Ranskalaisen Elle-lehden päätoimittaja Jean-Dominique Bauby (1952 – 1997) koki joulukuussa 1995 vakavan sairauskohtauksen, jonka johdosta hän ajautui koomaan. Herättyään Bauby sai kuulla menettäneensä toimintakykynsä lähes täydellisesti – hän kykeni liikuttamaan vain vasenta silmäluomeaan sekä kääntämään päätään jonkin verran, kun taas käsityskyky toimi erinomaisesti. Baubyn tilaa kuvattiin sanoilla locked-in-syndrooma: hänen mielensä oli loukussa hänen omassa kehossaan. Puheterapeutin avulla hän oppi ilmaisemaan itseään sanallisesti – kirjain kerrallaan. Häntä puhuttavan ihmisen oli ladeltava Baubylle aakkoset, joista Bauby silmää räpäyttämällä poimi tarvittavan kirjaimen, joka kirjoitettiin ylös ja näin vähän kerrassaan muodostui sanoja ja lauseita. Tällä tekniikalla valmistui sairastumiskokemuksesta kertova kirja Perhonen lasikuvussa (Le scaphandre et le papillon) vuonna 1997. Kirjan suomensivat Anu Partanen ja Ville Keynäs vuonna 1997.
Koska olin syksyllä katsellut teema-kanavalta aiheesta vuonna 2007 valmistuneen elokuvan (ohjaaja Julian Schnabel), vaikutti elokuva lukuelämykseeni pitkin matkaa. Vertasin kirjan tapahtumia ja esitystapaa jatkuvasti siihen mitä elokuvasta muistin. Niinpä onkin vaikea pitää erillään kummastako lähteestä mielikuvani ovat peräisin. Siten kirjan arviointi sinällään on minulle täysin mahdotonta. Baubyn kirja vaikuttaa minusta hengeltään runollisemmalta kuin aiheen pohjalta tehty elokuva. Kirja on osastoitu muutaman sivun pituisiin otsikoituihin lukuihin, mikä saa luettavan paikoitellen muistuttamaan teknisesti viikkolehden artikkelisarjaa, mutta tyylillisesti runokokoelmaa, jossa on näennäisen kepeä sävy. Elokuvaan on ehkä turhaan otettu mukaan kommentteja hoitajattarien ulkonäöstä. Mukana elokuvassa on myös raastava kohtaus, jossa vaimo joutuu välittämään miehensä kaipuun puhelimitse miehensä rakastajatterelle. Tätä ei kirjasta löydy.
Sitä paitsi muistan elokuvaa katsellessani verranneeni sitä kaiken aikaa Georges Simenonin kuvitteelliseen romaaniin Sairaalan kellot, jonka olin kauan sitten nuorukaisena lukenut varuskuntasairaalassa potiessani. Elokuvan näkeminen laukaisi minussa halun lukea uudelleen Simenonin teos, kuten teinkin. Simenon on saanut romaaniinsa paljon samaa kuin on luettavissa ja katseltavissa Perhonen lasikuvussa -kirjasta ja -elokuvasta. Sairaalan kellot -romaanissa päähenkilö on tärkeä lehtipomo, kuten myös Perhonen lasikuvussa -kirjassa. Yhtäläisyyttä on siinäkin, että molemmilla on elossa vanha isä, muistelen, että elokuvassa isää esittää Max von Sydow. Sen sijaan Jean-Dominique Bauby oli selvästi nuorempi kuin Sairaalan kellot -romaanin toispuolihalvaantunut mies. Baubyn lasten vierailut isänsä luona ovat liikuttavinta luettavaa kirjassa. Ennen kaikkea kirjojen yhtäläisyys on siinä, että ne painottuvat sairastuneen henkilön muistoihin, unelmiin ja hiljaisiin havaintoihin.
Baubyn kirjasta (kuten myös elokuvasta) löytyy jopa viittaus vieläkin aikaisempaan kirjalliseen kuvaukseen vastaavankaltaisesti sairastuneesta miehestä: Alexandre Dumas'n romaanissa Monte Criston kreivi on henkilö nimeltä Noirtier de Villefort, joka kommunikoi hänkin silmäluomeaan räpäyttämällä – yksi räpäytys tarkoittaa kyllä, kaksi ei.
Kirjassa on 113 sivua ja käytin sen lukemiseen yhden päivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti