Harry Martinson: Aniara

Ruotsalainen Harry Martinson (1904 – 1978) julkaisi vuonna 1956 tapahtumiltaan ulkoavaruuteen sijoittuvan eeppisen runoelman nimeltä Aniara. Kirjan käänsi Aila Meriluoto. Suomenkielisenä kirja ilmestyi vuonna 1963. Kirjan alusta löytyvät runoilija Martinsonin alkusanat ja lopusta kääntäjä Meriluodon jälkikirjoitus. Vuonna 1974 Harry Martinsonille ja ruotsalaiselle Eyvind Johnsonille myönnettiin jaettu kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Aniara, alaotsikoltaan katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa, on runomuotoinen kertomus epäonnisesta avaruusmatkasta. Kirjan voi luokitella scifiksi, koska se pohtii ihmisen eloa asettamalla tapahtumat erikoiseen aikaan ja teknisesti hämmentävän kehittyneeseen ympäristöön. Ihminen on tietenkin ihminen ulkoavaruudessakin, mutta siellä lajimme kosminen yksinäisyys laajentuu käsittämättömiin mittasuhteisiin.

Jo alkumatkasta käy selväksi, että aluksen kurssi on meteoriparven törmäyksestä lukkiutunut kohti Lyyran tähdistöä matkan kohteen, Mars-planeetan, sijasta. Tuho on vaaninut matkalaisia jo Maassakin, sillä kotiplaneetta on tappavan säteilyn saastuttama ydinaseilla käydyn sodan seurauksena. Aniara on pakolaisia kuljettava alus, joka ei koskaan pääse määränpäähänsä. Mutta itse matkahan onkin päämäärää tärkeämpi.

Matkalaiset yrittävät suhtautua tilanteeseen kukin parhaaksi katsomallaan tavalla. Jotkut repivät viihdykettä yhteisestä ilonpidosta, lohtua suo aluksen erikoinen, tunteva ja kaukaa ympäristöstä tietoa välittävä laite nimeltä Miima. Tarinan kertojana on nimeämätön miimanasentaja, häntä voi nimittää kirjan päähenkilöksi.

Kirjan teemoja ovat tuhon pelko, yksinäisyyden aiheuttama epätoivo sekä näistä syntyvä kurkotus kohti Jumalaa tai edes jonkinlaista selitystä olemassaololle. Mutta kyllä avaruusaluksessakin tanssitaan, rakastellaan ja rakastutaan. Tärkeällä sijalla ovat niin haikeat kuin kammottavat muistot kadotetusta menneisyyden maailmasta.

Kun hain kirjan kirjastosta, poikani huomautti, että kirjan kansi on ihan pölyinen. Kerroin hänelle, että kyseessä ei ole pöly vaan tähtirykelmä, joka on valittu kuvaamaan kertomuksen tapahtumaympäristöä. Vaikka kirjassa puhutaan joissain kohdin reikäkorteista ja ydinsodan tilalle ovat nyttemmin nousseet uudet, ekologiset uhkakuvat, ei kirjan sanoma ole helposti pölyn alle hautautuvaa laatua. Mielestäni on selvää, että kirjan taustalla kummittelevat yhtä hyvin Toinen maailmansota kuin sen jälkeen alkanut kilpavarustelukin. Ruotsalaisista on voinut sodan aikana tuntua siltä kuin he olisivat yksin maailmassa, joka tuhoutuu heidän ympärillään. Miima muistuttaa radiovastaanotinta, joka välittää pelkästään huonoja tai käsittämättömiä uutisia.

Aila Meriluoto mielestäni ihan turhaan pahoittelee, ettei käännöksessään ole tavoittanut ihan kaikkea mitallista kauneutta Martinsonin tekstistä. Minusta suomennos on onnistunut aivan mainiosti. Runot toimivat kauniisti, loppusoinnutusta on käytetty monin paikoin. Säkeitten pituuksissa on eroja runoittain, mikä tekee runoista, joita on kaikkiaan 103, miellyttävästi vaihtelevaa luettavaa. Joku runoista vaikutti ihan virreltä! Liitän tähän loppuun näytteen runosta 13. Siinä pohditaan avaruuden olemusta ja pientä avaruusalusta matkalla sen mittaamattomuudessa:

Niin, tämä missä Aniara kulkee

on jokin miltä aivokoppa puuttuu

ja mikä aivoja ei kaipaakaan.

Se kulkee sellaisessa mikä on

vaan mikä vieroo ajatuksen teitä:

tuo henki, enemmän kuin ajatus.

Jumalan, Kuoleman ja Arvoituksen sisään

on Aniara jäänyt harhaamaan.

Luin kirjaa työmatkoilla ja lounastauoilla, mutta kotona luin tänään melkein puolet. Ilmeisesti työmatkoille soveltuisi vähän kepeämpi kirjallisuus. Kirjassa on 220 sivua ja lukemiseen kului viikko.