Ääniä Nooan arkista & Kaiken maailman eläinsadut

Luetut kirjat:

Carmen Bernos de Gasztold: Ääniä Nooan arkista

Alkuteos: Prières dans l'arche (vuodelta 1962)

suomennos Rauni Turkia 1965

kuvitus Osmo Omenamäki (63 sivua)

Kaiken maailman eläinsadut (vuodelta 2011)

toimittanut Katriina Kauppila

kuvitus Matti Pikkujämsä

useita kirjoittajia, useita suomentajia (165 sivua)

Ranskatar Carmen Bernos de Gasztold, jolle löytyi netistä vain syntymävuosi 1919, kirjoitti osin sota-aikaan tekstejä, joissa eläimet rukoilevat. Tosin ensimmäisenä kirjassa on Nooan rukous, hän on ainut ihminen, joka on saanut kirjaan oman rukouksensa. Kirjoitukset on järjestetty kirjaan siten, että ne ovat Nooan arkissa pelastumista odottavien huokauksia.

Toisaalta useimmissa rukouksissa eläimet puhuvat niinkuin ne eläisivät tavanomaista elämäänsä, mukana ovat mm. pienen kultakalan ja vetojuhdan rukoukset.

Runot/rukoukset tuli luettua sen verran rapsakkaan tahtiin, että hieman hämmästelin, oliko nämä tekstit alunperin tarkoitettu aikuisten luettaviksi. Kirjastosta kirja löytyi lasten- ja nuortenosastolta. Kuvitus liikkuu niillä rajoilla, että nuorisoteoksesta voisi olla kyse. Joka tapauksessa minuun vetosivat eniten aasin ja apinan rukoukset, koska niissä oli dramaattista huono-osaisuuden vetovoimaa. Aasia lyödään, apinaa pidetään narrina, porsas saa pelätä murean lihansa päätyvän ihmisten ruuaksi, kultakala toivoisi pääsevänsä uiskentelemaan kaislikkoon. Jokainen rukous päättyy sanoihin Tapahtukoon niin! Viimeiset rukoukset esittävät kyyninen korppi ja toivoa, iloa ja lempeyttä kuvastava kyyhkynen. Ihan oma juttunsa on, vastaavatko eläinten luonnehdinnat niitten todellista luonnetta.

Kaiken maailman eläinsadut  on tuore satuvalikoima, jossa sadut on järjestelty kolmeen osastoon. Aluksi ääneen pääsevät vanhat kansansadut, sitten vuorossa ovat klassikot ja lopuksi esitellään lukijalle uusia satuja etupäässä Suomesta. Mukana on sopivasti satuja, jotka olivat ketjukolaajalle tuttuja ja tuntemattomiakin löytyy.

Kansansatujen joukosta minua ilahduttivat tietysti eniten sadut, joita en entuudestaan tuntenut: intiaanisatu myyrän ja kilpikonnan riitaantumisesta, afrikkalainen satu hämähäkistä ja intialainen satu puheliaasta kilpikonnasta. Hienopuheisimmin puhutteli kuitenkin venäläinen satu, jossa karhuisä etsii karhunpojilleen lapsenpiikaa. Päästäkseen kiinni karhun korppusäkin sisältöön lapsenpiian paikkaa hakee useampikin metsän eläin. Jänis antaa työhönottohaastattelussa karhulle seuraavan työnäytteen:

Minä hoivaan pentujasi ja puhelen niille: ”Pienet rakkaat karhut, kultaiset, pörröiset, herttaiset karhut! Istukaa hiljaa, simaturkit, älkää rähiskö, älkää tömistäkö, isäsenne tuo teille metsästä hunajaa ja mustikoita, hyvää kultaista hunajaa ja ämpärillä mustikoita. Karhuseni, malttakaahan, karhuseni!” Niin minä juttelen niille ja silitän niiden selkää ja pientä pehmoista mahaa, ja minä sanon: ”Oi te pienet karhut! Oi te hullunkuriset herttaiset mesimahat, mustikkasuut, hunajakämmenet karhut!”

(Suomennos Eeva-Liisa Manner, vuodelta 1966)

Jotta en pilaa lukijalta jännitystä, en paljasta, saako jänis piian paikan.

Vaikka perinteiset eläinsadut ovat aika tuttuja, Bremenin kaupungin soittoniekat jaksoi silti hauskuuttaa erikoisella ajatuksellaan eläimistä musikantteina. Ruman ankanpoikasen traagisesta kohtalosta lukiessani olin nukahtaa sohvalle.

Uusista saduista löytyi aika räväköitäkin tarinoita. Jukka Itkosen ja Kari Hotakaisen miehekkäät, parodiansävyistä, absurdinpuoleista huumoria sisältävät sadut saivat hymyn huulilleni. Hannele Huovin satu Kenguru kertoo poikasesta, jolle kasvavat jo viikset, mutta lähtö emon pussista ei vain houkuta. Sen voi laskea kuuluvan koko kirjan parhaimmistoon.

Yhteenvetona sanoisin sen, että on aika tarkka homma mitä eläinten voi kirjallisuudessa antaa toilailla – tai sitten on mahdollista mennä ylitse aika monien rajojen ja kirjoittaa kuten Itkonen ja Hotakainen. Satujen ja runojen kääntäminen ja ylipäätään niitten sepittäminen on myös tarkkaa touhua, jossa varomaton sanavalinta tai sekava sanajärjestys voi leväyttää muuten ihan kehityskelpoisen tekstin.

Kuten tunnettua ovat ihmiset nähneet eläimissä inhimillisiä piirteitä tai niitten käytöksessä piirteitä, jotka viittaavat johonkin ihmiselle tyypilliseen käyttäytymiseen tai ominaisuuteen. Niitä näkemisiä voi kritisoida tai ottaa ne vain sellaisenaan. Jos kirjassa kuvataan ahkeraa muurahaista, voi lukija vääntää asian mielessään siten, että kaipa muurahaiskekoon ahkeriakin muurahaisia mahtuu, vaikka muurahaiset suurimman osan päivästä lepäilisivätkin.