Nikos Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas

Kreetan kirjallisuuden suuri nimi Nikos Kazantzakis (1883 – 1957) sai julkaistua vuonna 1946 Kreetan saarelle sijoittuvan romaaninsa, jonka kreikankielistä nimeä en ala tähän lisäämään. Kirjan suomensi ranskan kielestä Vappu Roos, suomennos ilmestyi vuonna 1954.

Kerro minulle, Zorbas on romaani johon voi suhtautua kahtalaisesti. Kansiliepeessä romaania nimitetään veijaritarinaksi ja siitäkin on kysymys. Toisaalta kirjan sivuilla pohdiskellaan filosofisia kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja muusta mystillisestä, mutta silti niin ihmistä lähellä olevasta.

Myös kirjan päähenkilöitä on kaksi. Hekin edustavat kahta miestyyppiä: veijaria ja mietiskelijää. Kirjan kolmekymppinen minäkertoja, jonka nimeä ei jostain syystä kerrota, on hiljainen, itseensäsulkeutunut ajattelija ja kirjoittaja. Hän kirjoittaa kirjaa Budhasta. Budha on hänen ihanteensa ja ehkäpä myös demoninsa. Hänen palkollisensa, kuusikymppinen Alexis Zorbas on maanläheinen kansanmies, joka nauttii elämästä tässä hetkessä. Hän ei murehdi menneitä, eikä kanna liikoja huolia tulevasta. Minäkertoja, jota Zorbas nimittää isännäksi, kuuntelee mielellään Zorbaksen rehevää tarinointia, hänen lauluaan ja kreikkalaisen kielisoittimen, santourin soittoa. Zorbas on nähnyt maailmaa, tehnyt monenlaisia töitä, rakastanut monia naisia ja tehnyt erinäisille vihollisille rumia juttuja. Hänen isäntänsä on lähinnä tutkinut elämää kirjojen kautta.

Istuin yksin hiipuvan hiilloksen ääressä ja pohdiskelin Zorbasin puheita – niissä oli paljon mielekkyyttä ja niistä uhosi lämpimän mullan tuoksu. Ne tuntuivat nousseen hänen sisimmästään ja niissä viipyi vielä ihmisen lämpö. Omat sanani olivat paperia, ne lähtivät päästäni ja niitä kostutti vain siellä täällä jokin veripisara, ja jos niillä oli jotakin arvoa, niin juuri tuo veripisara sen aiheutti.

Päähenkilöitten keskinäisestä erilaisuudesta minulle tuli mieleen taannoin tavailemani Friedrich Schillerin runoestetiikka, jonka mukaan runoilijat on jaettavissa kahteen leiriin: naiiveihin ja sentimentaalisiin. Vaikka tämän romaanin hahmot eivät varsinaisesti runoilijoita olekaan, tuntuu tämä jaottelu suunnilleen sopivan heihinkin. Zorbas on selvästikin schilleriläisittäin naiivi, tiukasti jalat maassa elävä kansanmies, joka muodostaa mielipiteensä ilman järjen vääristelevää väliintuloa. Hänen nuori isäntänsä sen sijaan on schilleriläisittäin sentimentaalinen, ajatusleikkien mestari. Vaikka hän tunnistaa Zorbaksen luonnollisuuden voiman, joka lyö laudalta hänen ajatustyönsä tulokset, hän ei kykene kokonaan muuttamaan sisäistä rakennettaan ja luonteenlaatuaan, jota leimaavat järjen käyttö ja varovaisuus. Zorbas kuitenkin pitää isännästään. Ehkä hän näkee nuoressa miehessä oman poikansa, ehkä jonkun itseään viisaamman, joka kykenee huomaamaan myös Zorbaksen arvon. Tässä mielessä romaani on ystävyyden kuvaus.

Pelkkää ystävyyttä ja sopusointua kirja ei sisällä. Kipakka välimerellinen luonne pääsee paikoitellen valitettavan hurjana esiin. Voimakkailla tapahtumilla ja heikommille naureskeluilla on kirjailija ilmeisesti pyrkinyt kuvaamaan elämän nurjia puolia. Minulle sävyt ovat siltä osin turhan räikeitä. Koska olen lähdössä Kreetalle juhannuksen seutuun, haluan liittää tähän vielä aiheeseen liittyvän lainauksen kirjan tekstistä:

Ovelle ilmestyi nuori, paljasjalkainen poika, jolla oli takkuinen tukka ja suuret, tuijottavat silmät. Juuri sellaisina ikonimaalarit kuvaavat Johannes Kastajan silmiä, nälän ja rukoilemisen luonnottoman suuriksi laajentamina.

– Terve, Mimithos! huusivat jotkut nauraen.

Jokaisella kylällä on vaaraton hullunsa, ja jollei sellaista ole, sellainen tehdään ajan kuluksi. Mimithos oli tämän kylän hullu.

Kirjassa on 285 sivua, teksti on aika pientä piperrystä. Kirjan parissa vierähti minulta viikko. Ai niin! Piti vielä lisätä tähän, että Villasukka kirjahyllyssä -blogista löytyy myös kirjoitus tästä kirjasta ja siellä on myös linkkejä muihin kyseistä romaania käsitteleviin blogiteksteihin.