Fjodor Dostojevski: Vieras rouva

Venäjän kirjallisuuden suuren nimen Fjodor Dostojevskin (1821 – 1881) novelli ”Vieras rouva” (Tšužaja žena) vuodelta 1848 osui käsiini itsenäisenä kirjasena kirpparilla. Suomentaja on Juho Ahava, suomennos lienee vuodelta 1908.

Vieras rouva on ilkikurinen kertomus mustasukkaisuudesta. Raskasmielisyydestä ei kirjoittajaa voi tämän tarinan yhteydessä syyttää ja kieltämättä mieleeni tulevat Gogolin pietarilaisnovellit. Paitsi mustasukkaisuuden yleisenä ilmiönä, Dostojevskin novelli nostaa esiin hienoston tyhjänpäiväisen seuraelämän italialaisine oopperoineen, kutsuineen ja varsinkin syrjähyppyineen. ”Vieraan rouvan” erikoinen, pitkä sänkykamarikohtaus on mieleenpainuva.

Kertomuksen toinen erityispiirre ovat sen laajat dialogit. Kertojan äänikin on esillä, mutta suurimmalta osin tarina etenee vuoropuheluna, jossa paikoitellen saa olla tarkkana kuka puhuu. Novelli on näytelmällinen, mutta varsinkin sänkykohtauksen toteuttaminen olisi hankalaa. Kuunnelmana tarina voisi toimiakin. Elonetin sivuilta löytyivät tiedot Esko Elstelän vuonna 1975 MainosTV:lle novellin pohjalta ohjaamasta tv-näytelmästä.

Mielenkiintoisena pikku yksityiskohtana ajatellen edellistä lukemaani, Goethen ”Nuoren Wertherin kärsimyksiä” ja sen yhteydessä esittämiäni pohdintoja mielialojen vaikutuksesta luonnon kokemisessa, liitän tähän tekstinäytteenä pätkän kertojanääntä. Näyte kelpaa myös kuvastamaan novellin ilkikurista yleissävyä. Tarinan mustasukkainen sankarihahmo istuu teatterissa seuraamassa italialaista oopperaa:

Sanotaan, että musiikki miellyttää meitä sen tähden, että sen vaikutelmat soveltuvat jokaiseen tunnelmaan. Ihminen, joka iloitsee, löytää musiikista iloa, surullinen surua; Ivan Andrejevitshin korvissa ulvoi kokonainen myrsky. Kohottaakseen hänen harminsa kukkuloilleen ihmiset hälisivät hänen takanaan, edessään ja molemmilla puolillaan niin äänekkäästi, että Ivan Andrejevitshin sydän oli pakahtumaisillaan.

Kirja ei todellakaan ole pituudella pilattu ja koska tarina on luonteeltaan varsin kepeä, pitää ottaa harkintaan muutkin Dostojevskin lyhyemmät tarinat. Ainakin ”Valkeat yöt” olen nähnyt kahtena elokuvaversiona. Kirjassa on 88 sivua ja taisin lueksia sitä kolme päivää.