Kurt Vonnegut: Kissan kehto

Kissan kehto (Cat's cradle) on amerikkalaisen Kurt Vonnegutin (1922 – 2007) romaani vuodelta 1963. Kirjan suomensi vuonna 1975 Marjatta Kapari. Valitsin kirjan luettavakseni scifi-haasteeseeni liittyen, koska sattumalta bongasin kirjan amerikkalaisessa elokuvassa The Family Man. ”Sattui niin kuin tarkoitettu oli”, sanoisi Bokonon.

”Kissan kehto” kuuluu tieteiskirjallisuuteen, tyylinä satiiri. Tapahtumat käynnistyvät Yhdysvalloissa, jossa kirjan minäkertoja on lähettänyt kirjeen atomipommiakin kehittelemässä olleen (kuvitteellisen) Nobel-palkitun fyysikon, Felix Hoenikkerin, lapsille saadakseen heiltä tietoja tästä tieteen suurmiehestä. Kertoja saa selville yhtä sun toista Hoenikkerista, mm. sen, että hän on keksinyt jotain atomipommiakin vaarallisempaa, nimittäin poikkeuksellisesti kiteytyvän vesimolekyylin nimeltä jää-yhdeksän.

Paitsi luonnontieteitä kirjassa käsitellään erityisesti uskontoa ja filosofiaa. Romaanissaan Vonnegut luo kuvitteellisen uskonnon, bokononismin, jota harjoitetaan vain pienellä ja tietenkin kuvitteellisella Karibian saarella, San Lorenzolla. Uskontoon viitataan siinä määrin että kuvaus uskonnosta vaikuttaa minusta kirjan pääsisällöltä, jota keksintöön liittyvä juoni johdattelee eteenpäin.

Bokononismi on uskonto, joka perustuu häpeämättömille valheille. Tämä tosiasia (?) todetaan heti kirjan alussa – myös Bokononin kirjan alussa. Siitä huolimatta uskonnolla on oma oppijärjestelmänsä, jonka termistöä kertoja tiputtelee esiin sopivissa kohdissa. Bokononismin perusajatus on toisaalta kohtalonusko, luottamus Jumalan ihmiselle määrittelemään tehtävään, toisaalta selkeä käsitys siitä, ettei ihminen tule tuota tehtävää elämänsä aikana selville saamaan.

Pieni näyte Bokononin ajattelusta:

”Kavahtakaa häntä, joka pyrkii ankarasti pääsemään perille jostakin, onnistuu siinä, eikä ole yhtään entistä viisaampi”, sanoo Bokonon. ”Hän on täynnä pakottavaa kaunaa niitä kohtaan, jotka ovat tietämättömiä mutta eivät ole tulleet tietämättömyyteensä vaikeuksien kautta.”

Ihmiset kiinnittyvät toisiinsa kuin sattumalta sinookiensa, elämänsä kärhien kautta ja muodostavat tehtäviensä perusteella ryhmiä, karasseja, joitten pohjimmaisen tarkoituksen, wampeterin, selvittäminen on karassiin kuuluvillekin mahdotonta. Niinpä luontevinta on turvautua valheeseen, fomaan, jota koko uskonto itsessään on. Bokononisti hakee tajuntojen yhdistämistä toisen bokononistin kanssa (ja sitä kautta lohtua) boko-marun avulla eli asettamalla paljaat jalkapohjansa toisen paljaita jalkapohjia vasten.

Romaanissa käsitellään sivumennen monenlaisia teemoja, kuten hakemistojen laatiminen, aviopuolisoitten yhteinen ajattelutapa, neron eksentrisyys, eroottisesti kiinnostavat naiset, klarinetin soitto, pienoismallit, pienikasvuisuus, hautamuistomerkit, teollinen kolonialismi, yhteiskunnalliset jännitteet tarkoituksellisena ilmiönä, kuolemantuomiot, amerikkalaisvastaisuus ja tunnetut indianalaiset. Eräs kirjan hahmoista on suomalainen arkkitehti. ”Kissan kehto” tarkoittaa kirjassa leikkiä, jossa sormien väliin pingotetuilla naruilla muodostetaan kaiketi kehtoa muistuttava kuvio, joka näyttää pitävältä ja kestävältä, mutta onkin vain tyhjä rakennelma. Marjatta Kapari on kääntänyt karibianenglannilla ilmaistut kohdat eestin kielelle. Kirjassa on 127 hauskasti nimettyä lukua, mikä pätkii kerrontaa kivasti välipalataukoja ajatellen.

Kirjassa on 216 sivua. Lueskelin sitä kolme päivää.