(kirjat on poimittu HS:n klassikkoautomaattia apuna käyttäen)
Ian McEwan: Ajan lapsi 256 sivua
Gunnar Ekelöf: Epätasaiset runot 175 sivua
Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet 86 sivua
Dhammapada (Buddha) 127 sivua
Joseph Brodsky: Joulutähti 98 sivua
Wislawa Szymborska: Ihmisiä sillalla 111 sivua
Edith Södergran: Tulevaisuuden varjo 75 sivua
Richard Bach: Lokki Joonatan 93 sivua
Stanislaw Lem: Solaris 250 sivua
Koraani 546 sivua
Michel de Montaigne: Esseitä 363 sivua
Henry Parland: Hamlet sanoi sen kauniimmin 139 sivua
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia 232 sivua
Lao-tse: Tao-te-king 110 sivua
Octavio Paz: Aurinkokivi 87 sivua
Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä – Blade Runner 169 sivua
Albert Camus: Sivullinen 135 sivua
William Blake: Taivaan ja helvetin avioliitto ja muuta proosaa 157 sivua
Aksel Sandemose: Pakolainen ylittää jälkensä 467 sivua
John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä 134 sivua
Virginia Woolf: Aallot 213 sivua
Rainer Maria Rilke: Duinon elegiat 83 sivua
Gunnar Björling: Kosmos valmiiksi kirjoitettu 254 sivua.
Yhteensä 4360 sivua.
Olen laiskimus. Lukijana olen hidas, jätän kirjan helposti kesken tai kokonaan lukematta. Kirjahyllyni sijaitsee peräkammarissa. Siellä on lukemattomia kirjoja. Joitakin olen lukenut, ehkä luen joskus jonkun niistä lukemattomista.
VastaaPoistaVietän paljon aikaa istumalla peräkammarissa. Tietokone on siellä. Liikun yleensä samoilla sivuilla. Samoilla sivuilla on helppo samoilla. Sivulle vilkaisen harvoin. Siellä sivulla seisoo kirjahylly. Joskus tarkastan jonkin yksityiskohdan Kalevalasta tai runokirjoista. Omistan vain aniharvoja klassikoita.
En ole koskaan lukenut paljon. Akateeminen sivistys ei koitunut osakseni. Olen korkeintaan keskinkertainen. Useimpien mielestä sekin on roimaa liioittelua.
Noista listalle poimituista kirjoista olen lukenut vain Sivullisen. Siis sen kirjan. Kirjoittanut Albert Camus. Luin sen pakosta lukiossa. En muista siitä juuri mitään. Se taisi vaikuttaa kummalliselta. Solariksen ja Blade Runnerin olen nähnyt elokuvana. Ne ovat molemmat tosi hyviä. Jopa se uudempi Solaris. Hiiriä ja ihmisiä tuli kai joskus tv-elokuvana. En muista jaksoinko katsella loppuun saakka. Pessi ja Illusia tuli lastennäytelmänä, tehty kai 1960-luvulla. Kyllä sen katseli, vaikka olikin mustavalkoinen.
Mukana listalla näyttäisi olevan kymmenkunta runoteosta ja pari uskonnollista tai filosofista teosta. Vaihtelu vaikuttaa runsaalta. Luultavasti en lue kokonaan Koraania. Myös Montaignen esseet ja Kosmos valmiiksi kirjoitettu jäänevät kesken. Saattaa olla parempi heittää kesken kuin lukea väkertää väkipakolla loppuun? Jos ei suju, siirryn seuraavaan. Käyn nämä klassikot läpi kuin hedelmät ainakin. Ellei maku miellytä, niin mitä tuota kaikkea nielettelemään.
Lukeminen alkaa mistä alkaa. Se että aloitan tämän blogin klassikoista, on yksinomaan minun asiani. Muut voivat lukea mitä lystäävät. Se on minunkin tavoitteeni.
Olen nyt edennyt listan klassikkokirjojen lukemisessa puoleen väliin. Ylimääräisenä klassikkona luin Kiirastulen. Mitään muita kirjoja en ole tällä välin lukenut. Elokuviakin olen katsellut vähemmän kuin yleensä. Luultavasti en saa ihan kaikkia kirjoja luettua. Aloitin kesäkuun alussa Aksel Sandemosen romaanin ”Pakolainen ylittää jälkensä”. Se on minulla vieläkin lainassa, mutta lukeminen pysähtyi jo kuukausi sitten jonnekin sivun 70 paikkeille. Ei jotenkin jaksa kiinnostaa. En käsitä miksi. Ehkä kirja vain tuntuu liian pitkältä.
VastaaPoistaKunkin kirjan luettuani olen kirjoittanut jonkinlaisen selostuksen lukemastani tähän blogiin. Vähän kerrassaan olen alkanut miettiä, miltä ne selosteet oikein vaikuttavat. Ja mikä niitten tarkoitus oikeastaan lienee. Miksi minun pitäisi kuvailla kirjoja blogissani? Eikö riitä, että kerron miltä kirja on minusta vaikuttanut? Nyt olen koonnut blogistani jonkinlaista kirjallisuuden tietovarastoa, vaikka sellaisen kokoajaksi minulla ei ole mitään edellytyksiä.
Toinen asia, jota olen miettinut, ovat kuvat, joita olen liittänyt lukukertomusteni yhteyteen. Varsinkin itse piirtämäni kuvat vaikuttavat lapsellisilta tuherruksilta. Hiljattain teeveessä taiteilijat toivoivat, ettei kuka tahansa tekisi muistomerkkejä julkisiin tiloihin. Onko netissä julkaistava blogi sillä tavalla julkinen tila? Pitäisikö minultakin löytyä niin viljalti itsekritiikkiä, etten liittäisi kirja-arvioihini mitään kuvia? Onko kirjan lukijalla oikeus käyttää lukemansa kuvituksena kirjan kansikuvaa? Sekin on jonkun taiteilijan työtä. Pohdinnoissani olen tullut siihen tulokseen, että jatkan toistaiseksi alunperin valitsemallani linjalla. Jos valituksia tulee, voin näköjään helposti poistaa kuvia.
En ole ihan varma mitä lukisin seuraavaksi. Sandemosen kirjaa voisi vielä kerran yrittää. Toisaalta lainassa on jo ruotsinkielestä suomeksi käännettyä suomalaista lyriikkaa. Erikoista kyllä olen valinnut itsenäisyyden alun ruotsinkielisten runoilijoitten teoksia listalleni peräti kolme. Parlandin, Södergranin ja Björlingin kirjat antanevat minulle aikamoisen näytteen Suomen ruotsinkielisten modernistien kirjoittamisesta. Toisaalta jaksanko nielaista kaiken kerralla? Tuleeko yliannostus ja sen seurauksena yliolkainen asenne luettavaan? Tätä olen koettanut välttää, mutta eihän se niin helppoa aina ole.
Jo lukemastani kirjallisuudesta olen pannut merkille miten samoja teemoja ne käsittelevätkin. Tämä johtuu tietysti klassikkoautomaatista ja ohjelmaan syöttämistäni valinnoista. Kaikissa kirjoissa käsitellään aikaa ja kuolemaa, useimmissa myös uudestisyntymää. Jotain tämäntyyppisiä valintoja automaattiin taisin syöttää. Toisaalta tietysti kaikissa kirjoissa käsitellään myös rakkautta, vaikka romantiikkaa en muista tilanneeni. Palkkionmetsästäjässä androidi ahdistuu kun hänen kumppaninsa surmataan. Szymborskan runossa kertoja on mustasukkainen naiselle, jota hänen miehensä katselee unessaan. Sivullisen päähenkilö ei tunnusta rakkauttaan, jos ei sellaista tunne. Octavio Pazin Aurinkokivessä rakkaus kohottaa kaksi ihmistä hetkeksi elämän ja kuoleman yläpuolelle. Dhammapada kehottaa luopumaan maallisen onnen tavoittelusta. Hiiriä ja ihmisiä kertoo miesten välisestä toveruudesta, ehkä rivien välissä kiintymyksestäkin. Solaris hehkuu rakkautta sinisen ja punaisen aurinkonsa palolla ja Ajan lapsessa rakkaus ja uudestisyntyminen kietoutuvat toisiinsa. Ehkä rakkaus on niin tärkeä teema, ettei sitä voi sulkea pois kirjallisuudesta, eikä tietysti tarvitsekaan. Lukemani kirjat eivät ole romantiikan saralta poimittuja vaikka sellaistakin kasvustoa ne sisältävät.
Vanha teksti mutta kommentoidaan...Sandemosen Pakolaisesta pidin kyllä mutta myönnän että siitä olisi hyvin voinut rapsia vaikka yhden kolmanneksen pois. Se jurruttava saman teeman toisto uusina variaatioina on ehkä tyylikeino ja onhan sillä oma tehonsa mutta työläs se silti on.
VastaaPoistaOlen toisen kirjan Sandemoselta lukenut, Me koristamme itsemme sarvilla, ja se saattaa ehkä olla paremmin lähestyttävä. Ja niitä muita kirjojaan on myös pitänyt joskus lukea mutta ei ole vielä tullut tartuttua.
En ole ihan varma, miksi se Pakolaisen lukeminen pysähtyi ja kirja jäi lopulta kesken. Eräs syy saattaa olla, että otin koko lukuhomman jonkinlaisena urakkana, joka on tehtävä. Sitten huomasin aikaa kuluvan liiaksi yhden kirjan kanssa, kun olisi pitänyt lukea monta muutakin. Tosin nyt on ollut muutaman viikon kesken William Blaken teksteistä koottu "Taivaan ja helvetin avioliitto". Se ei ole pitkä teos ja olen jo miettinyt, että sen luettuani jätän tämän listan rauhaan, kun Koraania en jaksa kumminkaan ja Montaignen Esseitäkin on satoja sivuja! Kirjahyllyyn on kertynyt kierrätyskeskuksesta hankittua kirjallisuutta aivan riittävästi koko ensi vuodeksi, joten kunhan Blake on selvä, jatkan asiassa eteenpäin. Toisaalta Sandemosea on netissä eräs arvostamani daami kehunut, joten hyvä, että mainitsit tuosta toisesta vaihtoehdosta. Joskus keittiön ovi avautuu vähän helpommalla kuin se raskas pääovi. Se mitä kirjallisuuden tuntijat pitävät kirjailijan pääteoksena saattaa minunkaltaiselleni vähemmän lukevalle olla parikin tippaa liikaa. Pakolaisessa Janten laki tuntui jo edeltä käsin kertovan kirjan perusajatuksen ja sitten tarina eteni jotenkin todistellen todistelemasta päästyään sitä miten kauhea kokemus pieni paikkakunta voikaan olla.
VastaaPoistaTuo on sen Pakolaisen ongelma, se Janten laki on liiankin tehokas tiivistys koko kirjasta, ja sen jälkeen on ihan hyvä että sen toimintaa esitellään käytännössä mutta kuten sanottu, sitä olisi voinut hyvin laittaa vähemmänkin.
VastaaPoistaJoskus tuollaisia kirjahaasteita tulee minunkin kehitettyä jostain, mutta yleensä tähtäänkin niissä suosiolla ehkä puoleenväliin tai jonnekin, koska tiedän että jossain vaiheessa tulee se pakkolukemisen maku ja mukana on epäilemättä aina sellaisia kirjoja jotka eivät vain ole minun juttuni.
Niin, ehkä listat ovat jonkinlaisia unelmia. Toiveita siitä mitä sitä tekisi, jos tulisi tehtyä? Silti olen jo väsännyt itselleni uutta listaa ja nyt tuli jo tuosta Sallan äijäkirjallisuus-tekstistä mieleen, että pitäisikö perustaa sellainen blogi, johon kaikki halukkaat saisivat ilmiantaa bongaamaansa äijäkirjallisuutta. Kertyvää aineistoa tietysti pitäisi jonkun hallinnoida, kerätä kaikki excel-taulukkoon ja aakkostaa sopivin väliajoin. Ongelmana on mm. mitä kukakin pitää äijäkirjallisuutena. Toisaalta ovatko ihan varmasti kaikki klassikkoautomaatin kirjat klassikoita? Niin että kai sitä saisi aineistoa keräämällä ja järjestelemällä ja sitten sopivasti pisteyttämällä parametrien mukaan aikaiseksi myös äijäkirjallisuusautomaatin! Ehkä sekin keräisi enimmäkseen naislukijoita, mutta olisi kai sekin kukonaskel tasa-arvon suuntaan?
VastaaPoistaKirjaan tähän pienen jatkolokini.
VastaaPoistaNyt olen lukenut kirjoja korkeapaineella ja kirjoittanut niistä nettiin kaksi ja puoli vuotta. Olen tänä aikana lukenut huomattavasti enemmän aikaisempaan elämääni nähden - melkeinpä tuntuu siltä, että olen lukenut yhtä paljon kuin aikaisemmin yhteenlaskettuna. Lukeminen on siinä määrin kannattanut kuin ongelmankartoituksessa on kannattavaa tutkia onko vika siellä missä sen ei sitten tutkimuksen perusteella havaita olevan. Tietoa on senkin tietäminen, ettei vikaa ole löytynyt sieltä mistä sitä on haettu. Lukeminen ei selvästikään ole muuttanut elämääni eikä se muuta. Luultavasti haen lukemisesta vain vahvistusta vanhoihin käsityksiini. Luultavasti en halua muuttaa käsityksiäni enkä muuttua ihmisenä. En halua tuomita itseäni sen takia. Luulen olevani tämän myöntäessäni aika rehellinen enkä kai luutuneisuuteni osalta erityisemmin poikkea ihmisistä keskimäärin.
Mitkä ovat olleet lukemisen antoisimmat asiat? Löytäessäni Tolstoin epäilevän asenteen taiteen mahdollisuuksia kohtaan tunsin huojennusta ja jonkinlaista iloa. Ehkä minä itsekin ajattelen Tolstoin tapaan? Sekä Tolstoi että Nietzsche kirjoittavat selkeällä, ymmärrettävällä tavalla, mitä arvostan. Hankin itselleni myös Mehis Heinsaaren novellikokoelman, toivoisin löytäväni vielä Lemin Tähtipäiväkirjat. Kurt Vonnegutin kirjoihin voisin myös tutustua.
Luulenpa tulevani toimeen jatkossakin aika vähillä kirjoilla. Uskon, että monilla kirjailijoilla on paljon monenmoista sanottavaa. Heille on olemassa myös paljon lukijoita. Minun ei kannata tavoitella juuri tämän laajempaa lukeneisuutta. Itse asiassa olen ajatellut jatkaa tätä lukuprojektia vielä vuoden 2014 loppuun. Sitten on uudelleenarvioinnin aika. Voin jatkaa ja voin olla jatkamatta. Stressiä tästä on turha repiä.
Mielenkiintoista pohdintaa, mutta jatkan silti. Siis jatkan pohtimista, blogini kohtalosta en olisi niinkään varma.
VastaaPoistaViereisestä sivupalkista selviää, että olen lukenut 115 romaania ja 106 runoteosta, novelliteoksia 108. Niistä on jäänyt jotain mieleen, ei mitään erityisen merkityksellistä kumminkaan. Kirjoittamisen ammattilaiset harjoittavat ammattiaan siinä missä sukankutojat. Kansalainen arvostaa lämpimiä sukkia pakkasella ja lukemisesta innostunut arvostaa kirjoitettuja tarinoita. Minä itse arvostan juustoja, hyvempiä elokuvia, sykähdyttävää musiikkia, humalatilaa ja sen semmoisia.
En ole pettynyt kirjoihin, ne vaikuttavat samankaltaisilta kuin ennen blogiaikaani. Sen sijaan blogien ilmasto on osoittautunut minulle samanlaiseksi pettymykseksi kuin elämä ihmisten parissa ylipäätään. Ehkä odotukseni olivat liian korkeat? Toivoin rehellistä, suoraa keskustelua, jossa saa olla omaa mieltä. Kohtasin samanlaisia yhden oikean näkemyksen kupittelukuntia kuin elämässä muutoinkin. Voi olla, että olisin kaivannut enemmän keskusteluja miesten kanssa. Naisten tapa keskustella on ehkä minulle turhan lattea ja vailla kunnianhimoa? Toisaalta lienen pahoittanut joittenkin mieshenkilöittenkin mielen. Saatan olla liian kärkevä - varsinkin kun muista vaikutan lahjattomalta ja olen lähes poikkeuksetta vähemmän koulutettu kuin muut blogeeraajat.
Luultavasti kirjoittelen tähän blogiini jatkossa harvakseltaan. Lukeminen vähenee, teen vaihteeksi jotain muuta. Toivoisin pääseväni ajan kanssa irti blogistani. Eihän se mikään toivekesämökki ole.