perjantai 19. syyskuuta 2014

Asko Sahlberg: Yhdyntä

Asko Sahlberg (s. 1964) on suomalainen kirjailija, jonka pieni romaani Yhdyntä julkaistiin vuonna 2005.

Asko Sahlberg tuli tunnetuksi viimeistään romaanillaan Tammilehto (2004). Luin tuon Suomen sisällissotaa käsittelevän romaanin aikoinaan kuultuani siitä tiedoitusvälineistä. Olin hieman pettynyt, koska romaanissa eräänä huomattavana teemana oli seksi. Minun on vaikea yhdistää seksiä sotaan. Mielikuvani mukaan sota on kammottava tilanne, joka rikkoo kaiken totutun ja turvallisen. Romaanissaan Yhdyntä Sahlberg kuitenkin jatkaa tätä seksin ja sodan yhdistämistä. En tiedä miksi. Romaanin alaotsikko on [Reunahuomautus sotahistoriaan].

Tarinana Yhdyntä on varsin selkeä. Päähenkilöitä on kaksi, Axel ja Valma. Heidän yhteistä hetkeään kuvataan jo romaanin alussa. Tapahtumapaikkana on kerrostalo Helsingissä helmikuussa vuonna 1944. On yö, Neuvostoliiton pommikoneet saapuvat kaupungin ylle. Pommituksien ajaksi väestön kuuluisi siirtyä pommisuojiin, mutta Axelin ja Valman osalta riippuvuus säännöistä ja sopivuudesta on katkennut ja he jäävät ylimmän kerroksen asuntoon rakastellakseen. Ehkä tämän on tarkoitus kuvata sodan absurdiutta? Tai sotaväsymystä? Yön kestäessä tapahtuu asioita, yö ei olekaan tyhjä ihmisistä, aavekaupungissa liikutaan. Samalla kirjailija kertoo Axelin ja Valman tarinan. Sota erottaa ja yhdistää, mutta ei lakkaa olemasta sotaa.

Luin kirjaa illalla, ensimmäistä kertaa sytytin lukulampun. Pimennysverhot tajusin sulkea myöhemmin. Kirjan komein kohta on se, kun Axel mielijohteestaan avaa ikkunan ja katsoo öiselle taivaalle:

Taivas oli sairas. Sitä haavoittivat sulkutulen valojuovaviuhkat, tulehduttivat valopommien kuumeiset pesäkkeet. Näkymättömissä vyöryvien pommikoneiden pitkittyvän ukkosen kumu oli sen kuolevanvalitusta, piinatun ruhon kaikuvaa korinaa. Kun Axel kohotti katseensa, maailma kiertyi ylösalaisin ja hän tuijotti syvälle maankuoreen revenneeseen aukkoon, maapallon mustan sisuksen maailmanloppua enteilevään, tulikuumaa visvaa pursuvaan lietteeseen. Se oli kammottava näky. Se oli kaunis näky. Siihen olisi voinut juuttua, sillä sen katseleminen oli melkein kuin katsomista peiliin.

Tämän uuden polven romaanin hyvänä puolena pidän luettavuutta ja selkeää tarinaa. Juoni ei ole epäuskottavan mutkikas, mutta silti hyvin punottu. Teemoja pienessä kirjassa on pitempään teokseen, pidän kiitettävänä sitä, että tässä on päädytty lyhyesti kuvailevaan kerrontaan. Ihan kaikesta pohdiskelusta en saanut kiinni, johtuu varmaankin minun rajoittuneisuudestani.

Kirjassa on 136 sivua ja luin sen eilissä päivänä.

7 kommenttia:

  1. Sahlberg tuntuu olevan pinnalla. Kuuntelin näet autoradiosta hänen haastatteluaan alkuviikosta: Vastikään häneltä on jälleen ilmestynyt kirja nimeltään Yö nielee päivät, jos oikein muistan. Kuulemma todennäköinen ehdokas Finlandia-palkinnosta käytävään kisaan. Ja minä se en saa tartuksi koko Sahlbergiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taitaa olla tuottelias kirjailija tämä Sahlberg. Yö nielee päivät -romaanissa on Kuopion kirjaston mukaan 575 sivua, joten siihen en tartu minäkään kuin korkeintaan härnyyks.

      Autossa on joskus kiva kuunnella radiota. Kun ajeltiin kohti Helsinkiä vaimon kanssa muutama vuosi sitten, kuuntelin siinä Rosa Liksomin haastattelun, joka oli tehty hänen ensimmäisen (?) kirjansa aikoihin ja muistaakseni siinä tuli sitten myös haastattelu, joka oli tehty sen jälkeen kun hänelle oli myönnetty Finlandia-palkinto. Siinä ensimmäisessä haastattelussa Liksom kysyy haastattelijalta parikin kertaa "oletsä lukenu sen kirjan?" Minä en ole vielä Liksomin kirjoja lukenut. Kerran kävin Siilinjärven yläasteen auditoriossa katselemassa Liksomin teksteihin perustuvan monologiesityksen "Mie olen niin mahtava mies". Se oli aika hauska ja liikuttavakin. Esittäjä oli Topi Mikkola, tarkastin netistä, kun sattui olemaan auki.

      Poista
  2. Sodan aikanahan kaikenlainen rietastelu oli yleistä. Elettiin kuin viimeistä päivää, koska päivä saattoi oikeasti olla viimeinen. Rauhan tultua oli sitten kiire kieltää mitään tapahtuneen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole perheytynyt tähän sodanaikaiseen rietasteluun, josta mainitset. Olen kyllä kuullut sota-ajan avioliitoista, joita saatettiin solmia lyhyen tuttavuuden jälkeen. Vaikka avioliitot usein on solmittu seksin harrastamisen helpottamiseksi, en silti ole käsittänyt asian olleen niin, että sota olisi saanut ihmiset naiskentelemaan ympäriinsä. Tietysti vaikeapa tuota on mennä vannomaan, mutta olen elänyt siinä uskossa, ettei sota niinkään höllentänyt sukupuolimoraalia vaan päinvastoin. Jos joku pystyy asian toisin todistamaan, olen valmis myöntämään, että olen väärässä. Syntyneitten lasten määrä ei vielä todista paljoa. Raskaaksi tulemiseen ei tarvita kovin monta yhdyntää.

      Poista
    2. Viimeksi asiasta oli puhetta historian luennolla - en kyllä muista, mihin aineistoihin siellä viitattiin. Siksihän siitä ei ole kuultu, kun sodan jälkeen tehtiin moralistinen ryhtiliike eikä kukaan halunnut enää muistaa, mitä sodan aikana tapahtui.

      Poista
    3. Tuollainen ryhtiliike onkin näppärä selitys kaikelle hämärälle, mitä emme ole kuulleet niin sodan kuin rauhan ajoilta. Mutta uskotaan sitten, kun kerran luennollakin on niin sanottu. Vai olisiko luennoitsijakin lukenut tämän Sahlbergin kirjan ja katsellut tv:stä Sissit ja Manillaköyden?

      Poista
    4. Kirjastosta ja myös netistä muutenkin löytyi sellainen kirja kuin Ruma sota, jossa on kirjoituksia näistä kaikenlaisista vaietuista viime sotien seikoista. Siitä varmaan löytyy monenmoista korutonta kertomaa.

      Poista