Mihail Lermontov: Daimoni

Mihail Lermontov (1814 – 1841) oli Pushkinin ajan toinen suuri venäläinen runoilija. Lermontov sepitti kymmenisen vuotta Kaukasiaan sijoittuvaa runokertomusta, joka julkaistiin vuonna 1842 nimellä Демон. Luin Martti Wuoren laatiman, vuonna 1911 julkaistun suomennoksen (toinen, uudelleen suomennettu painos) nimeltä Daimoni, alaotsikkona Itämainen tarina. Suomennos ilmestyi Arvi A. Kariston kustantaman sarjan Kirjallisia pikkuhelmiä osana nro 41. Teoksen alussa Martti Wuori kertoo Lermontovin elämästä ja kirjallisesta tuotannosta.

Tässä pienessä teoksessa on kaksi päähenkilöä: Daimoni ja Tamara. Daimoni on hornanhenki, joka liihottelee ympäriinsä totaalisen kyllästyneenä kaikkeen. Voisi jopa sanoa: Daimoni miettii onko nyt mieltä mishään. Hän on joskus irtaantunut Taivaan vahvuudesta ja on muuttunut pettyneeksi, ivalliseksi ja lopulta kyyniseksi. Mikään ei iske mieheen. Hänestä löytyy vain halveksuntaa tai vihaa.

Tamara on kaunotarmainen nuori impi, hän on menossa naimisiin ja viettää polttareitaan kavereittensa seurassa isänsä kartanon katolla. Tamara hehkuu kauneutta ja elämää, hän tanssii viehätysvoimastaan tietoisena.

Kauneus onkin ainoa asia, joka enää herättelee Daimonin jäätyneitä tunteita. Hän huomaa Tamaran – ja kuis ollakaan – rakastuu. Taivaan asujaimena Daimonilla on paljon pelimerkkejä kuolevaisten kohtaloihin nähden. Hän järjestää niin, että Tamarakin alkaa tuntea vetoaa häneen. Daimoni järjestää Tamaran puolison kuoleman. Tamara järkyttyy ja menee luostariin, mutta sielläkään ei Daimoni jätä häntä rauhaan:

Vaan niinkuin koruvaatteen oman,

viel' alla nunnan kaavun hän

tuns' sydämessään elävän,

kuin ennen, haaveen luvattoman.

Valaistun loisteess' alttarin,

kun kaikui juhlalaulu pyhä,

tuon tutun äänen kuuli yhä

hän kesken rukoustakin.

Tapahtumat sijoittuvat Kaukasiaan, eniten mainintoja saa Gruusia, vuorenhuipuista mainitaan Kasbék (Georgian kolmanneksi korkein huippu, kerrotaan saksankielisessä wikipediassa). Runo sisältää kaunista vuoriseudun jylhien maisemien kuvausta. Luonto elää lapsenomaisen lyhyen kukoistuksen vuorten pysyväisillä rinteillä. Pääasia tarinassa on silti hyvän ja pahan taistelu – sekä toisiaan vastaan että itsensä kanssa. Eikä kyseessä ole pelkkä taistelu vaan molempien osapuolten toisiaan kohtaan tuntema vastustamaton vetovoima.

Runon suomennosta voisi tietenkin ajanmukaistaa, mutta kyllä se menee ihan hyvin näinkin. Ei ole edes kovin pitkä runo. Minunlaistani kaunosielua tietysti hämmästyttää, että tämänikäisiä kirjoja ylipäätään saa lainata kirjastoista. Toisaalta kun nykyään on tarjolla niin paljon kaikenmoista niin kannattaako vanhoja kirjoja varastossakaan seisottaa.

Kirjassa on 68 sivua. Päivässä lukaisin. Minun ei ollut tarkoitus lainata kirjastosta mitään, ja silti lainasin neljä kirjaa Venäjää, Venäjää, Venäjää ja Venäjää. Mitähän tästä seuraa?