Syyskuun sotaisat jotokset

Syyskuussa luin sotakirjoja. Omalle, luontaiselle lukutahdilleni taisin lukea turhan monta kirjaa. Nyt pitää yrittää vähän rauhoittaa menoaan. Oikeasti luen vain pari-kolme kirjaa kuukaudessa. Sen pitäisi riittää jatkossakin. Yritän seuraavassa hieman haroa mitä tästä syyskuun lukutouhotuksesta jäi näppiin.

Ensimmäisenä luin kiinalaisen Sun Tzun kirjan Sodankäynnin taito. Siitä jäi erityisesti mieleen se, miten vihollista on tutkittava vakoilemalla, miten vihollinen on pyrittävä saattamaan pois tasapainosta häirinnällä, kylvämällä epäsopua vihollismaan sisälle, erottamalla vihollinen mahdollisista liittolaisistaan. Myös erilaiset harhautukset ja iskeminen heikkoon kohtaan silloin kun vihollinen sitä vähiten odottaa, tuodaan esille strategisina vinkkeinä. Kaikki nämä opit sopisivat koulukiusaajille. Tosin luulen että useimmat lapset oppivat nämä taidot ilman että niitä heille opetetaan. Siitä huolimatta oli jännä huomata miten jo pari vuosituhatta sitten Kiinassa on jaksettu kirjata muistiin yhtä ja toista ohjetta asiasta kiinnostuneitten tahojen lueskeltavaksi.

Seuraavaksi luin Ilmari Turjan näytelmän Päämajassa. Siinä muistutetaan kuinka sotasalaisuudet on pidettävä omana tietona. Myös Sun Tzu korosti että sodan johdon on pidettävä omat suunnitelmat salassa viholliselta ja jopa omilta joukoilta.

Kolmantena oli vuorossa Esa Anttalan romaani Hopeaa rajan takaa. Siinä kerrotaan tarina rohkeista miehistä, jotka livahtavat Neuvostoliiton valloittamalle alueelle hakemaan rajan taakse jääneitä hopeita. Samalla miehille tarjoutuu tilaisuus myös nähdä rakkaita kotiseutujaan.

Uula Aapa kertoo kirjassaan Partisaanit iskevät Neuvostoliiton joukkojen tunkeutumisista Suomen rajojen taakse tekemään tuhotöitään. Suomalainen partisaanientorjuntaosasto pistää vähälukuisuudestaan huolimatta hanttiin suurille vihollisen osastoille.

Niilo Lauttamuksen romaani Vieraan kypärän alla kertoo suomalaisen SS-pataljoonan miehistä kaukana kotoa. Minusta kyseinen romaani sopisi ihan mainiosti korvaamaan Tuntemattoman sotilaan koulujen sotaa käsittelevänä romaanina. Luettavuus on kelpo luokkaa. Tarinaan sisältyy romanssi ja siten kaivattu naisnäkökulma.

Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden liikkuu tarinan takaumajaksojen osalta samoilla seuduilla Lauttamuksen romaanin kanssa. Linturi on kuitenkin laajentanut kirjansa SS-pataljoonan kotimaahan paluun jälkeisiin ja jopa sodan sodan loppumisen jälkeisiin aikoihin.

Asko Sahlbergin pieni romaani Yhdyntä rajaa kekseliäästi sodan tarkastelun yhteen huoneistoon Helsingissä. Kirja sai minut miettimään seksin soveliaisuutta sotaa käsittelevissä teoksissa. Olen edelleenkin sitä mieltä, että totta kai seksiä harrastettiin sota-aikaankin, mutta päähuomion sota-aikaan lienevät vieneet tarvehierarkian alimpien portaitten asiat, kuten hengissä pysyminen.

Taina Huuhtasen kokoama valikoima Talvisodan kirjeet esittelee tavallisten suomalaisten kirjeenvaihtoa talvisodan ajalta. Kirjeissä korostuvat arkiset neuvot ja pyynnöt. Esimerkiksi pyykit lähetettiin mielellään rintamalta kotiin pestäviksi, sillä armeijan pesula palautti pesusta vain tietyn määrän pesuun lähetettyjä vaatteita – joko valtion vaatteita tai jonkun muun, eikä sotamies siis välttämättä saanut omiaan takaisin. Kotoa lähetetyt villavaatteet ja alusvaatteet olivat rintamamiehille tärkeitä – lämpimänä pysyminen pakkasissa ei ollut itsestäänselvyys. Myös täit olivat rintamamiesten jatkuvana riesana ja ehkäpä kotona pyykit pestiin siinäkin suhteessa tarkemmalla syynillä kuin valtion toimesta rintaman takana. Mielenkiintoisesti Huuhtanen huomauttaa, että etulinjaan olisi sijoitettu maalaismiehiä. Tähän viittaa jossain määrin myös Uula Aapa, jonka partisaanientorjuntaosasto sekä Sallan komppanian tiedustelujoukkue koostuu kovakuntoisista poromiehistä ja metsätyömiehistä. Onko siis niin, että nämä fyysisen työn lujiksi ja kestäviksi parkitsemat miehet pitivät Suomen puolustuksen pystyssä sotien kovina aikoina? (Tietysti johtajiensa tuella.)

Pekka Tuomikoski on koonnut päämajan tiedotusosaston hyllyttämistä TK-kirjoituksista kiehtovan kokoelman Sensuroidut sotakirjoitukset. Kirjasta löytyi mielin määrin kiinnostavaa luettavaa. Tästä ja osittain seuraavastakin kirjasta tuli mieleeni, että lieneeköhän mitään kirjoitettu niin erikoisesta aiheesta kuin suomalaisten ja italialaisten aseveljeydestä?

Katja Ketun romaanissa Kätilö nousee merkittävään sivuosaan saksalaisten kehittämä ja myös suomalaisten sotilaitten käyttämä piriste nimeltä Pervitiini ja sen vahvennettu versio Adolfiini. Ketun käyttämä värikäs ja runsas kieli olisi vaatinut minua lukemaan Kätilön vähintään kaksi kertaa hitaammin kuin nyt tein. Halusin kuitenkin saattaa lukuprojektini päätökseen ja otin käsijarrun päältä.

Lopuksi rusautin vielä lukea Uula Aapan romaanin Sallan soturit, jonka ystävällinen kirjastontäti minulle kantoi varaston uumenista. Romaanissa on paljon samoja piirteitä kuin aikaisemmin lukemassani dokumenttiromaanissa. Vaikutti siltä, että romaanityyli istui kirjailijalle vähän paremmin.

Näistä suomalaisen sodan kuvauksista haluaisin nostaa kolmen kärkeen Lauttamuksen, Tuomikosken ja Huuhtasen teokset. Toisaalta voin hyvin kysyä itseltäni riittävätkö nämä kolme kirjaa sittenkään päihittämään vanhan kiinalaisen ammattimiehen, Sun Tzun, opetukset?

Mitä opin sotakirjoista syyskuussa? Sodassa on monenlaisia kohtaloita, vielä monenlaisempia tarinoita. Siltä pohjalta voisi väittää, että melkein kaikki sodasta kirjoitettu voisi olla totta. Toisaalta niinkuin valtioilla on rajat, on rajat myös sillä mihin kukin lukija on valmis uskomaan. Ja niinkuin valtioitten rajat voivat joskus siirtyä, voi varmaan taitava kirjoittaja venyttää lukijan mielikuvitusta. Ehkä minä kumminkin olen jo venymiskyvyltäni sen verran kalkkis, että nk. tietopuolinen kirjallisuus alkaa viehättää enemmän kuin kuvitteelliset maailmat. Kettu, Sahlberg ja Linturi ovat kirjailijoita, jotka eivät ole itse kokeneet niitä sotia, joista romaaneissaan kirjoittavat ja kyllä sen minun mielestäni huomaa näistä kirjoista. Minusta heidän romaaniensa henkilöt ajattelevat ja toimivat kuten romaanien kirjoitusajankohdan ihmiset, tapahtumat on vain siirretty sota-aikaan. Lauttamus, Anttala, Turja ja Aapa ovat itse kokeneet sotaa ja tuntevat niitä paikkoja, joista kirjoittavat. Mielestäni se tuntuu heidän tekstissään.

Niille, jotka jostain syystä ovat tykänneet näistä teemakuukausistani, haluan kertoa, että nyt koetan parhaani mukaan pitää niistä taukoa. Joulukuussa sitten ajattelin lukea juopotteluaiheista kirjallisuutta – pelkästään alliteraatiosyistä. Se, että nyt aion ottaa muutaman oluen, johtuu ihan kokonaan muista syistä. Ehkä literaturalla voi silti olla jotain vaikutusta...