Arkea ja ekstaasia

Hankin luettavakseni kaksi Goethe-instituutin kustantamaa kirjaa, jotka sisältävät saksankielisten nykykirjailijain näytelmiä. Ensimmäisenä luin kirjan nimeltä Arkea ja ekstaasia – Viisi näytelmää saksankielisiltä näyttämöiltä. Vuonna 2015 julkaistun kirjan toimittivat Jukka-Pekka Pajunen ja Alexandra Stang. Alusta löytyy toimittajien Alkusanat, jossa luonnehditaan lyhyesti kirjan näytelmiä. Kukin kirjailija esitellään ennen näytelmäänsä.

Rebekka Kricheldorf (s. 1974): Arkea ja ekstaasia (Alltag & Ekstase, kantaesitys 2014, suom. Merja Sainio): Räväkästi erilaisille kuplailmiöille naureskeleva komedia. Tapeetilla mm. seksuaalinen vaihtelunhalu, loputon terapiapuhe, elämää ryydittävät essot sekä oman kulttuuriperinnön hylkääjät, jotka viettävät mieluummin meksikolaista kuolleitten päivää, juutalaista hanukkajuhlaa ja kiinalaista uutta vuotta kuin oman maansa juhlia. Japanilaisvieras opettaa saksalaiselle isännälleen muinaisten germaanien uskontoa ja järjestää omat oktoberfestit lähikapakassa.

Anja Hilling (s. 1975): Surun musta eläin (Schwarzes Tier Traurigkeit, 2007, suom. Ville Koskivaara): Kaupunkilaisten metsäretki muuttuu valtavaksi metsäpaloksi, luultavasti retkeläisten itse tahattomasti sytyttämäksi. Kaikki eivät pätsistä selviä, sitä paitsi tuli jää kytemään pelastuneitten sisään. Näytelmä saa miettimään mm. ”ihmistä luonnon herrana” ja ilmastonmuutosta. Metsäpalo on toteutettu kerrontana, johon näyttelijät osallistuvat vuorotellen tai sitten voisi käyttää antiikin perinteen tapaan kuoroa. Videoista luulisi olevan hyötyä metsän ja palon lavastamisessa?

Oliver Bukowski (s. 1961): Friday Night (2010, suom. Jukka-Pekka Pajunen): Alaotsikkona Naisten komedia jossa on miesuhri. Aluksi oli vaikea tajuta, että näytelmän naiset ovat vain kolmekymppisiä. Jotenkin mielsin heidät kaksi kertaa kyynisemmän ikäisiksi. Naiset keksivät illanistujaisiinsa leikin, he kaappaavat kadulta miehen, joka saa maksaa koko miessukukunnan pahat. Tässä vaiheessa näytelmä muuttuu kiinnostavaksi, mies ei ole tuppisuu vaan maksaa sanan sanasta, kaksi pahimmasta. Pieni näyte tekstistä:

Jan: … jos on kyse naimisesta, mä pitelen teidän käsilaukkua, kun te jyystätte jonkun toisen kanssa.

Natalie: Leffoissa sä saat kuitenkin aina sen kaikkein kauneimman. Koska: lopussa kaunotar huomaa, kuka sitä oikeasti on rakastanu ja kuka on aina ollut läsnä. Siis leffoissa, kuten tuli sanottua.

Katja Brunner (s. 1992): helvettikin on vain sauna (Die Hölle ist auch nur eine Sauna, 2014, suom. Merja Sainio): Erikoinen teksti, jonka voi varmaan esittää teatterissa, yhtä hyvin soveltuisi kuunnelmaksi. Tapahtumien sijasta tässä on nähdäkseni enemmän kerrontaa. Aiheena on paitsi naisen elämä, myös sukupuolen valinnan mahdollisuus? Tätä kuvannee hahmo nimeltä Hermafrodiitti, tuttavallisemmin Hermi. Toinen hahmo on nimeltään Amatsoni, kolmas se tuolla alhaalla. Lisäksi mukana on Tyttö ja muita universaalikyläläisiä. Erityisen raamatulliselta teksti ei vaikuta vaikka jotain luomiskertomustapailua yms. onkin havaittavissa. Kirjailija on sveitsiläinen, näytelmä karkaa minulta omiin korkeuksiinsa, ei kumminkaan Alpeille, luulisin.

Wolfram Lotz (s. 1981): Suuri marssi (Der große Marsch (2011, suom. Ville Koskivaara):

Kolmen näytöksen ja liitepuheen näytelmä, jossa aluksi esitetään onnetonta irvailua yhteiskunnallisten vaikuttajien sensaatiohaastatteluista. Käärmettä survotaan pyssyyn, kunnes se tulee näyttämölle ja nielaisee yhden näyttelijöistä. Kolmannessa näytöksessä on näennäisesti järkevää vuoropuhelua, jonka logiikka lipsuu kuitenkin siinä määrin, että kaiken kaikkiaan pidän näytelmää absurdistisena. Lopun puhe tuntuu olevan toisehkosta maailmasta itsensä näytelmän kanssa.

Kaikkiaan kirjan näytelmissä vallitsevat villi meno ja provosoivat haastelut. Hieman tuli lukiessa sellainen jatkutustunnelma, että kukakohan hyppää vielä pisemmälle. Mutta mukavuusrajojensa ylitse meni ainakin ketjukolaaja ihan hyppiin keikkuin.

Kirjassa on 362 sivua. Lukaisin sen läpi viidessä päivässä, näytelmä/päivä. Viikonloppuna hengähdän lukemalla ranskalaisen näytelmän, vietän aikaa perheeni seurassa ja saatanpa ottaa kunnon kumaraisetkin.

Teatterissa Kuopiossa 6

Eilen kävin vaimoni kanssa Kuopion kaupunginteatterissa katselemassa esityksen nimeltä Minna & Maria. Esityksestä vastasivat näyttelijät Annukka Blomberg ja Seija Pitkänen. Tapahtumapaikkana oli teatterin Maria-näyttämö, jonne oli viritetty mukaelma nyrkkeilykehästä, kahdessa nurkkauksessa roikkui parit isoja, punaisia nyrkkeilyhanskoja.

Esitys perustui Kuopiossa vaikuttaneitten kirjailijain Minna Canthin ja Maria Jotunin teksteihin, joista koostettu potpurri johdatti katsojan nuorten neitosten maailmasta rakastumisen ja avioelämän ihanuuden kautta vääristyneempiin ja synkempiin sävyihin. Heti kärkeen tosin naftaliinista nousseet Minna ja Maria julistivat tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden sanomaa. Alkuvaiheen päällimmäiseksi jätetty ajatus taisi kuitenkin olla, että ihmisen pitää pyrkiä kohtaamaan lähimmäisensä rakastavasti.

Kirjailija Maria Jotuni (Villu Jaanisoo, 2016)

Koska näytelmää oli mainostettu näitten punaisten nyrkkeilyhanskojen kautta, odotin hieman hurjempaa esitystä kuin saimme nähdä. Esitys oli varsin hillitty, elämöinti ja huudahtelu rajoittuivat niihin tilanteisiin, joihin ne kuuluivat. Yleisöä ei yritetty viihdyttää kovaäänisella melulla – tähän olin erityisen tyytyväinen. Tunnistin näytelmistä ainakin seuraavia: Köyhää kansaa, Kovan onnen lapsia, Sylvi, Anna-Liisa ja Kultainen vasikka. Pari lauluakin kuultiin, en tiedä miten ne liittyivät näytelmiin, mutta toimivatpahan siinä piristeenä. Tummat silmät ehkä liittyi niihin hanskoihin? Kointähtönen vissiin köyhyyteen.

Lopuksi olisi ollut tarjolla kakkukahvit, mutta piti lähteä kotiin, että vaimo saa riittävästi unta, kun on työpäivä edessä. Aika isolla osalla katsojista ne päivät olivat jo takana, mutta joitakin nuoriakin joukkoon oli kertynyt.

Anna-Elina Lyytikäinen: Hämähäkkimiehen kosto

Anna-Elina Lyytikäinen (s. 1971) kirjoitti vuonna 23.2.2011 ensi-iltansa Tampereen teatterissa saaneen näytelmän Hämähäkkimiehen kosto. Lyytikäinen myös ohjasi ja lavasti esityksen. Luin näytelmän vuonna 2011 ilmestyneenä kirjana.

Näytelmä on rakennettu taitavasti. Se alkaa teatteriesityksenä, jota häiritään. Tapahtumat käynnistyvät viivyttelyittä ja etenevät samaa rataa. Hahmot ovat selkeitä, karrikoituja ja hauskoja. Huumori on reipashenkistä, jopa ronskia, katsoja tietää missä kohdassa pitää nauraa. Farssista en silti puhuisi, pikemminkin näytelmässä kosketellaan elämän ilmiöitä sellaisella kielellä, jonka tunnistan helposti ja joka silti taipuu ilmaisemaan syviäkin sävyjä. Paikoitellen – ja hyvästä syystä – käytetään kirjakieltä.

Tietyissä kohdin vuoropuheluun osallistuu myös katsomossa istuva (näyttelijä), mikä saa katsojan luultavasti rikkomaan mieleensä kehkeytyvää illuusiota näytelmän ”todellisuudesta”. Näytelmä on katsottavaksi koottu esitys, sen luoma illuusio ei murene sillä, että katsoja tajuaa kohtaavansa näyttämölle esiin asetellut varsin yleiset ongelmat yhtenä suuresta joukosta. Luettuna tämä näytelmä muuten vaikuttaa rennommalta ja vähemmän tempoilevalta kuin netistä löytämäni trailerin katkelmat esityksestä. Laitan tähän itseäni koskettavan poiminnan tekstistä. Se ei ehkä ole ihan letkeimmästä päästä, mutta puhuttelee minua:

No, kun sun äiti ei voinu sietää mua ja uhkas tehdä sut perinnöttömäksi, jos sä jatkaisit mun kanssa, ni ihan kun jollain kuninkaallisilla, niin sä vastoin vanhempies tahtoa päätit jäädä mua passaamaan, etkä sä nyt sitten ikinä saa rahojas, jotka sulle muutoin kuuluis.

Kirjan kanteen on koostettu erinomainen kuva. Rikkinäisessä peilissä näkyy erilaisin ilmein näytelmän pääpari Maria ja Pena – sen sijaan näytelmässä esitettävän näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Anna Lyydekken puuttuu kuvasta. Peilin keskellä on reikä, ydin on poissa, sisimmässä on aukko, sen ympärillä pariskunta kiihkeissä tunnelmissa. Kirjaston kirjaan on lyöty tarra ilmeisesti kannen suunnittelijan nimen päälle. Harmi.

Kirjassa on 158 sivua. Lukaisin sen aamupäivän aikana. Lukupäivän valikoituminen juuri ensiesityksen päivämäärälle on merkillinen sattuma.

Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää

Heidi Mäkinen Tampereelta kirjoitti vuonna 2020 julkaistun romaanin nimeltä Ei saa elvyttää. Luin sen.

Romaanissa liikutaan Helsingissä, ehkä siksi, että siellä on hammaslääketieteen oppilaitos, jossa kirjan päähenkilö Auri on työskennellyt. Tampere olisi muutoin ollut kivampi paikka tapahtumille. Sieltäkin varmaan löytyy kahviloita ja tyyriitä asuinalueita. Auri on oiva nimivalinta hampaitten kanssa työskentelevälle, tulee kultahampaat mieleen.

Teemoja löytyy moneen lähtöön, pääaihe on kuitenkin se, että Auri tuntee eläneensä jo tarpeeksi pitkään ja haluaa pois. Meillä mieshenkilöillä on se etuisuus, että kuolema tulee yleensä varhemmalla iällä ja aika nopeesti, joten pikemminkin on vain pysyteltävä sen aikaa tolpillaan, että ehtii kouluttaa seuraajan kolaamaan pihaa. Tämän aiheen lisäksi romaanissa nousevat esiin erilaisella vaurauden tasolla eläväin ihmisten erilaiset elämänasenteet, sukupolvien väliset erot, työssä uupuminen, vegaanius, vanhusten kodinhoito ja vanhusten oikeus omiin rahoihinsa. Jopa seksi ja lasten hankkiminen elämänvalintojen suuntaajina nousevat käsittelyyn.

Romaanin henkilögalleria on sopivan suppea, henkilöt eivät mene lukiessa sekaisin, vain aniharvoin palasin taaksepäin tarkastamaan jotain yksityiskohtaa. Vaikka kerronta onkin pääosin ilmavaa, on näitä yksityiskohtia silti siinä määrässä, että varsinkin romaanin keskivaiheilla lukeminen hidastui hahmojen taustoittamisen takia. Lukija kykenee kyllä muodostamaan tarinan puuttuvat osat ilman laajempia selittämisiä. Loppua kohden, kun tapahtumat alkavat viedä tarinaa eteenpäin ja aikaisempien aikain muistelu jää pois, sujui lukeminenkin nopsemmin. Lopunkin olisi mielestäni voinut esittää karsitummin, nyt romaanissa syntyy jonkinlainen loppusuvanto, joka syö tehoja.

Koska aiheena on kuolema, on huumori monelta osin mustanpuoleista huumoria, tosin rennolla tyylillä esitettyä. Olen kai sitten aikamoinen tosikko, kun tämä huumori nyt ei satu minuun puremaan. Näin Aurin jotenkin itseni kaltaisena hahmona, joka ei luovu järkeilystä vaan jatkaa valitsemallaan linjalla viimeiseen asti. Koin Aurissa paljon tuttua, vaikkei hampaitten pesu minusta mukavaa ole koskaan ollutkaan.

Tähän loppuun halusin säästää sen seikan, joka herätti eniten myönteistä huomiotani koko kirjassa. Nimittäin väliotsikot. Romaani jakautuu lyhyisiin, muutaman sivun pituisiin kappaleisiin, joilla on kaikilla oma otsikkonsa. Jotkut näistä otsikoista ovat niin mageita, että ne tuntuvat suorastaan mietelauseilta. Ajattelin laittaa muutaman niistä tähän näytteeksi, jotta mahdollinen lukija voi itse kuvitella miltä tuntuisi, jos radion kuuluttaja kajauttaisi seuraavia mietteitä ennen puolenpäivän hetkeä:

Ruoka on rakkautta

- - -

Kaipaan sinua kuin vaahtokylpyä

- - -

Suurin osa ihmiskunnasta on tyhmää ja saamatonta

- - -

Tiedättekö missä olette?

Kirjassa on 245 sivua. Lukaisin sen kahdessa päivässä.

Äänet myöhässä

Valikoima Äänet myöhässä sisältää alaotsikkonsa mukaisesti Suomalaisia kuunnelmia 1968 – 1969. Teoksen alussa Pekka Lounela pohdiskelee lyhyessä kirjoituksessaan Saatteeksi ”äänen teatterin” osaa suomalaisen dramatiikan ja novellistiikan kentässä. Hän toteaa kuunnelmamonisteitten kysynnän kasvaneen. Kirjan loppuun, ennen luetteloa vuosien 1968 – 69 suomalaisista kuunnelmista, teoksen toimittaja Jyrki Mäntylä luonnehtii kuunnelmiin sisältyvän yhtä hyvin kertovaa ja runollista kuin näytelmällistäkin ainesta. Mäntylä arvioi ”jäävisti” tämän teoksen olevan tähänastisista seitsemästä kotimaisten kuunnelmien valikoimasta taiteellisesti korkeatasoisin ja monipuolisin ja kykenevän välittämään lukijalle kuvan ajan hengestä ja ongelmista. Hän myös kiittelee radion nykyjohtoa vapaamielisestä asenteesta, jonka myötä moni tämän valikoiman kuunnelmista on saatu radiossa esittää.

Bo Carpelan (1926 – 2011): Myöhäiset äänet (Rösterna i den sena timmen, suom. Tuomas Anhava, ensiesitys ruotsiksi 27.11.1968 ja suomeksi 13.1.1969): Pitää sanoa, että olin kyllä kuvitellut Carpelanin kirjoittavan aika lailla toisenlaisista aiheista kuin tässä. Kuvittelin hänet kirjailijana jonkinlaiseksi kaupunkilaiseksi Antti Hyryksi, joka tekee hiljaisia havaintoja ja pohdiskelee niitä mielessään. Niinpä en alakaan avaamaan tämän kuunnelman tapahtumia lainkaan vaan annan mahdollisen lukijan yllättyä omalla tavallaan.

Juha Mannerkorpi (1916 – 1980): Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet (24.11.1969): Saku ja Roto löytävät sillankorvasta polkupyörän, jolla on rekisterinumero. Pyörän omistaja, sairaanhoitaja, on hypännyt jokeen. Hänen ruumiinsa on ajautunut jokisuun pohjalle päätyneeseen taksiin. Siellä nainen muistelee viime aikojen tapahtumia ja puhelee lohduttavasti Sakulle, jonka äiti oli hänen työtoverinsa. Uuvuttivatko sisaren työpaikan kovat vaatimukset vai kumauttiko biologinen kello jo liian monta lyöntiä?

Heimo Pihlajamaa (s. 1936): Illalla, keväällä (28.4.1969): Herkän runollisilla kevään sävyillä maalattu kuvaus 1960-luvun lopun kaupunkien opiskelijaliikehdinnästä. Syövätkö vallankumoukselliset toisensa vai nappaako heidät poliisi ja istuvatko he jo parin vuoden kuluttua eläkeviroissa katselemassa tv:tä ja lihomassa? Kaikkitietävän ja mihinkään johtamattoman keskustelun lisänä halu rakastaa.

Hannu Mäkelä (s. 1943): Sirkan päivä (28.3.1969): Kuunnelma Toivosta, opettajasta, joka on hiljaa tympääntynyt työhönsä. Peruskoulu tekee tuloaan, elämä menee menojaan. Lisäksi pitäisi maksaa sähkölasku ja lähettää anopille nimpparikukkia. Voisi olla jakso Kantolan perheestä.

Seppo Urpela (1937 – 1993): Tositoverit (7.3.1969): Karjalan renki tulee Helsinkiin hommiin, jossa tutustuu vähätöiseen aputyömieheen, joka järkkää hänet montunkaivuun Vuosaareen. Yhteiskunnan matalan tason hanslankareitten elämänmenoa, ryypiskelyä ja työväen hengennostatusta.

Pirkko Jaakola (s. 1940): Enoni kuolemasta lehdistölle antamani kuvaus (6.3.1968): Kuvaileva alaotsikko Kuunnelma kahtena muunnelmana. Jaakolan teksti muistuttaa laulurunoa, ellei peräti omalakista oopperaa. Laulurunostus syntyy osin lauluilla, osin toistolla, jolla tehostetaan tarinaa ja saadaan kuulija tarkkailemaan mitkä ovatkaan muunnelmien erot. Laitan tähän näytteen yhdestä laulusta:

Jos tahdot elää vanhaksi, niin nauti olutta heih!

- - -

Käyt ilman sitä kalvaaksi sut nappaa kuolema heih!

- - -

Ja ennenkuin sä huomaatkaan oot sivuuttanut olutmaan

ja enon lailla matkaat vain sä ohi kapakkain. Heih!

Aapo Junkola (1935 – 2017): Masaccio paikassa nimeltä Marina di Pisa (21.2.1968): Runollisuudella, historialla, musiikilla ja muilla hälyäänillä kyllästetty haahuileva ”ääniversumi”, jollaisia nykyisin kuunnelmat tuppaavat olemaan. Käydään läpi lähinnä kaupankäyntiä, riistoa ja väkivaltaa ja lopussa sitten mainitaan niitten yhteys luovuuteen ikään kuin se riittäisi selittämään kaiken.

Paavo Haavikko (1931 – 2008): Kilpikonna (6.5.1968): Olipa huojentavaa, kun tämä Haavikon kuunnelma ei ollut mikään kuningas lähdössä Ranskaan vaan kotoisa kilpikonna. Tietysti voisin tässäkin olla tunnistavinani vain näennäistä helppotajuisuutta, mutta enpä tunnista vaan ajattelen, että kyseessä on rakkaustarina ilman rakkautta. Sisäiset tyhjyydet ja muut olennaiset näennäisyydet jääkööt tällä erää käsittelemättä.

Eeva-Liisa Manner (1921 – 1995): Varjoon jäänyt unien lähde (28.7.1969): Kuuden henkilön iltakeskustelu kääntyy yhden naisen runolliseksi muisteloksi. Mitä tapahtui Viipurissa joskus kauan sitten, viattomuuden aikaan ennen syntiinlankeemusta, on kasvanut naisen mielessä ylisuuriin mittoihin. Mielestäni kertojanainen sekoittaa onnen ja rakkauden, mutta oli menneeksi. Eipä mennyt minun iltani siitä pilalle.

Kirjassa on 310 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.

Suomalaisia kuunnelmia 1978 – 1981

Solja Kievari toimitti vuonna 1982 julkaistun valikoiman Suomalaisia kuunnelmia 1978 – 1981. Alusta löytyy Mirjam Polkusen kirjoitus Lyhyttä proosaa, jossa todetaan kuunnelman sijoittuvan lajityypiltään lähemmäs novellia kuin vaikkapa romaania. Tekstissään Käsikirjoituksesta esitykseksi kuvailee Solja Kievari kuunnelman toteuttamisen vaiheita ja mainitsee mm. kuunnelman olleen aiemmin vain näytelmällisen tekstin esittämistä radiossa, mutta sittemmin kehittyneen omaksi taiteenlajikseen. Uskallan kumminkin tarjota näitä kuunnelmakirjoja osaksi näytelmien lukuhaastetta Shakespearen sisarukset.

Lukemani teos sisältää mielestäni suomalaisen kuunnelman kultakauden huikeimpia onnistumisia, kuten Pirkko Jaakolan häkellyttävä Eksyssuon lapset ja Juha Mannerkorven toisenlainen rakkauden kuvaus Isot lapset leikkii. Suurinta osaa kuunnelmista en ollut ennen kuullut, niihin oli nyt hyvä syy tutustua.

Antti Tuuri (s. 1944): Lintujen kesyttäjä (ensiesitys 13.8.1978). Todella kovan luokan aloitus tälle valikoimalle. Upea kertomus miehestä, joka on ottanut elämäntehtäväkseen lintujen kesyttämisen ja siitä, mitä tapahtuu kun hän saapuu uskovan pariskunnan maalaistaloon viivähtääkseen siellä viikon päivät. Kuten tunnettua yhteisö tuomitsee erilaisuuden.

Jussi Kylätasku (1943 – 2005): Uuni (8.10.1979). Perustuu tositapaukseen. Poika tulee vierailulle vanhempiensa luo. Äitiä ei kotona näy. Isä väittää äidin menneen jonnekin. Uuniin on rakennettu uusi muuri. Isä lämmittää uunia vimmaisesti. Käydään läpi perheen elämänvaiheita. Tästä on tehty myös tv-elokuva. Aihe ei ole ihan lemppareitani.

Marja Kurkela (1949 – 2017): Ja 80-luvulla ei mittään (14.10.1979). Tässä sitten kuunnelma minun mieleeni! Työttömyydestä kertova satiiri puraisee työttömyyttä pahasti omaan jalkaan kuvatessaan toimenpiteitä, joilla yhteiskunta työttömiä toimettomina pitelee. Työttömille tarjotaan terapiaksi puuhastelua ja visailua. Akateemisille tietokilpailua tai shakkia ja epäakateemisille jätkänshakkia tai uuninpankolla makoilua. Eikä puhettakaan työtoiminnasta. Julman hauskaa!

Juha Mannerkorpi (1915 – 15.9.1980): Isot lapset leikkii (4.5.1980). Kahden näyttelijän kuunnelma. Pariskunta päättää nähdä unta tietystä teemasta, joksi valikoituu kuukunanmuna. Kuulijalle/lukijalle paljastuu pian, että mies on sairas, hänen kuolioon tummuvia varpaitaan joudutaan poistamaan yksi kerrallaan. Kuunnelma kertoo lähestyvästä kuolemasta ja silti se on kauneimpia tuntemiani rakkauskertomuksia.

Hannu Mäkelä (s. 1943): Surma (17.11.1980): Kauhutarina Suomen sodan ajoilta. Ei varsinaisesti noussut feivöriitikseni. Loogisesti etenevä silti, on myönnettävä.

Martti Joenpolvi (s. 1936): Syyskuussa (16.9.1978): Pelkäsin tämän olevan päämäärätöntä venerantakävelyä, mutta kuunnelmassahan onkin hyvä draivi päällä koko ajan! Helena on hoitanut appivanhempiaan vuosikaudet ja nyt hän puhuu kerrankin suunsa puhtaaksi, millä on puhdistava vaikutus kuunnelman lukijaankin. Hyvä Helena!

Esko Korpilinna (1928 – 1992): Biancan henget (4.8.1979): Aivan erinomaista ironista revittelyä pienen lapsen vanhempien tuskaisasta elämäntilanteesta. Erittäin omaperäistä mielikuvituksen lentoa kirjoittajalta!

Pirkko Jaakola (s. 1940): Eksyssuon lapset (11.8.1980): Tämä kuunnelma on kestoltaan vain 24 minuuttia eikä se tekstinäkään pitkältä tunnu. Jokin siinä kumminkin on, että muistijälki on niin vahva vielä neljän vuosikymmenen kuluttua. Enkä taida on ainut, sillä kuunnelman tapahtumapaikalla kuuluu olevan risti ja siellä vieraillaan tämän fiktiivisen, mutta tositapahtumiin perustuvan kertomuksen tunnelmissa nykyisinkin. Kuunnelman voi kuunnella Yle Areenassa.

Ilkka Kylävaara (s. 1946): Kunnon suhteet (11.9.1980): Mies ja nainen, nuorna naineet ja eronneet, tapaavat toisensa takanaan yhteistä riitaa ja rakkautta sekä suhteita muitten kanssa. Hengästyttävä ihmissuhdetemppurata kuulostaa valitettavan vakuuttavalta.

Seppo Urpela (1937 – 1993): Juuret (16.10.1980): Ruotsiin siirtolaiseksi lähtenyt Kettukankaan Onni ja maata viljelemään jäänyt Raatikan Armas muistelevat lapsuuttaan, sadattelevat tämänhetkisiä ja sottailevat tonttikauppoja. Syksyiset kurjet säestävät.

Tommy Tabermann (1947 – 2010): Penissimo (21.8.1981): Nimestä voinee päätellä kuunnelman runollisen haahmon? Ujo, Surullinen ja Iloinen kertovat jotain itsestään. Naisääni pelittelee heidän kanssaan samaan pussiin. Luultavasti omaansa?

Alpo Ruuth (1943 – 2002) – Harri Huhtamäki (s. 1949): Syyskuun viidestoista (7.3.1981): Dokumenttikuunnelma, jossa sodassa havoittunut mies korjailee sotakokemuksistaan tehtyä dramatisointia ja muistelee tapahtunutta omin sanoin.

Kirjassa on 232 sivua. Lopusta löytyy lyhyt kuvailu kunkin kuunnelman kirjoittajasta. Lukukokemus vei minulta pari päivää.

Kvartetti – unkarilaisia nykynäytelmiä

Visegrád

 

Vuonna 2002 julkaistiin kolme unkarilaista näytelmää sisältävä valikoima nimeltä Kvartetti – alaotsikkona unkarilaisia nykynäytelmiä, suomentajana Pasi Koste. Jukka-Pekka Pajusen kirjoittaman esipuheen ohessa on lyhyt esittely kunkin näytelmän kirjoittajasta.

Kornél Hamvai (s. 1969): Pyövelien markkinat (Hóhérok hava, vuodelta 1999). Näytelmä sijoittuu 1700-luvun lopun Ranskaan. Valistuksen vuosisata on vaihtunut vallankumouksen aikaan. Pariisissa käyvät oman elämänsä nuorallatanssia vallankumouksellinen Robespierre, 25-vuotias kenraali Napoléon, kemisti de Lavoisier. Vallankumoushallinto kahlitsee kansaa byrokraattisilla diaarinumeroilla ja rankaisee ketä sattuu giljotiinilla. Näytelmän keskushenkilö on pyöveli nimeltä Roch. Hän saa siirron maaseudulta isompaan taajamaan, mutta ei meinaa päästä Pariisia etemmäksi.

Kansa on luisunut siveettömyyden ja muutenkin kyseenalaisen elämöinnin teille. Näytelmä sisältää useita sänkykohtauksia. Lukiessani dramatisoin näitä kohtauksia siten, että tietyssä vaiheessa ennakoivia puheenparsia sängyn pääty alkaisi kohota – osaksi koska se helpottaisi tapahtumien seuraamista katsomosta, osaksi koska se kuvaisi ”jännitteen” kohoamista sängyssä puhelevien välillä. Koska varsinaiset naimakohtaukset on leikattu näytelmässä pois ja koska nämä esipuheet usein raukeavat tyhjiin, saattaisi yleisöä huvittaa laskemalla sängyn päädyn takaisin alas. Parissa kohden sängyn pääty voisi kilahtaa ylös ääriasentoonsa (~ 45 °) ja sitten pimennys. Tämä liike ylös ja alas palvelisi myös näytelmän loppuratkaisua.

Péter Karpáti (s. 1961): Jokanainen (Akárki, 1993). Näytelmän nimi ja alaotsikko moraliteetti viittaavat 1400-luvun lopulla syntyneeseen mysteerinäytelmään Jokamies, josta itävaltalainen Hugo von Hofmannstahl vuonna 1911 teki oman versionsa ja jonka suomennoksia (Huugo Jalkanen ja Anja Samooja) tässä unkarilaisen näytelmän suomenteessa on hyödynnetty mukaellen. Jokanainen seikkailee 1990-luvun Budapestissa. Koska näytelmällä on keskiaikaisen teoksen tausta, se myös toimii hieman kaavamaisen jäykästi. Kuolema ja muut vanhan näytelmän hahmot saavat kieltämättä uudet kuteet, mutta luultavasti Jokamiehen tuntemuksesta olisi apua. Luettuna teksti avautuu hankalasti. Vaikka yksittäisiin kohtauksiin pääsen jotenkin mukaan, jäävät kokonaisuus samoin kuin näytelmän perimmäinen sanomakin minulle hämäriksi.

György Spiró (s. 1946): Kvartetti (Kvartett, 1996). Komedia sijoittuu Budapestiin sosialismin ajan jälkeen. Kuusikymppinen pariskunta asuu kahdestaan, vaimo neuloo villapaitoja ja mies katselee eurosporttia. He odottavat kylään tytärtään, jonka on määrä tulla noutamaan äidin valmistamaa paprikakanaa. Kesken seisahtuneen odotuksen kylään tupsahtaakin vieras, hyvin pukeutunut mies. Amerikoista tullut unkarilainen kertoo tulleensa kiittämään miestä, joka Unkarin kansannousun jälkiselvittelyissä pelasti hänet vähintäänkin linnareissulta. Dementiantapaisesta vastentahtoisuudesta kärsivä isäntäväki ei meinaa päästä vieraan kanssa samalle aallonpituudelle. Syntyy kiistaa Unkarin nykytilasta, kun isäntä alkaa sättiä ulkomaalaisia, jotka anastavat kansan omaisuuden:

Teiltä heltiää pari ropoa ja sitten pannaan miljoonat omiin taskuihin. Vähän voidellaan pamppuja ja jo myydään koko maa. Meidän markkinat tärveltiin noin vain. Ja parhaat tehtaat. Tuotanto. Kaikki! Parhaat asiantuntijat viedään! Pannaan töihin nälkäpalkalla. Meistä tehdään siirtomaa. Pääomia tuodaan sen takia, että saadaan enemmän vietyä ulos.

Näytelmässä on hienosti kestävä jännite. Se on jopa niin kestävä, että puolivälin paikkeilla näyttämöohjeissa lukee: Jos on välttämätöntä, väliaika voidaan pitää tässä. Muutoinkin näytelmässä ollaan mainiosti ajan hermolla, sanottava ei ole vanhentunut vieläkään, valitettavasti.

Kirjassa on 230 sivua. Luin sen parissa päivässä.