Johan Ludvig Runeberg: Kuningas Fjalar

Suomen kansalliskirjailija J. L. Runeberg (1804 – 1877) kirjoitti vuonna 1844 eepillisen runoelman nimeltä Kung Fjalar. Luin runoelman Otto Mannisen suomennoksena, joka on tehty sata vuotta alkuteoksen jälkeen. Sitä ennen oli ilmestynyt jo kaksi muuta suomennosta, joista Eino Leinon nuoruudentyötä Manninen oli oman kertomansa mukaan jossain määrin hyödyntänyt. Kirjan lopusta löytyvät Otto Mannisen lyhyet jälkisanat suomennostyön osalta.

Kuningas Fjalar on runoelmana tietynlainen sankarifantasia. Minulle syntyi kuva viikingeistä, jotka viettivät joulua simasarvet kourassa. Sittemmin kirjassa lähdetään sotaretkelle ilmeisesti jonnekin Brittein saarten (?) suunnalle. Sankarikuvauksen lisäksi kirja on ilmiselvästi alusta lähtien myös tragedia, vieläpä hyvin vahvasti antiikin helleenien tragedioitten hengessä. Kuinka ollakaan tarinan tärkeänä aiheena on sukurutsaus (kuten aikaisemmin lukemassani Sofokleen näytelmässä Kuningas Paksujalka). En syyllisty tämän kertoessani mihinkään erityisempään juonipaljastukseen, sillä asia mainitaan heti runoelman alussa ensimmäiseksi nostetussa säkeistössä. Toinen eepos, joka Runebergin runoelmasta tulee tämän aiheen osalta mieleen on Kalevala ja sen Kullervon tarina. Oikeastaan jäin kaipaamaan Runebergin omaa erikoista juonenkäännettä, jota ei sitten tullut. Koko tarina on aika ennalta arvattava ja siitä jäi tuttu ”tulipahan luettua” olo.

Mutta ei tämä ihan huono valinta ollut, sillä kirjassa on vain 78 sivua, mistä johtuen sain sen luettua päivässä. Lisäksi teosta koristaa tanskalaissyntyisen Alf Danningin kuvitus, joka on jokseenkin komea. Mitä tulee suomennoksen luettavuuteen, täytyy toivoa, että joku teatteriseurue, vaikkapa Radioteatteri, tekisi tälle tarinalle saman minkä Ryhmäteatteri oli tehnyt Kuningas Paksujalalle, eli muuttaisi tekstin puhekieliseksi ja helpommin ymmärrettäväksi. Se saattaisi avata joitain portteja Runebergin tarinaan kiinni pääsemiseksi. Löysin kyllä tästäkin suomennoksesta yhden hienon kohdan, jonka kirjaan tähän muittenkin ihasteltavaksi:

Jo valkea vaipui pää

päin olkaa, silmä jo sulkeutui,

ja henki seestyvä liiti

jo kotiin pilvien pois.