Esipuheessa Pekka Pesonen kertoo, että
Konstantin Paustovskin johdolla Neuvostoliiton novellistit
alkoivat jo ennen suojasään aikaa kirjoittaa vapaammin kuin
sosialistisen realismin peliohjeet edellyttivät. Varsinainen
neuvostonovellin kukoistuskausi alkoi kuitenkin 1950-luvun
puolivälissä. Kertomukset käsittelivät tapahtumia inhimilliseltä
näkökulmalta, ei pelkästään yhteisön parhaan näkökulmasta.
Novellitaiteessa alkoivat näkyä ja kuulua pienten neuvostokansojen
äänet. Tärkeänä nimenä nostetaan esiin Tšingis
Aitmatov. Hänen lisäkseen
useammin toistuvat mm. nimet Aksjonov
ja Iskander,
Belov ja
Šukšin.
Käynpähän
kertomukset lyhyesti läpi:
Valentin
Katajev: Orvokki. Isoäiti Gerasimovna on henkilökohtaisen
pettymyksen takia valinnut sosialismin rakentamisen inhimillisen
onnen sijasta. Näköala neuvostoyhteiskunnan vanhustenhoitoon.
Valentin
Rasputin: Ranskan
tunteja. Koskettava
kertomus, jossa pieni oppilas näkee nälkää ja kaunis ranskanope
yrittää puuttua asiaan. (Minä muuten oppikoulun välitunneilla
pelasin seinistä,
ihan kuten tässä novellissa tehdään.) Tykkäsin tästä tosi paljon!
Vasili
Aksjonov: Sesongin jälkeen. Tarina Sotshista. Sisältää
jatsia, arkipäivän anarkiaa ja elämää ylläpitävää
surrealismia.
Andrei
Bitov: Kuva. Vanha Asja alkaa janottaa Aljoshaa, jonka
vaimo on synnyttämässä. Miehinen mieli myllertää välillä
kulmikkaasti, välillä sumean suoraviivaisesti.
Vasili
Belov: Vaikeina vuosina. Mallikelpoisesti hoidetun
maatalousprikaatin hiljaiset sotaponnistelut häiriintyvät
yli-innokkaan kolhoosin puheenjohtajan sekaantuessa asioihin.
Vasili
Šukšin: Vanja
Tepljašin. Suoraselkäinen
Vanja suksii tiehensä sairaalasta. Hieno, lyhyt, tehokas kertomus!
Näitä lisää!
Anatoli
Kim: Meren morsian. Neuvostoliiton korealaisvähemmistöön
kuuluneen, Venäjällä asuvan kirjailijan tarina lennättää
Leningrad – Ost-Berlin -junan Sahalinin saarelle.
Sergei
Zalygin: Lehmän aika. Maatalouden tuotannontekijäksi
alistettu lehmä tavoittelee henkilökohtaista nirvanaansa
aurinkoisella laitumella.
Fazil
Iskander: Käsipuoli. Veijaritarinassa abhasialaisukko saa
ennenaikaisen haudan, johon monet muut lankeavat ennen häntä.
Satimžan
Sanbajev: Valkoinen
aruana. Muuannemyydyn
kamelin paikkariippuvaisuus aiheuttaa pitkiä takaa-ajoja pitkin
Kazakstanin suolajärviä ja aroja.
Nodar
Dumbadze: Kiittämätön. Luin tämän novellin jo aiemmin
toisena suomennoksena gruusialaisten novellistien antologiasta, jonka
niminovelli tämä on. Maahanhaudattu suuri viininsäilytysastia on
siinä suomennoksessa nimeltään kvevri, tässä se on tšuri.
Andris
Jakuban: Emille, rakkaalle, lauluissa ylistetylle.
Humoristista markkinahumua vanhasta, mutta niin modernista Latvian
pääkaupungista.
Agasi
Aivazjan: Tiflisin kyltit. Naiivin avomieliset kyltit
valloittavat kaupungin.
Grigir
Tjutjunik: Ustin ja Oljana.
Kotiin Ukrainan aroille palannut sotamies huomaa koko kylän tietävän
hänen vaimonsa hairahduksesta.
Mihas
Straltsou: Villisian kärvennys. Valkovenäläiskirjailjan
rikkaan kuvallista, syksyistä kerrontaa, pohdiskelua elämän ja
kuoleman rajamailta. Tästä näytteeksi katkelma:
Syyskynnös
on jo saanut kuoren, pelloilla ovat paljaat korret harmaantuneet ja
kuivuneet helähteleviksi, ilma on tyhjennyt. Taivas laskeutuu
aamuisin yhä alemmaksi, painautuu maata vasten. Lehmät ajetaan
vielä laitumelle – kauemmaksi kylästä, metsään. Illansuussa
elikot eivät tahdo palata läävään vaan pyrkivät kun silmä
välttää maleksimaan perunanvarsilta ja paleltuneilta
kaalinlehdiltä tuoksuvalle pellolle.
Sekä
iltaisin että aamuisin pakastaa, humalluttaa kuin pontikasta,
tuoksuu savulta.
Irena
Gansiniauskaite: Kanarialintu. Liettualaisen
pikkukaupungin opettajainhuoneessa kihahtelee ulkopuolisten
huomaamatta.
Rein
Saluri: Muisti. Viron metsäveli-taistojen tie on
traumatisoinut miehen menettämään muistinsa. On kuitenkin joku,
joka osaisi kertoa mitä tapahtui. Kerronnan näennäinen selkeys ei
hälvennä novellin painajaismaista tunnelmaa.
Luin
näitä novelleja viitisen päivää, suurimman osan eilen ja tänään.
Kirjassa on 347 sivua.
Väkeviä nimiä esittelemiesi novellien kirjoittajina. Vasili Šukšinin muistan hyvin ja hänen Parnassossakin julkaistun novellinsa Halu elää. Luimme sitä yhdeksäsluokkalaisten kanssa ja saimme tekstistä paljon irti.
VastaaPoistaTšingis Aitmatovin Valkoista laivaa ostimme monta kappaletta koululaisten käyttöön.
Kotioloissa Konstantin Paustovskin Kertomus elämästä sytytti minua niin, että ostin kaikki kuusi osaa ja luin ne.
Kirjat kertovat siitä, kuinka havahduimme parin kollegan kanssa angloamerikkalaisen kirjallisuuden liiallisuudesta niin opetuksessa kuin omissa lukuvalikoimissa, joissa toki painottui muös kotimainen tuotanto. Niinpä otimme käyttöön maailmankartan, johon merkitsimme valkoisella alueita, joilta emme olleet itse saati oppilaat lukeneet mitään. Paikkauksen tarvetta ilmeni runsaasti. Tosin sopivina suomennoksina esim. Kiinasta oli perin niukasti tarjolla kirjallisuutta, Intiasta sentään jonkin verran, Neuvostoliitosta melkoisesti. Saksan-, tsekin-, kreikan-, espanjan- ja ranskankielinenkin kirjallisuus tuppasi jäämään kouluopetuksessa katveeseen, puhumattakaan afrikkalaisesta. Omin nokkineni yritän yhä jatkaa maailmanvalloitusta, vaikken enää opeta tai painokkaasti ehdottele kirjallisuutta kenellekään.
Kiitokset pitkästä ja aihetta mainiosti täydentävästä kommentistasi!
PoistaSuksinilta aion lukea jonkun kertomusvalikoiman ja ehkä Punaisen heisipuun. Aitmatov kuuluu myös lukusuunnitelmiini. Paustovskilta lainasin jo kertomuskokoelman Venäjän sydänmailta. Pitkiä kertomuksia en jaksa.
Tosiaan monet kirjablogeeraajat ovat ottaneet asioikseen "kirjallisen maailmanvalloituksen". Minä kokeilin joku vuosi sitten lukea oseanialaista kirjallisuutta vaan vähiinpä se jäi, jotain kuitenkin luin. Ongelma tosiaan luultavasti on osaksi sama kuin Kiinalla - ei ole suomennoksia mitä lukea. Esim. australialaista runoutta on vaikea löytää Suomesta. Luultavasti Nobel-palkitsijatkin omilla rajallisilla mahdollisuuksillaan (yksi kerta vuodessa) yrittävät tuoda esiin vähemmän tunnettujen kirjamaitten kirjailijoita.
Maailmanvalloitusta voi tehdä myös aikakausien osalta. Esim. vanhoja kiinalaisia ja japanilaisia tekstejä on sentään suomennettukin. Näissä Neuvostoliiton kirjallista tuotantoa esittelevissä kirjoissa pääsevät myös ääneen pienten kansojen kirjoittajat. Tuskinpa olisin kovinkaan monta georgialaista kirjaa lukaissut, mutta nyt on kumminkin mennyt kansalliseepoksen lisäksi gruusialaisten kirjoittajien novellivalikoima.
Minun mielestäni nämä Neuvostoliiton novellit eivät jää yhtään jälkeen länsimaisista. Eivät yhtään.