Kulttuurinen muniminen

Niin, eikäkun kuuntelin tuossa äskön ratiosta kulttuurikeskustelua, siinä oli pari kirjailijaa ja kirjallisuudentutkija ja haastattaja. Kaikki olivat naisimmeisiä Minna Canthin päivän kunniaksi, siitä huolimatta ihan tuntuivat asiaa puhuvan. Vaikka niinhän ne naiset aina. Sanoivat, että menestyvän kirjailijan pitää olla hauska mies. Ja sitten puhuivat taas asiaa.

Sinänsä en ole menestyjä minäkään. Jo kauppaopistossa höristin korviani, kun joku oppilas”toveri” luonnehti halpaa kuopiolaista ravintolaa paikaksi jossa käy ”tosi menestyneen näköisiä” asiakkaita. Eikä hänestä itsestäänkään tullut kuin joku kaupunginjohtaja tai mikäpähän lie.

Ne naiset siinä ratiossa keskustelivat kulttuurisesta omimisesta. Sillä taidettiin tarkoittaa sitä, että onkohan oikein, jos kirjailija kuvaa kirjassaan itseensä nähden ihan erilaisessa elämäntilanteessa olevan ihmisen kohtaloa. Saattoiko siis vaikkapa Minna Canth kirjoittaa teoksessaan Köyhää kansaa siitä, mistä kirjan otsikko kertoo, kun kerran hän itse ei kuulunut köyhään kansaan? Samalla tavalla voisi kysyä, voinko minä tässä kirjoittaa kirjailijan oikeudesta kuvata mitä milloinkin, kun en itse ole kirjailija?

Keskustelussa esitettiin, että tilanne on muuttunut Minna Canthin päivistä siinä mielessä, että nykyään on useammalla hauskalla hemmolla mahdollisuus kirjoittaa vaikkapa romaanin käsikirjoitus ja saada se julkaistuksi kirjana. Eräskin firma mainosti ainakin jokin aika sitten julkaisevansa käsikirjoituksen kirjana alle satasella. Tässä palvelussa siis kirjoittaja maksaa kirjan painattajalle, joka markkinoi kirjaa. Sitäkin kautta oma sanottava on mahdollista saada paperille painetuksi ja e-kirjana julaistuksi. Tietysti tällaiseen blogiin tai muuhun sometukseen voi upottaa vaikka millaisia kuvauksia omista kohtaloistaan. Eikä maksa kuin ”maineen”.

Ei ole olemassa sellaista jumalaa, joka ratkaisisi tätä maanpäällistä vaellusta kestäessämme, kenen sanottavaa puolueettomasti arvioiden olisi viisainta tai tärkeintä kuulla, kenen kohtalosta pitäisi lukea. Menestyksen näkökulmasta pätee kaiketi Vox populi, vox Dei, tarkoittaen Kansan ääni on Jumalan ääni. Niin että saadakseen sanottavansa kuuluville kannattaa vedota laajoihin kansanjoukkoihin ja silloin on syytä olla viihdyttävä jollakin tavalla.

Mikä se sellainen kansa olisi, joka tahtoisi itkuvirsiä kuulla? Eihän sentään Kolumbuksen kovaksi keitetty muna ollut murehista muovaeltu? Ei, se oli sellainen muna, jonka lapsikin tajuaa. Ex ovo, munassa on totuus ja lasten ja imeväisten suusta Hän valmistaa meillen totuuden. Eikö hyvä kirjallisuuskin ole jylhää ja konstailematonta kuin Vaiennut viulu?

Miten tämä kaikki sitten liittyy siihen kulttuurisen omimisen asiaan? Onko minulla siitä jokin mielipide vai taasko blogeerataan nyrkillä tyhjyyteen? Ainakin aika monia suomalaisia ovat viehättäneet Kalle Päätalon omiin elämänvaiheisiin perustuneet autofiktiiviset tiiliskiviromaanit, joista jo Ihmisiä telineillä antoi kansikuvaansa myöten selvät viitteet tulevasta. Vaikka itse en saakaan Päätalon romaaneja luettua, näen kansan maun omakohtaisuuden osalta samansuuntaisena oman makuni kanssa. Oma kulttuur paras kulttuur. Kirjoittajan omaan elämäkokemaan perustuvat kertomukset kiinnostavat, mutta niitten kertomusten on sitten paras olla viihdyttäviä. Asiaa saa olla mukana sopivasti annosteltuna, kunhan pitää mielessään, että parhaat asiatekstit ovat muisteloita.

Antti Hyry: Aitta

Antti Hyry (1931 – 2016) kirjoitti vuonna 1999 julkaistun romaanin nimeltä Aitta. Luin sen.

Aitta kertoo siitä, miten vanhempi mieshenkilö, joka romaanissa esittelee itsensä puhelimeen ”se ja se täältä Kuivaniemestä päin”, kesän aikaan ostaa vanhan aitan Iijoki-varresta aikomuksenaan purkaa aitta ja pystyttää se sitten omalle tontilleen meren rannalle Kuivaniemeen. Aitta on todellakin vanha, sen hirret on kertaalleen käännetty (sisäpuoli ulospäin), kenties vuonna 1874, kuten myyjän mies arvelee.

Aitan ostava Kuivaniemen herra muistuttaa ajatusmaailmaltaan Pietaria, päähenkilöä Hyryn pienoisromaanista Maailman laita (vuodelta 1967). Aitta-romaanissa nimeltä mainitsematon ”Pietari” saa suuren kalansaaliin. Hänen lisäkseen tekstissä mainitaan useita miehen nimiä, jotka ovat joko suoraan Raamatusta tai ainakin omaavat raamatullisen alkuperän: Tapani, Johannes, Leevi. Silti kalansaalista suorempia yhteyksiä Raamatun kertomuksiin ei esiinny. Päähenkilöstä kerrotaan välillä minä- välillä hän-muodossa.

Tapahtumien ja luonnon kuvailu on tyypillistä Hyryä. Monenmoinen puuhaaminen on tärkeällä sijalla ja etenee sivupolkuja kaihtamatta. Niinpä Aitta-romaanissakin käydään kalassa ja piipahdetaan marjametsässä, tehdään tai jätetään tekemättä tarkoin harkittuja pärekauppoja unohtamatta tutkia päreitten myyjän hauenpäät ja kirveet. Vanha mies tekee matkaa muistoissaan, tarkkailee kunnioituksella luonnonilmiöitä, mutta samalla hän tarttuu myös toimeen rakentaakseen aittaa, jota ei oikeastaan tarvitse. Miksi kaikki on ja minne se katoaa, on eräs kirjan teemoista. Naapureilta sopii pyytää apua ja he voivat siitä avusta myös kieltäytyä, milloin on omia kiireitä. Tällöin oma apu on se paras apu.

Hän nosti takahirren takakivien päälle, sen paino tuntui leukaperissä. Näistä on maailma koottu. Kivistä ja harmaista hirsistä. Lisäksi on kenttää ja heinikkoa, villiviinimarjapensaita ja punaisia marjoja, tuomia ja takana pieniä katajia ja sinisiä marjoja ja isoja koivuja.

En muista erityisemmin huumoria Hyryn romaanista Maailman laita tai hänen novelleistaan. Tässä romaanissa on kuitenkin pieniä hauskoja sanontoja ja tarinanpätkiä, jotka ihan kivasti elävöittävät kerrontaa. Taisi Heikki Määttänen lukea joskus radiossa Aittaa. Siitä jäi mieleeni kohta:

Kuiva oja on oiva kuja, appiukko sanoi, kun mentiin hillaan.

Lisäksi taisi olla joku muukin sananmuunnos ja lapsen hauskoja mietteitä sekä ”Pietarin” ja hänen vaimonsa muisteloita nuoruusvuosiltaan. Niin ja ”anopinkuljetuslaatikko”, josta meillekin on tullut tuttu pilaileva nimitys auton katolle kiinnitettävälle suksiboxille.

Kuten muissakin mainitsemissani Hyryn teoksissa, myös Aitassa on mukana vaaran läsnäolo. Koulun käsityötunneilta jäi mieleeni vannesahan vieressä ollut huomautus, jossa sanottiin ”Vaara tarjona”. Varsinkin Hyryn novelleissa tämä vaara tarjoutuu useinkin. Kaksikerroksinen hirsiaitta on korkea rakennus, sen kattaminen päreillä ei suju keneltä tahansa.

Kiitokset JJ:lle lukuvinkistä! Aitta-romaanissa on 189 sivua ja se tuli luetuksi parissa päivässä. Muissa blogeissa romaanista ovat nauttineet mm. Liisa ja Pohjoissuomalainen kulttuuriblogi.

Pakinoita antiikin Roomasta

Paavo Castrén (s. 1938) suomensi muinaisen Rooman runoilijan Horatiuksen (65 – 8 eaa) satiirirunot. Suomennokset ilmestyivät vuonna 2013 kirjana nimellä Pakinoita antiikin Roomasta, alaotsikkona Horatiuksen satiirit.

Horatius kirjoitti kaksi satiireja sisältänyttä kirjaa. Castrén suomensi heksametrimittaisiksi sepitetyt satiirit ilman runomittaa proosatekstinä. Lisäksi Castrén käy seikkaperäisesti läpi joka ikisen satiirin selittäen sen pienimpiä yksityiskohtia myöten. Vaikka selitykset eivät merkittävästi ylitä itse satiirin pituutta, tuntuu kirjaa läpilukiessa selitysosion aikaansaama toisto välillä hieman ylenpalttiselta. Tietenkin selitykset voisi jättää lukematta, mutta toisaalta Castrénin teksti nostaa esiin sellaista, jota en ainakaan minä mitenkään lukiessani olisi voinut aavistaa. Horatiuksen teksti tällä tavoin selitettynä onkin ehkä parhaimmillaan pulahdus antiikin ajan maailmaan.

Satiirit ovat ivallisia tekstejä, joissa arvostellaan elämänmenoa. Mielestäni ne eroavat siitä, mikä on minun käsitykseni pakinasta. Pakina sisältää parhaimmilleen viritettynä hyväntahtoista hymyilyä ihmisen asenteita ja muita pikkuvikoja kohtaan. Horatiuksen satiirit, varsinkin ensimmäisessä satiirikirjassa, sisältävät ihmisten nimiä ja heidän elämänsä kuvailua tavalla, joka pahimmillaan saisi nykyiset juorumaakaritkin kääntämään lehteä. Niinpä Horatius muutamassa satiirissaan puolustautuu ja lopulta piiloutuu edeltäjänsä Luciliuksen luoman satiiriperinteen suojiin.

Toisessa satiirikirjassa sävy kehittyy siten, että runoilija alkaa kirjoittaa arvostelevaan sävyyn itsestään. Hän tekee sen kehittämällä itselleen satiiriinsa puhekumppanin, joka esim. puolustaa niitä ajattelijoita, joita Horatius on arvostellut (stoalaisia). Parhaimmilleen puhekumppanin käyttö muodostuu mielestäni satiirissa Luotto-orja Davuksen moraalisaarna, jossa Horatius antaa orjalleen luvan puhua suunsa puhtaaksi, kunnes alkaa etsiskellä kiviä ja nuolia, joilla orjaansa satuttaisi. Davuksella on yhtä sun toista sanottavaa muita arvostelleesta satiirikosta. Tämän lisäksi hän on perehtynyt stoalaiseen ajatteluun jututtamalla erään stoalaisen opettajan ovenvartijaa. Näin teräskuulamaisen napakka olisi Davuksen mielestä kuvaus vapaasta ihmisestä:

Kuka siis lopulta on vapaa? Vapaa on sellainen viisas, joka hallitsee itse itseään, jota ei köyhyys, kuolema eikä kahleetkaan pelota rohkeasti vastustamasta himojaan ja halveksimasta kunnianosoituksia ja joka on jo itsessään täydellinen ikään kuin sileä pallo, johon mikään ulkopuolinen ei voi sen sileyden takia tarttua ja jota mikään huono onni ei voi masentaa.

Horatius ei mene tällaiselle vaativuustasolle ainakaan itsensä suhteen. Hän vaikuttaa antavan ihmiselle oikeuden myös pieniin paheisiin. Tarkkaan katsoen Horatius on aikakautensa hyväosainen, Castrén arvelee hänellä olleen toistakymmentä orjaa, asunto Roomassa ja maatila sopivan matkan etäisyydellä kaupungista. Turvatusta asemastaan huolimatta hän vaikuttaa korostavan vaatimattoman elämän järkevyyttä. Hän ihailee tuttua maanviljelijää, joka puurtaa nurkumatta työntekijänä entisillä pelloillaan, jotka valtio on häneltä pakolla haltuunottanut ja lahjoittanut sotaveteraanille. Maanviljelijä nauttii päivittäin eineekseen hernekeiton tapaista muonaa, elää säästeliäästi ja hänen paheensa tuntuu olevan ajoittainen rento ryypiskely tutussa seurassa. Horatiuksen omat paheet ovat lukuisammat, mutta hänenkin ruokavalionsa tuntuu suosivan kohtuullisuutta.

Kirjassa on 234 sivua. Lukeminen kesti varmaan pari viikkoa. Taidan lukea seuraavaksi jotain Roomasta vähän syrjemmällä sijaitsevaa kohtuullisuutta ja harkintaa sisältävän teoksen.

Viivi Luik: Varjoteatteri

Virolainen Viivi Luik (s. 1946) kirjoitti vuonna 2010 julkaistun omaelämäkerrallisen romaanin nimeltä Varjuteater. Anja Salokannel suomensi teoksen, joka ilmestyi vuonna 2011 suomeksi nimellä Varjoteatteri. Luin sen.

Luikin romaani alkaa neuvostoajan puhdistuksen jälkinäytöksestä vuonna 1949. Kolmivuotias tyttönen löytää poiskyyditetyn perheen tyhjästä asunnosta kirjan, jossa on kuva Colosseumista. Luik väittää siitä lähtien tehneensä matkaa Roomaan.

Koska Roomaan johtavat kaikki tiet, Roomaan saavutaan useamman ulkomaan kautta. Luik kertookin romaanissaan paitsi elämästä itsenäistyvässä Virossa, myös oleskelustaan Viron suurlähettilään puolisona Helsingissä, Berliinissä ja lopulta Roomassa. Tosin loppu ja alku ja keskivaihe vaihattelevat paikkaansa Luikin kerronnassa. Enemmänkin hän tuntuu hahmottelevan kerrottavaansa jotain kokoavaa havaintoa näkemänsä ja kokemansa pohjalta. Syntyykö sellainen, riippunee lukijasta, minä en ihan vakuuttunut.

Suomi on maa, jossa asuu vakaa ja juureva kansa. Pariisissa matkaillut suomalainen kertoo nähneensä matkallaan ahvenen. Uskon tämän, sillä itse arvelen nähneeni Lontoossa, Westminster Abbeyssä hauen, vieläpä useampia.

Berliinissä on turkkilaisia, bratwursteja, kerjäläisiä metrossa, varkaita busseissa ja paljon lehtipuitten reunustamia katuja. Berliinissä asuu myös kirjan tärkeä sivuhahmo, virolaislähtöinen kirkonmies Atspol.

Rooma on vanha kaupunki, ikuiseksikin mainittu. Niinä Rooma on lukemattomien edeltävien sukupolvien kaupunki. Mutta se on myös nykyisin elävien italialaisten kaupunki. Lisäksi se on kaiken maailman turistien kaupunki. Ja paavin kaupunki. Sekä tietenkin kerjäläisten kaupunki. Ja vielä varkaitten kaupunki. Nämä kaikki ryhmät nousevat esille Luikin kuvauksissa.

Nykypäivän roomalaiset kuvataan elämästä nautiskelijoina, joitten työmoraali on toisenlainen kuin pohjoisilla kansoilla. Asentaja ei saavu paikalle sovittuna aikana vaan muutaman päivän myöhässä, koska ilma oli niin kurja. Talvella lämmitys asunnoissa ei toimi. Tarjoilijat käyttäytyvät niin kuin heitä varten pitäisi kohottaa asiakaskunnan tasoa. Kaikki vaikuttaa olevan peliä, jossa tärkeintä on ulkoinen vaikutelma, ei se mikä on totta tai muulla tavalla oikein. Kuitenkin Luik selvästi viehättyy Rooman näkymistä. Hän antaa paljon tilaa ympäristön kuvaukselle, välillä hieman ylenpalttisestikin. Ikuinen kaupunki on suuri, punaisen langan saatikka sitten lapsuuden ruohonkorren katoaminen tapahtuu helposti. Liitän tähän loppuun näytteen mystisestä antiikin yhteyden kokemuksesta, joka vähän johdatteleikse kirjaan, jota ajattelin kokeilla seuraavaksi:

Tiheä hiljaisuus ja kaukainen melu ja voimakas maustetun ruuan tuoksu hallitsivat jonkin aikaa tällä muurien rajaamalla, pylväiden reunustamalla aukiolla, sitten äänet sammuivat ja etääntyivät ja hiljaisuus voitti.

Ystävämme, joka muistutti mustaa gondolia, kysyi:

”Näkivätköhän Hadrianuksen väet meidät?”

Kirjassa on 264 sivua. Luin sen kolmessa päivässä, eilen pidin välipäivän.

Outi Lehtipuu: Raamatun äidit

Raamatuntutkija Outi Lehtipuu (s. 1967) kirjoitti vuonna 2011 julkaistun kirjan nimeltä Raamatun äidit, alaotsikoltaan Sivustakatsojista päähenkilöiksi. Lehtipuu esittelee parisenkymmentä eri naiskohtaloa Raamatun sivuilta. Monesta käsitellystä naishenkilöstä ei paljoa Raamatussa mainita, mutta alansa ilmeisen hyvin tunteva Lehtipuu kokoaa toisinaan vain lyhyesti mainittujen sivuhenkilöitten ympärillekin elämänhistorian kuvailemalla sitä, mitä tiedetään muitten samankaltaisessa tilanteessa olleitten naisten elämästä. Naiskohtalot esitellään siinä järjestyksessä missä ne tulevat esiin Raamatussakin (apokryfikirjat mukaanlukien). Näin ainakin tälle lukijalle syntyi vaikutelma kuin olisin käynyt läpi Raamatun pienoiskoossa. Lopussa olevassa epilogissa pohditaan sitä tarvitseeko nykyihmisen nähdä Jumala vain isänä vai voisiko Jumalasta löytää myös äidillisiä piirteitä. Kirjassa on paljon kuvia raamatullisia aiheita kuvaavista taidemaalauksista.

Aluksi esittelyssä ovat tietenkin Vanhan testamentin pitäisikö sanoa ”matriarkaaliset” äitihahmot alkaen hyvän ja pahan tiedon Eevasta. Hänen yhteydessään on esillä kirjan ensimmäinen kuva, William Blaken maalaus Eve Naming the Birds. Kirjassa on muitakin upeita kuvia, mutta tämän kohdalla seisahduin seimelle ihan totaalisesti. Luomiskertomus on niin jännittävä, Lehtipuun mielestä paratiisin kuvaus ei ole historiaa vaan kuvaus jokaisesta ihmisestä, joka kerran on muuttuva maaksi jälleen, ja jokaisesta äidistä, jolla on kyky kantaa elämää sisässään. Minä taas näen koko luomiskertomuksen syntyaikansa parhaan luonnonhistoriallisen tiedon näkemyksenä elämän synnystä ja ihmisen eriytymisestä eläinkunnan ”yläpuolelle”. Tämän vuoksi William Blaken maalauksen Eevan siihen hetkeen seisahtunut, suorastaan eläimellisen tuijottava katse tuntuu välittävän jotain häkellyttävän aitoa niistä ajoista, jolloin oli mahdollisuus kohota arvossa laskeutumalla puusta.

Oman esittelynsä saavat Saara ja Rebekka. Jo Rebekasta kertoessaan Lehtipuu huomauttaa, että veljesten välinen kilpailu, jossa nuorempi veli saa suosiota vanhemman tai vanhempien kustannuksella, on läpi Raamatun kulkeva teema. Sisarukset Rakel ja Lea taas kilpailevat yhteisen miehensä suosiosta vauvantekotalkoilla, johon myös pari orjatarta kelpuutetaan osallistumaan (syntyvät kuuluisat kaksitoista poikaa Ruben, Simeon, Daan, Naftali, jne). Kaikista näistä naishahmoista ja heidän ympärillään häärivistä miehistä nousee esiin muistoja, jotka olivat päässeet entiseltä pyhäkoulun priimukselta kokonaan unholaan. Vielä paremmaksi tilanne muuttuu, kun Lehtipuu kuvaa enempi sivuosien hahmoja, kuten poikansa kanssa erämaahan ajettua Hagaria (1. Moos. 16;21) tai Noomia, jonka hän kertoo olevan Raamatun tunnetuin anoppi. Ja myös erityisen rakastettu miniöittensä taholta. Miniöistä Ruut ei jätä anoppiaan, vaikka onkin jäänyt leskeksi vaan seuraa mukana anoppinsa vanhaan kotimaahan, jossa Ruut on itse muukalainen. Ruutin sanoja anopilleen kuulemma siteerataan usein avioliittoon vihkimisen yhteydessä, eikä ihme, sillä toisteinen uskollisuudentunnustus on tosiaankin aseistariisuvan koskettava (Ruut 1:16–17).

Apokryfikirjojen tarinat ovat minulta jääneet vähälle huomiolle, joten sen suunnan naiskohtalot olivat minulle aivan uusia tuttavuuksia ja vaikuttivat aika räväköiltä, etten sanoisi vastenmielisiltä. Uuden testamentin äideistä esillä ovat tietenkin Neitsyt Maria ja Johannes Kastajan äiti Elisabet, jonka kohdussa lapsi hypähti, kun Maria tuli käymään. Sebedeuksen poikain isän sijasta arvuutellaan heidän äitinsä nimeä, mutta varmuus jää syntymättä. Sen sijaan siteerataan Jeesuksen sanoja: ”Jos joku tulee minun luokseni mutta ei vihaa isäänsä ja äitiään, vaimoaan ja lapsiaan, veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsä, hän ei voi olla minun opetuslapseni” (Luuk. 14:26). Tähän nähden on aika jännää, että lopussa otvaillaan voiko Jumalan kokea äitinä vai onko aina pakko ajatella Jumalaa Herrana, isänä. Vihkikaavassahan on joskus siteerattu myös luomiskertomusta, jossa sanotaan nykysuomenteessa näin: ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1. Moos. 2:24).

Kirjan lopussa pallotellaan aika odotetulla tavalla tasa-arvokysymyksillä ja sillä pitäisikö naisen mukamas vaieta seurakunnassa. No, ei tarvitse vaieta. Mielestäni tasa-arvo on hyvä tavoite, vähän niinkuin sosialismi, tuskin sitä koskaan saavutetaan, mutta aina kannattaa yrittää. Olen bernsteinilainen sosialisti kaikenpuolisen tasa-arvon suhteen. Jep, jep!

Kiva kirja, suosittelen. Kirjassa on vain 176 sivua. Sain sen luettua kolmessa päivässä.

Unihiekka lentää ja puunukke pyörii

Sitä annetaan ymmärtää, että toisinaan olisi terveellistä tarttua kirjaan, joka ei ihan lähellä omaa maailmanpankkoa makoile. Lienenkö sitten tervehtynyt lueskellessani Sigmund Freudin suomennettuja esseitä vuosilta 1906 – 1937 kirjasta nimeltä Suru ja synkkämielisyys sekä muita esseitä. Kirjan suomensi Markus Lång ja se ilmestyi vuonna 2017.

Oikeastaan kirja kiinnosti minua, koska olin hiljattain lukenut E. T. A. Hoffmannin (1776 – 1822) kirjoittaman kertomuksen Der Sandmann (vuodelta 1816). Luin J. A. Hollon laatiman suomennoksen nimeltä Sannoittaja vuodelta 1952. Huomasin netistä, että Freud on käyttänyt kyseistä kertomusta esimerkkinä esseessään, jossa hän käsittelee jotain, jonka hän nimeää epämukavan tai kammottavan kokemukseksi. Esseen saksankielinen nimi on ”Das Unheimliche” ja se on julkaistu vuonna 1919. Tämän yhden esseen ja muutaman muun taidetta käsittelevän esseen lukeminen muodostui minulle siinä määrin pitkän matkan painiksi, että en yrittänytkään koko kirjaa lukaista, vaikkei se sivumääräisesti kovin pitkä olekaan. Freud on sen sortin tiedemies, etteivät hänen ajattelunsa ahtaat paalukujat minulle kutsuvina avaudu. Mutta pari esseetä lukaisin ja niistä muutama sana.

Mainitsen aluksi, että Freud on saanut sanan Unheimlich erään tutkijan varhaisemmasta tekstistä. Freud on sisällyttänyt omaan esseeseensä muutaman sivun verran saksan kielen sanakirjan kuvailua siitä, millaisia merkityksiä tunnetaan sanalle heimlich. Nyt saa riittää, kun sanon sen merkitsevän mm. kodikasta, turvallista, kesyä sekä myös kätkettyä ja salaista. Kätketty ja salainen juontanevat juurensa siihen, mitä kodin seinien suojissa, piilossa ulkopuolisten katseilta saattaa majailla. Etuliite un kuvaa samaa kuin monien kielten etuliite non eli se muodostaa joko vastakohdan tai vähintäänkin poikkeaman. Niinpä eräs esimerkkilause määritteli sanan unheimlich tarkoittavan jotain minkä oli määrä pysyä salassa, mutta mikä on nyt paljastunut. Esseen suomennoksessa sana unheimlich on suomennettu tapauskohtaisesta sanalla epämukava tai sanalla kammottava.

Hoffmannin Der Sandmann on kauhukertomus. Freud kuvailee sen juonen lyhyesti noin kahdella sivulla! Yritän hieman tiivistää. Nuori ylioppilas Nathanael on nuorna poikana saanut kokea isänsä kuoleman, johon on liittynyt hänen kodissaan vieraillut epämiellyttävä henkilö, asianajaja Koppelius. Isä on tehnyt Koppeliuksen kanssa iltaisin kemiallisia kokeita, joitten yhteydessä tapahtuneen räjähdyksen seurauksena isä on kuollut. Koppelius on kadonnut kaupungista. Opiskelukaupungissaan Nathanael arvelee kohdanneensa Koppeliuksen, joka tosin on kertonut nimekseen Coppola. Nathanael järkyttyy miehen kohdatessaan, mutta hänen tyttöystävänsä Klara ja tämän veli saavat hänet rauhoittumaan. Jatkaessaan opintojaan Nathanael näkee naapurissaan kauniin neidon, johon ihastuu. Coppola myy hänelle taskukiikarit, joilla tiirailla neitoa. Nathanael tutustuu Olimpia-neitoon, rakastuu häneen, kunnes hänelle paljastuu, että Olimpia onkin ”isänsä” ja Coppolan rakentama puunukke. Nathanaelin mieli järkkyy uudelleen, mutta taas järkevä tyttöystävä Klara saa hänet rauhoittumaan. Lopussa Nathanaelin mieleen hiipinyt sairaus saa hänestä vallan ja tapahtuu kauheita.

Freud selittää tätä kertomusta kovin eri tavoin kuin minä. Hän myös nostaa siitä esiin varsin pitkässä juoniselostuksessaan eri asioita kuin mitä minä pidin merkittävinä. Saksankielisessä wikipediassa todetaan, että Hoffmann käsittelee kertomuksessaan monenlaisia teemoja. Siinäkään ei silti nosteta esiin sitä, mikä minusta näyttää tärkeimmältä. Ehkä sitä ei nosteta esiin, koska se on aika selkeästi kuvattu ja ajatellaan, että kai tuon nyt kaikki huomaavat? Toisaalta eikö juuri ilmeisin selitys ole se mistä kannattaa aloittaa? Ehkä siihen voisi lopettaakin.

Minun mielestäni Nathanael lähinnä pysyttelee yhdessä Klaran kanssa, koska taloudellisista syistä molempien perheet pitävät tätä hyvänä ratkaisuna. Klara kehuu Nathanaelin runoja silloin, kun ne ovat valoisia ja iloisia, muttei silloin, kun ne ovat synkkiä ja surullisia. Sen sijaan Olimpia, joka ei varsinaisesti puhu kuin muutamia fraaseja, toistelee kaikista Nathanaelin runoista ”Ah, ah!” tai jotain vastaavaa. Hän on palvova kuulija, joka jaksaa kuunnella kaikki Nathanaelin runot ja ihastelee niitä aina yhtä palavasti. Nuoret neitoset ovat nimeään myöten helppoja selitettäviä. Klara, saksan sanasta klar, selkeä, kirkas ja Olimpia, viittaus antiikin isäjumalan Zeuksen pyhättöön. Klara on jalat maassa elävä toveri, joka selittää Nathanaelin isän kuolleen alkemian tutkimusten yhteydessä tapahtuneen räjähdyksen seurauksena. Hän yrittää pitää Nathanaelinkin jalat maassa, mutta helppoa se ei ole. Olimpia sen sijaan palvoo itseään runonerona pitävää Nathanaelia. Nathanael järkyttyy tajutessaan, että ainut, joka hänen runojaan kuuntelee, onkin puunukke! Kas, kun ei hakurobotti! Nathanaelin isä oli kenties alkemisti. Hän yritti oikaista rikkauteen keksimällä tavan valmistaa kultaa. Nathanael ei usko Klaran selitystä vaan epäilee vastenmielistä Koppeliusta isänsä kuoleman aiheuttajaksi. Nathanaelin viimeinen, järjetön tuhon yritys kohdistuukin järjen ääneen hänen vierellään, Klaraan.

Freud ei tietenkään tyydy näin selkeisiin selityksiin. Hän ei itse asiassa mainitse alkemiasta mitään. Tuskin kukaan häntäkään on erehtynyt pitämään sielunelämän alkemistina. Kuningas Oidipus aikoinaan tappoi isänsä ja meni naimisiin äitinsä kanssa. Tosin molemmissa tapauksissa tietämättään. Freud soveltaa tähän kertomukseen samantapaista selitystä. Nathanael kokee isänsä kahdentuvan: hyvä isähahmo kuolee pahan Koppeliuksen toimesta. Ilmeisesti äiti on tykännyt kovasti pojastaan, kun Nathanael hyväksyy rakkautensa kohteeksi mieluummin palvovan Olimpian kuin järkevän Klaran. Freud selittää kaikenlaista kastraatiopelosta ja siitä miten silmät kuulemma symboloivat miesväen sukuelintä! Kertomuksessa näet Sannoittajan (Sandmann) sanotaan olevan hurjemman puoleinen nukkumatti, joka vie lapsilta silmät päästä, jos eivät nukahda. Koppelius esittää tämänsuuntaisen uhkauksen nuorelle Nathanaelille. Freudin mukaan kastraatiopelko se vasta aiheuttaakin miehessä äkillistä taantumista lapsen tasolle, mikä siis tarkoittaa tuon epämukavan, kammottavan, jo lapsuuteen jääneen kokemista. Freud ei erityisemmin tuo esille Nathanaelin runoharrastetta. Hänen toinen esseensä (Kirjailija ja mielikuvitus, vuodelta 1908) kyllä osoittaa kiitettävää paneutumista kirjailijan luomisprosessin tutkimiseen. Mahtaako Freud silti antaa riittävästi arvoa nuoren runoilijan herkkyydelle, kun runoille ei löydykään ymmärtäjiä?

Lukaisin kirjasta vielä esseen nimeltä Huumori (vuodelta 1927). Paikoitellen Freudin käsitys huumorista vaikutti siltä kuin lähimmäisen kustannuksella harjoitetun leikinlaskun ja huumorin välille voisi vetäistä yhtäläisyysmerkit. Mutta hienoimman yksittäisen sitaatin bongasin tästä esseestä. Liitän sen tähän:

Torjuessaan kärsimyksen mahdollisuutta huumori liittyy keinoihin, joita ihmisen sielunelämä on synnyttänyt välttyäkseen kärsimyksen pakolta ja jotka nostavat päätään neurooseissa, huipentuvat mielisairauksissa ja joihin kuuluvat päihtymys, transsi ja hurmio.

Luin tätä kirjaa kuutisenkymmentä sivua. Siihenkin meni viitisen päivää surua ja synkkämielisyyttä. Seuraavaksi jotain aivan muuta.

Wladimir Kaminer: Ryssändisko

Berliinissä asuva venäläinen Wladimir Kaminer (s. 1967) kirjoitti vuonna 2000 saksankielisenä ilmestyneen kertomuskokoelman nimeltä Russendisko. Vuonna 2005 kirjasta ilmestyi Vesa Suomisen laatima suomennos nimellä Ryssändisko. Luin sen.

Kaminer kertoo muuttaneensa Moskovasta Berliiniin kesällä 1990. Hän saapui Lichtenbergin asemalle junalla parin kaverinsa kanssa. Miehet olivat juutalaista syntyperää, tämä oli edellytys maahanmuutolle. Kaminer kertoo matkalle lähdöstä, saapumisesta perille, kotiutumisesta, asuinoloista, työnsaannista, vapaa-ajan puuhista ja perheen yhdistämisestä. Tyylilaji on minun nähdäkseni pakina, ihan kaikkea kerrottua en osaa ottaa todesta. Pieni liioittelu saattaa silti muokata tapahtumain yleiskuvaa kertojan emootioitten mukaiseksi.

Näytteeksi esitän kirjasta otteen, jossa Berliinissä asuvain venäläisten toimesta järjestetään kevätjuhla. Juhlassa kuoro esittää venäjänkielistä laulantaa:

Vanhaan venäläiskansalliseen tapaan se lauloi itse sepittämiään pilkkalauluja. Pilkkalauluilla oli Venäjällä aina suuri yhteiskuntakriittinen merkitys, koska ne toivat usein sanomaansa liioitellen kuuluville kansan äänen.

Olen lukevinani Kaminerin pakinoitsevissa tarinoissa samaa piirrettä kuin em. pilkkalauluissa. Saattaa olla, että tarinat tuntuvat hauskemmilta niistä Berliinin venäläisistä, jotka voivat tapahtumista tunnistaa itselleen tutunoloisia hahmoja tai tilanteita. Minä olisin ehkä kaivannut enemmän liioittelua tai sitten olen vain väsynyt.

Tykkään kirjan kannesta, jossa on taustana hernekeiton värisellä pohjalla himmeitä viisisakaraisia tähtiä sekä etualalla kirjailija itse kurkistamassa lukijaa taivaansinisen trabantin sisältä – pelkääjän puolelta.

Nytpä sain kumminkin yhden kirjan luettua. Reilu viikko sitten olin nenäleikkauksessa, siitä toipuminen on vienyt aikaa ja voimia. Sitä paitsi piti pudottaa lumet katolta ja tehdä niistä lumista pari lumivuorta ja onhan tuota kolaamista riittänyt muutoinkin. Tämä Kaminerin kirja on onneksi lyhyt, vain 154 sivua. Lukemiseen meni silti viikko tai pari.

Muissa blogeissa mm. Lurun luvut ja Tarukirja. Myös Leena/Donna mobilen kirjat on lukenut Kamineria.