea.

Muotokuvia tarjoaa osion nimen mukaisesti kirjallisia muotokuvia runoilijoista, joilta Valoaalto kertoo saaneensa virtaa. Tärkeä hahmo on mm. Gabriela Mistral, chileläinen nobelisti. Kattavat maininnat saavat myös Charles Bukowski, Erno Paasilinna, Fernando Pessoa ja Sirkka Turkka.

Nimeen vihreän viivan tarkoittaa elävää luontoa. Runot ovat usein mietelauseenomaisia, lyhyehköjä, niitä on aseteltu useampia samalle sivulle. Minuun vetosi seuraava runonen:

norsunharmaa haapa kurottuu
oksillaan puron yli
vastarannalle unohtamiaan tavaroita
hapuillen

Banana split on nimenä kokoelman päättävälla osiolla. Nimen yhteys kokoelmaan tai sen runoihin jää minulle avautumatta. Osio jatkaa edellisen osion luontoteemaa. Varsinkin pohjoinen metsä talvella mainitaan monessa runossa.

Ihan maistuvainen kokoelma. Runoilijat eivät totutusti ole olleet keskivertokansalaisia, vaan on runonsepittäjään tupannut liimautumaan eksentrikon leima. Valoaalto vaikuttaa alusta lähtien korostavan erilaisuuttaan. Silti hänen luomansa runous säilyy runoutena, se on kantaaottavaa ja minulle ihan riittävän tarkkanäköistä. Valoaalto ei piiloudu lukeneisuutensa taakse vaikka se lukeneisuus kyllä näkyy ilman Muotokuvia-osiotakin.

Kirjassa on 102 sivua. Lukeminen eteni hitaasti erinäisten ulkonaisten haasteitten vuoksi. Tänään lukaisin suurimman osan, että saan homman etenemään.