Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Anna-Leena Härkösen kirjoittama Takana puhumisen taito julkaistiin vuonna 2014. Sain kirjan nimipäivälahjaksi tyttäreltäni toukokuun 25. päivän tienoilla. Käsittääkseni tyttäreni oli saanut kirjan kaveriltaan, joka taas oli saanut sen kirjakaupasta.

Sanon tässä heti kärkeen, että minun oli vaikea löytää mukavaa asennetta kirjassa kerrottua kohtaan. Otin selvästi kaiken ihan tosissani. Niinpä kirjan lukeminen tuntui aluksi epämiellyttävältä, ajattelin tämän kaiken olevan niin eri maailmasta kuin on se mikä minulle on tuttua. Itse asiassa niin varmaan onkin, mutta tajusin vasta pari päivää lukea tahkottuani, että kyseessä on pakinakokoelma! Kirjoittaja karrikoi ja ilmaisee asiat tarkoituksellisesti kärjistäen.

Saattaa tietysti olla, että joku kertoo minulle, että ihan tosissaan ne jutut on kirjoitettu, enkä minä tajua kirjallisuudesta muutenkaan mitään. Joka tapauksessa loppua kohti aloin joissain paikoin tykätäkin Härkösen huomioista, vaikkakin niitten huomioitten esittäjä toden totta tuntuu elävän erilaista elämää kuin minä elän. Eikä kyseessä ole pelkkä sukupuoliero, eikä elintasoero, eikä Helsinki-Siilinjärvi -ero. Oleellisin ero kirjan minäkertojan ja minun välillä on se, että kirjan kertojalla on ilmeisesti kavereita ja minulla ei ole. Tästä syystä minä katselen asioita pelkästään omasta suppeasta näkökulmastani ja Härkösen kirjan kertoja omansa lisäksi myös itsensä kaltaisten kaveriensa näkökulmasta.

Kirjassa on kolmisenkymmentä eri aiheisiin pureutuvaa pakinaa. Sävy on sekoitus kyynistä elämänasennetta ja sydämistyneitä kannanottoja. Kirjan minäkertoja vaikuttaa stressaantuneen moniin asioihin ja niitä seikkoja hän sitten purkaa pakinoissaan. Koska itse olen lukenut aikoinaan Aapelin, Ollin ja Erkki-Mikaelin pakinoita ja tottunut niitten leppoisaan tapahtumainkuvaukseen, tämä Härkösen teksti tuntui aluksi päällekäyvältä, liian todelta. Minun piti totuttautua hänen tyyliinsä. Siinä mielessä on hyvä, että luin kirjaa kolme päivää, enkä hotaissut päivässä.

Tahdon liittää tähän blogiarviooni pienen tekstikatkelman pakinasta nimeltä Revontulien pointti. Pakina käsittelee tyhmyyttä ja koin sen hauskalla tavalla koskettavaksi:

Kouluja käymätön ei välttämättä ole millään tavalla tyhmä. Se taas on, joka on elänyt liian pitkään pussissa omien ajatustensa ja mielipiteittensä kanssa. Rajoittunut ja tyhmä. Ennakkoluuloinen ja tyhmä. Mutta jos ei ole tarpeeksi ennakkoluuloinen, on naiivi ja samalla aivan saatanan tyhmä? Vai onko naiivius ja sinisilmäisyys tyhmyyttä? Eikö se kerro enemmänkin positiivisesta asenteesta elämään?

Omaan yhden miehen viiteryhmääni lukeutuvana koen edellä olevan katkelman paitsi hauskana, myös kosolti kaikenmoisia kysymyksiä herättelevänä. Eräs kysymys voisi olla, kuvaako kirjailija edellä olevassa sattumalta tai tahallaan useampienkin ihmisten näkemystä esimerkiksi minunlaisestani erakkoajattelijasta? Ehkä tyhmyys on muuttunut, ehkä se ei enää tiivistykään joukossa?

Tämän kaiken todettuani totean vielä että kirjassa on 157 sivua (joista osa tyhjiä sivuja) ja sen lukemiseen kului minulta kolme päivää.