Eeva Tenhunen: Rakas perhe

Eeva Tenhunen (s. 1937) on tunnettu dekkarikirjailijana. Minä luin kumminkin hänen rakkausromaaninsa Rakas perhe (vuodelta 1982), koska en ole erityisempi dekkareitten ystävä. Tosin Mustat kalat olen lukenut joitakin vuosia sitten. Itse asiassa Mustia kaloja lukiessa huomasin, että Tenhunen on kivalla tavalla kuvannut nuorten neitosten yhteisasumista Savonlinnan kaupungissa. Ajattelin, että voi kun hän olisikin kirjoittanut enemmän siitä aiheesta, eikä niitä murhajuttuja, joita kyllä löytää muutenkin ihan kivasti. Saattaa olla, että jo silloin netistä huomasin maininnan tästä romaanista, mutta se jäi jotenkin minulta sittemmin unholaan.

Itse asiassa kuvittelin, että Rakas perhe olisi muistelmateos ja siinä tarkoituksessa sen kirjastosta kävin lainaamassa. Heti lainaamisen yhteydessä mukana kirjastossa ollut vaimoni tunnisti kirjan sen kansikuvasta ja sanoi joskus lainanneensa sen – ehkä kirjastoautosta. Hän muisteli jättäneensä kirjan kesken, koska oli kuvitellut sitä dekkariksi. Minä vähän otvailin, että jaksanko minä rakkausromaania lukea, mutta niinpä se vain tuli lukaistua. Ei ole kirjaa rakkausromaaniin katsominen.

”Rakkausromaani” kuvaa romaanin tapahtumia joiltain osin. Suurin osa kirjasta on kuvausta nuorten serkusten, Tuulin ja Maritan, elämästä Turun kaupungissa, jonne kirjan minäkertoja Tuuli on tullut suorittaakseen harjoittelujakson, joka on tarpeen, jotta hän voi alkaa toimia opettajana. Harjoittelujakso eli auskultointi suoritetaan Turun normaalikoulussa, jota kirjassa kutsutaan nimellä Norssi. Opettajan työn opettelun kuvaus on hauskaa ja mielenkiintoista, siinä on vahva itsekoetun tuntu. Kirjassa on tavallaan kaksi minäkertojaa, Tuuli vanhempana ja Tuuli nuorempana. Nuorempi Tuuli kirjoittaa Turusta kirjeitä perheelleen – kirjeitten aloituksista siis kirjan nimi – vanhempi Tuuli kirjoittaa viestejä syntymättömälle tyttärentyttärelleen opiksi ja varoitukseksi.

Tuulin isä on kirjailija, joka on kasvattanut tyttärestäänkin kirjailijaa – eikä tytär vaikuta suhtautuvan ajatukseen torjuvasti. Romaanissa nostetaan esiin monia kirjoja, joista käydään keskusteluja ja joista Tuuli esittää omia lyhyitä huomioitaan. Sen puoleen oivallinen kirja kirjabloggarin luettavaksi. Tuulin huomiot niin kirjoista kuin kanssakulkijoista ovat pisteliäitä, hän on räväkämpi hahmo kuin Mustien kalojen muistaakseni herkempi ja asioita sivusta tarkkaileva Liisa. Henkilöhahmot on kuvailtu tyylitellysti, heistä on rakennettu helposti erottuvia tyyppejä.

Oikeastaan tykkäsin tästä kirjasta. En tiedä mitä se minusta kertoo. Ehkä minulla on latentti romanssianemia. Pitäisiköhän lukea enemmän rakkausromaaneja? Tiedä vaikka löytäisin uuden puolen itsestäni näin viiskymppisenä.

Ensi viikolla käyn Turussa. Koetan etsiä sieltä sen Norssin, ja jos sen löydän, otan siitä kuvan ja liitän sen tämän jutun yhteyteen.

Kirjassa on 212 sivua ja luin sitä pari päivää. Seuraavaksi Mosambikin maagisen realismin pariin.

Tuomas Anhava: Kuuntelen, vieras

Luin Tuomas Anhavan kokoaman ja suomentaman valikoiman vanhaa japanilaista tankarunoutta. Kirjan ostin eurolla Punaisen Ristin Kontista. En löytänyt kirjasta mitään mainintaa edes painovuodesta. Netistä löytämäni tiedon (wikipedia) mukaan kirja olisi ilmestynyt vuonna 1960. Sovitaan niin.

Kirjassa ei myöskään ollut mainintaa hienon, pienimuotoisen kuvituksen tekijästä. Jokainen tankaruno on saanut kuvituksekseen pyöreän noin 1,6 cm läpimitaltaan olevan hämmästyttävän upean graafisen viivasommitelman, joka mukailee runon aihetta. Tätä kirjoittaessani tutkin kirjaa lähemmin ja huomasin, että siitä sivunumeroitten perusteella puuttuu nimiölehti. Kansalliskirjaston Melinda-tietokannasta löytyi sitten kuvittajan nimi: Yki Nummi. Wikipedian mukaan hänen veljensä oli kirjailija Lassi Nummi.

Itse kirjasta sain tietää, kun Booksy kertoi siitä blogissaan Booking it some more. Kun kirja nyt tuli niin lukukelpoisena ja huokeana vastaan Kontin hyllyltä, päätin ostaa sen pois kuleksimasta. Olin ajatellut ottaa kirjan matkalukemiseksi ensi viikolla Turkuun, mutta eilinen, melkein koko päivän kestänyt trooppinen ukkossää pakotti minut keksimään jotain muuta puuhaa tietokoneella istumisen tai tv:n katselun sijaan. (Illalla tosin katselin vaimoni kanssa jalkapallon Confederation's Cuppia. Espanja selviytyi finaaliin Brasiliaa vastaan. Toivottavasti Brasilia voittaa, Neymar Jr. on ollut mielestäni kisojen paras pelaaja.)

Nämä japanilaiset tankarunot ovat aika lyhyitä ja ne on nopeasti luettu. Niistä voi sitten imeksiä ydinmehuja pitempäänkin. Minä en juuri nyt taida olla tankatuulella, on niin paljon muutakin imeksittävää. Mutta kuten todettu, lyhyitä ovat tankarunot. Paljon niissä silti sanotaan ja Tuomas Anhavan jälkipuheitten mukaan alkukielisissä runoissa sanotaan vielä enemmän kuin käännöksissä. Japanin ja ilmeisesti kiinankin kielessä kun samalla sanalla voi olla eri merkityksiä, joten runosta voi parhaimmillaan lukija mielessään muodostella erilaisia vaihtoehtoisia tulkintoja, jotka taas sitten joko tukevat toisiaan tai laventavat runon synnyttämää vaikutelmaa. Näin olin ymmärtävinäni. Runojen kirjoittajia on valikoimassa useita, runojen kirjoitusaika vaihtelee 600-luvulta jopa 1700-luvulle. Painotus on arviolta jossain 800-luvun ja 1200-luvun haarukoissa.

Runojen aiheita – kuten laulujen aiheita yleensä – on kaksi. Rakkaus ja elämän käsittämättömyys. Edellistä en viitsi selittää. Rakkausrunoista kiinnitin toki huomiota siihen, että mandariinisorsat ovat Japanissa ja Kiinassa uskollisen rakkauden vai oliko se nyt aviollisen uskollisuuden vertauskuva. Tämän Anhava mainitsi selityksissä.

Jälkimmäisellä aihepiirillä voi tarkoittaa kuolemaa, yhden yksilön elämän lyhyyttä verrattuna koko systeemin kestoon, koko homman tarkoitusta, sen pohtimista onko kaikki turhaa, onko mitään ylipäätään olemassa muualla kuin meidän kunkin yksityisissä mielikuvissamme. Ehkä tämän minun sepustukseni lukija arvaa, että minua kiinnostivat enemmän tähän jälkimmäiseen aihepiiriin pureutuvat runot. Pohdiskelevista, kenties buddhalaisuuden sävyttämistä runoista pidin eniten Saigyōn, 1100-luvulla eläneen runoilijan tankarunoista. Niitä olikin tarjolla enemmän kuin kenenkään muun tuotantoa eli kahdeksan. Eräässä tankassa Saigyō kuvaa järveen tai jokeen kaatunutta kirsikkapuuta, joka veden alla kantaa kukkia oksillaan. Runo loppuu säkeisiin:

kalastajat soutavat

kirsikankukkain yllä.

Runoteoksen takakannessa Anhavan suomennostyötä ja näitä japanilaisia tankoja ylistävät Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner. Juuri tuosta edellä mainitusta runosta tulee minulle vahvana mieleen Mannerin kokoelma Kuolleet vedet, jossa katsotaan veden peiliin ja nähdään toisenlaisiin maailmoihin.

Kirjassa on 110 sivua, joista kuten todettu, yksi puuttui, muttei sen mukana sentään kaikki.

Kuninkaallisen kesäkuun kenraalipaussi

Kesäkuu 2013 on loppua kohden muuttunut tukalan helteiseksi. Ketjukolaajalta se sujui kuninkaallisen kirjallisuuden parissa. Kirjat, joitten nimissä mainittiin kuningas, muistuttivat jonkin verran toisiaan. Selkeinä poikkeuksina olivat Pekka Kilpisen Kuninkaantien kulkijoista kertova Kuninkaantieltä kerrottua ja Tapani Kuninkaan UFOja Suomen taivaalla, joitten aihepiiri ei käsitellyt kuninkaan elämää ja asemaa – mukavia luettavia silti nekin. Vaihtelua toivat myös lukemistoon ilmaantuneet jokerikirjat: Marko Kilven romaani Elävien kirjoihin ja William Shakespearen näytelmä Juhannusyön uni.

Millainen kuninkaankuva lukemistani kirjoista minulle muotoutui? Mitä yhteisiä piirteitä teosten väliltä on löydettävissä?

1. Ennustus tuntuu olevan kuningaskertomusten vakioelementtejä. Vanhemmat teokset, Sofokleen tragedia Kuningas Paksujalka, Shakespearen näytelmä Kuningas Juhana ja Runebergin runoelma Kuningas Fjalar sisältävät kaikki ennustuksen. Tänään lukemani Haavikon näytelmä Kuningas lähtee Ranskaan alkaa edeltäjiensä mukaisesti ennustuksella, jota kuvaillaan epäselväksi ja syykin epäselvyydelle on selvä: mikäli ennustus on selkeä, sen toteutumista yritetään vältellä. Sen verran ennätin toukokuun lopulla lukaista raamatullisia kertomuksia kuninkaista, että niissä kuninkaat joutuvat usein nenäkkäin profeetan kanssa ja saavat kuulla aikamoiset madonluvut tulevaisuudestaan. Ennustukset myös tuppaavat toteutumaan, sellainen elementti tuo tarinaan kohtalonomaisuutta, se rakentaa kuninkaalle akilleen kantapään, joka on murentava hänen mahtinsa.

2. Valta turmelee voisi olla toinen yhteinen piirre. Sitä voi nähdä jossain muodossa kaikissa kuninkaista kertovissa tarinoissa, jotka luin. Toisaalta voiko kukaan ihminen sanoa säilyvänsä elämänsä ajan turmeltumattomana? Kuninkaan turmeltuneisuus nähdään helposti kauheampana kuin tavallisen kansalaisen, sillä kuningasta pidetään esikuvana ja toisaalta hänellä on valta-asemansa turvin laveammat vaihtoehdot turmeluksen tielle. Lisäksi kuninkaan turmelus koituu rasitteeksi koko kansalle. Useimmat tarinoitten kuninkaista ovatkin yksinvaltiaita. Sofokleen kuningas Paksujalalla (Oidipus) on hallitsijakumppaninaan vaimonsa ja vaimon veli, jotka sittemmin paljastuvat myös hänen äidikseen ja enokseen. Haavikon kuninkaalla, jota nimitetään prinssiksi, on tukenaan pääministeri, joka lukee kuninkaan kirjoittamat puheet.

3. Paras vertaistensa joukossa. Varsinkin Sofokleen, Runebergin ja Topeliuksen tarinoitten kuningas on kuningas, koska hän on joko paras mies siihen tehtävään tai peräti karismaattinen nero, kuten Topeliuksen kuningas Kustaa III. Tähän sarjaan voi joiltain osin lukea mukaan myös Aapo Rapin kuningas Toffeen, joka sarjakuvassa palaa valtaan omilla ronskeilla keinoillaan. Lisäksi hän sivumennen valloittaa koko maailman. Sen sijaan Shakespearen, Vikström-Jokelan ja Haavikon kuninkaat lienevät kaikki perineet valtansa. Kuningas Juhanan oikeus kuninkuuteen (tai sen oikeuden puute) tosin on koko näytelmän kantava teema ja Haavikon kuningas on omasta mielestään juuri sopiva kuningas – ei liian älykäs eikä liian tyhmä.

4. Kukkulan kuningas. Lisäksi kuninkaitten riesana ovat vallantavoittelijat, jotka juonittelevat vimmatusti saadakseen valtaan mieleisensä henkilön tai päästäkseen itse kuninkaaksi. Vallantavoittelu on Shakespearen Kuningas Juhanan ja Topeliuksen Kuninkaan hansikkaan keskeinen teema. Tavallaan vallantavoittelussa toteutuu sama piirre kuin lasten leikissä Kukkulan kuninkaasta. Kaikki tavoittelevat ylintä asemaa vaikka se onkin pitemmän päälle aika rasittava puolustaa.

5. Kuninkaallisen kesäkuun vaakuna. Kuninkaallisen kesäkuun vaakunassa oleva kruunu kuvaa kuninkaan vallan tunnusmerkkejä ja punainen, valuva pohja niitä verivirtoja, joita valtaan pääsy ja vallassa pysyttely tuovat mukanaan. Tarinoista fyysistä väkivaltaa sisälsivät kaikki muut paitsi lasten satukirja Kuningas Tollosta. Väkivallan käytöllä on selkeä tehtävänsä, kuninkaat ovat valtioitten ja sotajoukkojen johtajia. Lisäksi usein kuninkaaksi on valikoitunut porukan rankin soturi. Raamatun kertomuksessa paimenpoika (sittemmin kuningas) Daavid ei pelkästään kukista Goljat-jättiä vaan vieläpä leikkaa häneltä pään irti.

Näinä tasavaltaisina aikoina voi tietysti kysyä mitä virkaa kuninkaista kertovalla kirjallisuudella on enää nykyihmiselle. Itsevaltiaita kuninkaita ei ole, miksi siis miettiä koko asiaa? Eivätkö kuningastarinat ole silkkaa romanttista hömppää menneisyydestä? Voisiko kumminkin ajatella, että niinkuin lapset leikissään tavoittelevat kukkulan kuninkuutta, myös aikuinen ihminen tavoittelee elämässä tiettyä asemaa ja on valmis tekemään yhtä sun toista sen saavuttaakseen. Jotkut perivät asemansa, nepotismi rehottaa kesätyöpaikan haussakin. Vaikka kuninkaita ei enää syöstä vallasta, voivat juonittelut ja salaliitot olla arkipäivää nykypäivän työyhteisöissä. Poliittisista kuvioista voi löytää rakenteita, jotka muistuttavat muinaisten kuninkaitten kohtalokkaita käänteitä. Sanalla sanoen – kuninkaat olivat ihmisiä kuten mekin, jos eivät aina parhaita, niin ainakin tarkkailluimpia kansansa keskuudessa.

No, joo. Päätän raporttini tähän. Heinäkuussa en aloita teemakuuta vaan luen mitä käteen sattuu. Elokuusta olen suunnitellut eläimellistä. Eläinaiheisia kirjoja on kertynyt aika tavalla. Mutta sitä ennen vietän kesäkuun loppuun ja heinäkuun heilun vapaana.

Paavo Haavikko: Kuningas lähtee Ranskaan

Paavo Haavikko (1931 – 2008) kirjoitti vuonna 1974 näytelmän Kuningas lähtee Ranskaan. Minä, ketjukolaaja, luin sen näytelmän vuonna 2013. Aluksi näyte näytelmän lopusta:

       Prinssi (laulaa)

”Niin, jäi Englanti lumeen, upposi,

       ja Ranska kasvaa ohraa.

Koko kolpakko tuodaan, se tyhjenee.

       Se laiva ei uppoa

meren myrskyissä. Riittää miehiä

       sitä tyhjentämään,

ahkeria, nopeita, englantilaisia.”

Näytelmän päähenkilöä nimitetään prinssiksi, vaikka hän taitaakin olla Englannin kuningas. Prinssille tarjotellaan morsioita, vaikka myöhemmin paljastuu, että hän onkin naimisissa. Morsioehdokkaat kulkevat kuitenkin mukana koko näytelmän ajan. He ovat keskenään naisellisesti tukkanuottasilla – milloin toisiaan ihaillen milloin sättien. Toinen merkittävä mieshahmo näytelmässä on vanha pääministeri, jonka kanssa prinssi käy keskusteluja strategiasta.

Huomattavana vaikuttimena tapahtumiin on orastava jääkausi, joka pakottaa prinssin lähtemään Englannista. Mukana seuraa sotajoukko ja matka Ranskaan taittuu Englannin kanaalin ylitse jäitä myöten. Ranskassa sitten soditaan sotaa, jolle ei tunnu olevan mitään erityisempiä perusteita. Tapahtumien ajankohta vaikuttaa aluksi olevan viime sotien jälkeinen aika (Sehän se aina on! Paitsi sodan sattuessa...), myöhemmässä vaiheessa käytävät sotatoimet viittaavat ainakin puolisen tuhatta vuotta varhaisempaan ajankohtaan.

Näytelmän sota on sekä julmaa kuritusta että naurettavaa haahuilua. Sodan päämäärät ovat mitä ovat, prinssin pääasiallisimmaksi saavutukseksi tuntuu nousevan Salisburyn kreivittären valloitus tämän miehen ollessa poissa sotatoimien takia. Senkin lupaa uuden pääministerin avustaja jättää mainitsematta historiankirjoituksessa.

Äkkiä lukaistuna näytelmässä tunnusti olevan monia jänniä aforistisia heittoja, sen tapaisia, jotka ovat minulle tuttuja Haavikon Rauta-aika tv-sarjasta. Niissä ajatus esitetään vähän nyrjähtäneenä, outona, mutta siten, että teknisesti se vaikuttaa iskevältä kuin vaalilause. Mitä sen sijaan merkitsevät näytelmän sota, morsiaimet ja koko selonteko ylipäätään, jää minulle epäselväksi. Kuuntelin youtubesta pari pätkää näytelmän pohjalta sävelletystä oopperasta (säveltäjä Aulis Sallinen) ja sävelmaailma tuntui sopivan näytelmästä syntyvään käsitykseen, joka ei minun tapauksessani ole kovinkaan selkeä.

Lukemassani kirjassa on 98 sivua ja kunhan joku kirjoittaa siihen 30-sivuisen esipuheen tulee uudesta laitoksesta lukemieni Shakespeare-suomennosten pituinen. Luin kirjan tuossa aampäivän aikana.

Aapo Rapi: Kuningas Toffee

Aapo Rapin (s. 1977 kertoo wikipedia) sarjakuva-albumi nimeltä Kuningas Toffee julkaistiin vuonna 2008. Luin sen. Katselin myös kuvat.

Kuningas Toffee oli tyranni, joka piti toffeesta niin paljon, että päätti syödä vain sitä. Hänen tarinansa avautuu lukijalle käärö kääröltä. Kääröjä lukijan kanssa tutkii nuori mies, joka törmää niihin etsiessään ruokaa perheelleen.

Tykkäsin tarinan omaperäisestä aiheesta. Toffee kuulostaa mukavan absurdilta – se on tahmeaa, mutta ei varsinaisesti pelottavaa. Kuningas Toffee sen sijaan on pelottava. Hänen valtansa on rajaton ja hän käyttää sitä armottomasti. Hänen T-paidassaan ei lue: ”All You Need Is Toffee” vaan todennäköisemmin ”Verot ylös”. Onko kuningas jatkuvassa sokerihumalassa vai onko valta turmellut hänet kuten on käynyt monille muillekin kaikenlaisten tarinoitten kuninkaille, en osaa sanoa. Veikkaisin jälkimmäistä. Kuitenkin myös kuningas Toffeella on hyvät puolensa, jotka sarjakuvan myötä pääsevät esiin.

Sarjakuvan toinen päähenkilö, nuori perheellinen mies ei ole niin karismaattinen kuin kuningas, hän ei menesty elämässä niin itsestään selvästi. Hän on nykypäivän jokamies, jonka ei tarvitse poistua kaupungistaan eikä muistella mitä sattui pari vuotta sitten, kun nykyhetkessäkin on omat ihmettelemisensä. Yksi hänellä kuitenkin on ja sen mukana kaikki.

Piirrokset ovat aika pieniä, kuten koko albumi. Musta-valkoinen kuvitus ei ehkä säihky samalla tavoin kuin värillinen, mutta kaipa se sopii aikuiseen makuun.

Albumissa on 97 sivua ja luin sen tuossa aamulla ennen kirkkoon lähtöä.

Juhannusyön uni

Ryppyotsavaroitus: Tämä blogiteksti on runonäytelmän muotoon laadittu William Shakespearen näytelmän A Midsummer Night's Dream suomennoksen Juhannusyön uni lukemisen innoittama kirjoitus, jossa on myös jonkin verran kirjan arvioinnin piirteitä.

Näytelmärunollisen kirjoituksen innoittajana:

William Shakespearen näytelmä Juhannusyön uni

Alkuteos A Midsummer Night's Dream

Suomentaja Matti Rossi (2005)

Runollisessa tekstissäni esiintyvät hahmot:

Tahaton lueskelija

Ketjukolaaja

Kuu

Kaikki pidäkkeet ohitetaan:

Kuu:                        Juhannusyönä kuljen raskaana kuin laiva

lähtiessään satamasta. Se on sentään vähä vaiva

verrattuna blogitekstin lukemisen tuskaan.

Tekisipä totisesti mieli painaa pääni puskaan!

Mitä miettisikään tästä näytelmän kirjoittaja!

Tuntisiko oikeutta kärsineensä suomentaja?

Juhannusyöhön jatkan, kylmä neitsyt, taivaltani.

Sallimus säästäköön muut tältä vaivaltani.

                               (Kuu jatkaa taivaltaan. Tahaton lueskelija ilmaantuu näyttämölle.)

Tahaton lueskelija:    Ja mutta sepäs oli, olipas se sentään jotakin...!

Shakespearen näytelmän toisen nyt jo lukaisin!

Jotakin voinen sanoa jos milloin mainitaan

tuo näytelmäkirjailijain esikuva konsanaan.

Nahkurin pojaksi hän melko suvereenisti

kirjallisuuden, näyttämön perinteitä hallitsi.

Sen huomaa kyllä heti näytelmien alusta,

kun selväksi käy juoni. Niinkuin taikakalusta

soi muotinnettu rakenne: ongelman suuremman

seuraksi pienempi käy isommalle peilikuvaksi –

ja näitä kahta väännellään ja käännellään.

Osansa mukaan (jos ei niin omalla äänellään)

puhuvat hahmot puolestaan. Pääsevätkö huolestaan

sen määrittää, nähdäänkö huvi- vaiko murhenäytelmää.

Antiikin tarut, toiset näytelmät ja ajan tavat

omia kehyksiään lahjoittavat, langettavat.

Ja silti näissä näytelmässä omaa ääntä on,

on muutakin kuin hioutunut taito verraton...

Tämäkin juhannusyön taikasatu soittelee

kieliä, joita toiset poijjat tuskin koittelee –

ei siksi ettei muittenkin tekisi harpun syrjään mieli,

vaan koska soittajan on taiottava oma kieli

ja se on taito jonka saavat harvat vain.

Kas, tottumattomalle ääntää soitin parahtain.

Ja siitä puheen ollen suomennoksen suhteen,

on Matti Rossi tehnyt onnistuneen iltapuhteen,

tuon suuren kirjailijan tekstit herättänyt eloon,

näytelmät suomentanut eikä käynyt teloon...

                               (Ketjukolaaja saapuu näyttämölle.)

Ketjukolaaja:            Sinäkö täällä itseksesi haastelet ja puhut?

Tiedäthän että siitä juuri sytyn saavat huhut.

Kirjoita blogiin, purkaudu huomaamatta!

Harvapa niitä lukee, nenäänsä Kuukin nostaa

kainostelematta, kasvonsa pilven harsoon pukee.

Kuulehan muuten, luin juuri äsken näytelmän

Juhannusyön uni. Kirjoittaja, Englannin

lahja teatterille, Shakespeare, nahkurin

poika, kirjoitti kolmekymmentäkuusi

näytelmää, ainakin. Suomennos on aika uusi,

jos tiedät, Matti Rossin, laulurunoilijan,

Garcia Lorcan, Vallejon suomentajan...?

Tahaton lueskelija:    No, kuinkas muuten, minäkin sen luin.

Juhana Maattomasta kun niin innostuin.

Ketjukolaaja:             Luit Juhannusyön! Sinäkin? Sattuipa somat!

Nyt voimme keskustella siis kuin tahattomat –

niin, tai siis, tarkoitan vallattomat, me kaksi

puolin ja toisin. Juhannusjuhana, millainen flaksi...!

Tahaton lueskelija:    Tosiaan, meinasikin jäädä mainitsematta,

se miten Shakespeare nostaa myös tragediaan

koomisen hahmon, joka voi laukoa suorat sanat,

katsojakunnan mielipiteen ääntä heijastavat.

Ketjukolaaja:             Koomisen hahmon? Kaksihan on meitä tässä

juhannusjuhlista henkiinjäänyttä säheltämässä!

Tahaton lueskelija:     Komediaan kai mahtunee useampikin meitä,

eksymään metsään tai kulkemaan mutkista

suoria teitä? Mitäpä pidit Juhannusyön unesta?

Ketjukolaaja:             No, mikäs! Mehevään mittumaariinhan

eroottisesti ladatun lemmentarinan

sävärit sopivat kokkoa kohentavasti.

Veikeä vintiö Puck sotki kaikkien asiat

lopulta rakentavasti ja onnea potki myös

Oberon, joka valtasi vaimonsa

ponkearinnan sekä vaimon suosikkipojan

kuin kunkulle kuuluu. Näytelmä näytelmän

lopussa lienee lavalla enemmän

edukseen kuin se kirjan sivuilta lukien oli.

Vaihtelun vuoksi kelpasi sekin kuin alkomaholi,

jota jo tulinkin parina iltana harrastaneeksi...

                                       (Häivytys. Kuu esiintyy uudelleen miettien mitä tähänkin nyt sanoisi.)

Kuu:                               Pian, jo pian koita juhannuspäivän aamu.

On mielen ranta autio ja siellä kupeksin kuin haamu.

Vaikkakin minun poistua suo aamunkoitto,

jää blogiteksti tämä, höperyyden voitto.

Juhannus, kesän suuri juhla, valon valta, paljas avaruus

periksi anna, laupiaasti lahjoita yön rauha,

tämänkin tekstin ylle toukanpöly jauha.

Syys saavu, pimeällä viitallasi peitä,

tahaton kolaus vie purjetuulen teitä.

 

 

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Kuopiossa poliisimiehenä työskentelevä Marko Kilpi (s. 1969) on herättänyt huomiota poliisin työstä kertovilla romaaneillaan. Luin hänen kolmannen romaaninsa Elävien kirjoihin (2011), jonka työpaikan kahviporukka oli hankkinut minulle läksiäislahjaksi.

Elävien kirjoihin kertoo huumausaineitten käyttäjistä sekä poliiseista, jotka pyrkivät ehkäisemään laittomia toimia. Päähenkilöitä on kolme. Mikään perinteinen kolmiodraama ei kuitenkaan ole kyseessä. Poliisit siinä vain jahtaavat rosvoja nykyaikaisen delikaatisti ja jahdattavat vastaavat vähemmän hienotunteisesti.

Huumausaineitten käyttäjien elämää kuvataan realistisen ja uskottavan tuntuisesti. Heitä nimitetään sanalla ”narkki”. Kaikki narkit kuvataan kirjassa yksilöinä, ei huumeisiin uinahtaneena laumana. Kaiken kaikkiaan romaanin hahmoja lähestytään psykologisesti, tarkastellen varsinkin menneisyyden vaikutusta elämän valintoihin. Näin pohtii tilannettaan Pike, kirjan naispuolinen keskushenkilö:

Entä jos he saavat selville hänen menneisyytensä? Juorut lähtevät liikkeelle kulovalkean tavoin, hänestä käydään puhumassa pahaa naapureille, jotka eivät ole häntä vielä nähneet. Ystäville kuvaillaan, millainen ympäristöongelma taloyhtiöön on pesiytynyt, ja hänestä tulee suosittu puheenaihe työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluissa täysin tuntemattomien ihmisten kesken, jotka eivät tule koskaan tapaamaan häntä.

Onko poliisin elämä sitten romaanissa kuvatun kaltaista, vaikea sanoa. Alusta loppuun kirjassa kummittelevat mukana traumat, vanhat painajaiset itse kunkin elämässä. Loppupuolella tarinaa pohditaankin, hakeutuvatko poliisin palvelukseen ihmiset, jotka ovat kärsineet itse väkivallasta tai joutuneet sellaista todistamaan. Tämä oli ehkä kirjan mielenkiintoisin ajatus. Se sai minut pohtimaan, miksi ihmiset ylipäätänsä hankkiutuvat töihin julkishallinnon palvelukseen. Miksi he haluavat tehdä parhaansa palvellakseen niin asiakkaita kuin yhteiskuntaakin? Riittäneekö selitykseksi pelkästään halu säilyttää oma virka? Mistä ylipäätään syntyy ”kutsumus”? Ei varmaan läheskään aina fyysisen väkivallan kokemuksesta, mutta voihan sekin olla selitys joittenkin kohdalla.

Kirjan tapahtumapaikkaa ei nimeltä mainita. Kaupungista kumminkin on kysymys. Kaupunki voisi olla Kuopio, mutta voisi olla moni muukin suomalainen kaupunki. Ehkäpä jättämällä kaupungin nimeämättä kirjailija haluaa huomauttaa lukijalle, että tapahtumat ja henkilötkin on tulkittava vain yleisluontoisesti, niin ettei kellään kirjan hahmolla ole tarkkaa esikuvaa todellisuudessa.

Kirjassa on 497 sivua, mikä on minun makuuni aika monta sivua. Lukemisen aloitin lauantaina ja nyt taitaa olla torstai, niin että oman aikansa se otti. Muutamia muitakin juttuja tosin puuhailin tässä välillä.