Niilo Lauttamus (1924 – 1977) oli
suomalainen sotakirjailija. Luin hänen esikoisromaaninsa Vieraan
kypärän alla vuodelta 1957.
Vuonna 1941 lähti Suomesta joukko
miehiä Saksaan liittyäkseen perustettavaan suomalaiseen
SS-joukko-osastoon. Lauttamuksen romaani kertoo noista miehistä.
Päähenkilönä on 17-vuotias Johannes Aihela, Karjalan evakko,
jonka isä on antanut pojalleen luvan lähteä. Äiti on pojan
hanketta vastaan. Hän jää vähemmistöön.
Romaani on jaettu kahteen suunnilleen
yhtä pitkään osaan, jotka ovat nimeltään Koulutus ja
Sota. Alussa kuvataan monivaiheisesti matkaa Saksaan ja miesten
saamaa koulutusta. Koulutuksen henki on preussilaisen sotilaskurin ja
-käytäntöjen mukaista, eikä se oikein miellytä suomalaisia.
Miehet jurrittavat vastaan ja usein he kyseenalaistavat esimiestensä
käskyt, mutta kova koulutus ja kuri nujertavat pahimman vastarinnan.
Voi
sanoa: he kirjaimellisesti itkivät hikensä preussilaiseen
maaperään. Ja hikeä itkiessä heistä alkoi versoa sotilas, mutta
ei preussilainen, vaan sataprosenttinen suomalainen sotilas, päällä
vain vieras vaatekerta ja taju vieraskielisen komennon käskystä.
Kukaan heistä ei ihannoinut muuta kuin omaa suomalaisuuttaan, sillä
preussilaisuutta he vihasivat, koska se ajoi heistä pois ihmistä ja
yritti asentaa tilalle sotilaskoneen, sokean ja tottelevaisen. He
taistelivat vastaan ja hävinneinäkin tunsivat olevansa voittajia.
Omituista, mutta he todellakin tunsivat olevansa voittajia, koska
kestivät ja koska siitä oli muodostunut kunniakysymys.
Miehet katsovat olevansa jääkärien
perinteen jatkajia, he eivät ole natsihenkisiä tai sotahulluja.
Sotaan he kuitenkin joutuvat ja se sota onkin kauempana kuin
Balkanilla. Tarvottuaan Ukrainan liejussa ja nähtyään Asovan meren
lähitienoita suomalainen pataljoona päätyy Kaukasukselle. Sota on
julmaa. Se syö miestä ja miehiä. Kaikki suomalaiset eivät
selviydy kotiin pitkältä reissultaan.
Kirjassa seurataan tapahtumia kymmenen
miehen ryhmän vaiheitten kautta. Koulutuksessa miehet asuvat samassa
tuvassa ja rintamalla samassa korsussa, silloin kun sellainen löytyy.
Esimiehet ovat yleensä saksalaisia ja joskus suomalaisia.
Kuvauksissa on ehkä havaittavissa pientä kotiinpäinvetoa.
Suomalaiset upseerit esitetään ymmärtäväisempinä ja rivimiesten
tasolle asettuvina, kun taas saksalaiset pitävät joukkoihinsa
välimatkaa ja johtavat ylhäältäpäin. Toisaalta kirjassa kuvataan
myös sympaattisia ja reiluja saksalaisia, eräistä itävaltalaisista
puhumattakaan.
Lauttamuksen kerronta on
helppolukuista, näinkin pitkän kirjan, 396 sivua, sain luetuksi
neljässä tai viidessä päivässä. Minusta tällä kirjalla on
suomalaisena sotaromaanina annettavaa ihan yhtä paljon kuin
kohtuuttoman paljon tunnetummilla sotaromaaneilla.
Lauttamuksella lienee yhä paljon lukijoita. Asiallinen esittelysi voisi passata julkaistavaksi lehdessä, joka on suunnattu sotakirjojen harrastajille.
VastaaPoistaNo, se on hyvä jos miehen kirjoja luetaan! Asiaa kirjasta kyllä löytyy. Nyt luen vähän lyhyempää ja puoli vuosisataa tuoreempaa romaania samasta aiheesta. Siinä on paljon samaa, mutta selvästi myös oma näkökulmansa suomalaispataljoonan sotaretkeen.
PoistaEn minä näitä juttuja kirjoita muuten kuin tähän omalle palstalleni. Lukea saa kuka lystää.
Sama suuntaus minulla kirjajutuissani, vaikka joskus joku on ehdotellut etsiytymistä isommille foorumeille.
VastaaPoistaSinä nyt oletkin niin hyvä kirjoittaja. Minun palstani on vain tämmöisen yksinäisen setämiehen lukupäiväkirja. Ei jaksa vaimokaan ihan kaikkea kuunnella, niin kirjoitanpahan tänne.
PoistaLuin juuri "Vieraan kypärän alla". Romaani on paikkansa hyvin ansainnut suomalaisten sotatieteen kuvauksena. Lauttamus kuvaa ryhmää päähenkilönä kuten Linnakin, mutta henkilökuvaus ei yllä
VastaaPoistaPiti lukea uudelleen ylläoleva kirjoitukseni, että muistaisin lukukokemuksestani jotain. Päällimmäisenä mieleeni jäi tuntuma hyvästä kirjoittajasta, jonka tekstiä on helppo lukea. Sotatieteestä en mitään tiedä, mutta kirja kertoi jotain erityistä suomalaisesta itsenäisestä ja kriittisestä mielenlaadusta, ehkä sisukkuudestakin.
Poista