Ivan Barkov: Neidin leikkikalu

Venäläisen Ivan Barkovin (1732 – 1768) nimiin on langetettu eroottinen kirjoituskokoelma nimeltä Neidin leikkikalu (Девичья игрушка). Mukana on muittenkin tekstinikkareitten runoja ja muita tekstejä. Neidin leikkikalu ilmestyi suomenkielisenä vuonna 2012. Tekstit valitsi ja suomensi Mika Rassi. Hän laati myös kirjan alkusanat.

Alkusanoissa Rassi kertoo Ivan Barkovista ja teoksen taustoista. Barkov oli tieteilijä ja kirjailija Mihail Lomonosovin oppilas ja työskenteli hänen puhtaaksikirjoittajanaan. Hän teki käännöksiä ja kirjoitti jopa lyhyen Venäjän historian. Neidin leikkikalu sen sijaan pysyi pitkään julkaisemattomana tekstikokoelmana. Se julkaistiin Venäjälläkin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1992.

Neidin leikkikalu on rivojen kirjoitusten kokoelma 1700-luvulta. Sekä suomentajan alkusanoissa että kirjan ensimmäisessä tekstissä kirjoitusten aihepiirin luonnehditaan keskittyvän kolmeen asiaan: pillu, kulli ja nussiminen. Mukana on muutama suorasanainen teksti, jotka vaikuttavat kirjeiltä, runomuotoinen näytelmä, runomuotoisia arvoituksia ja muuta lyyrillisempää tekstiä. Runojen perusteella minulle syntyy vaikutelma kuin tekstejä olisi luettu viihdykkeeksi iloisessa herraseurassa. Näkökulma tuntuu vahvasti miehiseltä.

Minulle yllätyksenä tuli se, miten paljon teksteissä viitataan kreikkalais-roomalaiseen antiikin mytologiaan. Tärkeänä hahmona monessa runossa mainitaan kreikkalainen jumalhahmo Priapos, jolla veistoksissa ja maalauksissa on karrikoidun suuri, jäykistynyt siitin. Muita yhtä tärkeitä tai tärkeämpiä hahmoja ovat personifioidut kulli ja pillu, jotka runoissa esittävät omia muistojaan ja toiveitaan ja seikkailevat itsenäisinä olentoina.

Ovatko nämä runot sitten mielenkiintoisia? Suoraan sanottuna kirjan alkupuoli oli minulle jonkin sortin pettymys. Tai ehkä se oli järkytys? Olin kai odottanut jotain muuta. Suoraviivainen reikäpeli tuntui puuduttavan yläpäätä ja jättävän alapääni rauhaan. Kuitenkin kirjan asetelmassa jokin sai miettimään runojen merkitystä. Piileekö jotain sittenkin sen kaiken näennäisen pelkistämisen taustalla? Kertovatko nämä runot suoraan sen minkä korkeakirjallisuus esittää peitellysti? Voisiko sivistys olla osittain pelkkää naamiointia ja keekoilua lavasteissa? Puolen välin jälkeen kirjan tyyli kai alkoi upota minuun paremmin. Ainakin loppupuolelta löytyy taidokkaampia ja puhuttelevampia runoja. Myös viikko läheni loppuaan kirjan mukana. Parhaiten runot naurattivat perjantai-iltapäivänä kotiin päin matkatessa.

Kirjan suomentamisessa on varmasti ollut melkoinen urakka. Rassi on halunnut säilyttää runot ainakin jollain tavoin loppusoinnullisina ja mittaakin on pidetty yllä mahdollisuuksien mukaan. Teoksen sivumäärä, 235 sivua, kertoo, että runonikkari on joutunut kovaan paikkaan koodausvaiheessa. Jopa niin kovaan etteivät säkeet aina soi eivätkä pidä vettä. Tästä johtuen mitta ei aina ilahduta ketjukolaajan sofistikoitunutta runokorvaa. Sormet syyhyävät joissain paikoin halusta auttaa kääntäjää. Yleensä kirjakieliseen suomennokseen eivät mielestäni karjalaisvaikutteiset murresanat sovellu vaikka ymmärränkin niitten käytön loppusointuja haettaessa. Silti myönnän kernaasti, että käännöksistä löytyy myös meheviä onnistumisia. Rassin aktiivinen sanavarasto on huomattavasti omaani laajempi ja tuottaa maukkaita elämyksiä lukijalle.

Luin kirjaa työmatkoilla ja lounastauoilla sekä loput äsken kotona. Aikaa lukemiseen meni viikko, sivuja selityksineen 249.