Paustovskin kertomukset ovat paikoin
perinteisiä tarinoita, joista löytyvät alku, keskikohta ja loppu.
Tosin usein loppu muodostaa alun jollekin uudelle tarinalle, jota ei
välttämättä tarvitse kertoa, lukija saa sepittää sen
mieleisekseen. Paikoin Paustovski kertoo minä-muotoisia kuvauksia
retkistään Venäjän syrjäisemmille, luonnonkauniille seuduille.
Nämä kertomukset eivät varsinaisesti sisällä perinteistä
tarinaa vaan ne toimivat muistelojen tai mielenliikkeitten ja osin
mielipiteitten kuvastajina. Paustovskin teksteissä liikutaan
usein luonnossa. Vaikka toisinaan luetellaan kasvien nimiä,
mikään kasvitieteellinen kasvatus ei ole kyseessä. Paustovski
ihastelee luontoa, sen rikkautta ja monimuotoista kauneutta.
Toinen tärkeä yhdistävä piirre
kertomusten välillä on se, että ne lähes kaikki käsittelevät
taidetta. Yleensä kuitenkin siten, että kertomuksillaan
Paustovski kuvaa taiteilijan elämää, esimerkiksi jotakin
yksittäistä sattumusta. Toisinaan taiteilijat ovat todellisia
henkilöitä kuten kertomuksessa Korillinen käpyjä, joka
kuvaa Edvard Griegin kuuluisan sävellyksen syntyä. Ihmisten
väliset kohtaamiset ovat kuin salamaniskuja, jotka hetkeksi
valaisevat pimeää yötä ja saattavat määrittää elämälle
uuden suunnan. Huumoriakin kertomukset sisältävät, ei mitään
vitsailua vaan syvällistä, lempeää ja rakastavaa huumoria.
Kerronnan tyyliä en kutsuisi
sosialistiseksi realismiksi. Paustovski saattaa kuvata loikoilua
vanhassa myllyssä, jonka katto on hajonnut niin että katon aukosta
voi katsella taivaalla ylitse lipuvia pilviä. Hän kuvaa lintujen
laulua, kukkaketojen runsautta, erämaajärven pinnan väreilyä.
Toisinaan kertomuksissa on runollisen eräkirjallisuuden piirteitä,
mutta Paustovski kuvaa myös kaupunkia samalla herkkyydellä, kuten
seuraavassa katkelmassa pienen joenvarsikaupungin seisahtuneesta joie
de vivrestä kertomuksesta Poisnukkunut:
Asemalta olisi tietenkin voinut ottaa
parempiakin aikoja nähneen rämisevän taksin, mutta koska
jokialuksen lähtöön oli aikaa, tuntui mukavammalta kävellä
kaikessa rauhassa kaupungin läpi, holvikaarisen kauppahallin ohi,
rotkon yli kulkevaa tiilisiltaa, jolta saattoi katsella alla
kohisevaa ja kuohuvaa puroa tai roskaista maata tonkivia ylimielisiä
mustavariksia, ohi korkeasta metallipiipustaan masuttisavua puskevan
pienen voimalan ja pikku mökkien, joiden ikkunalasit olivat niin
puhtoiset, että kadulta saattoi katsella aamuauringossa kylpeviä
fiikuksia, Turkin sulttaanille kirjoittavia zaporožjelaisia
esittäviä öljypainoksia, tiskivuoria tai nojatuolissa nukkuvia
kissoja.
Omalle
elämänvaiheelleni muistutukseksi haluan liittää tähän vielä
toisenkin lainauksen kertomuksesta Syksyn kanssa kahden:
Rakkaimpamme
ovat meille aina olemassa. He eivät voi muuttua tyhjyydeksi,
tuhkaksi eivätkä himmeäksi muistikuvaksi.
Kirjassa
on 176 sivua. Lueskelu kesti tällä kertaa melko kauan aikaa.
Viehättäviä, levollisen tuntuisia kertomuksia. Niiden parissa sopisi meikäläisenkin viivähtää ja tutkailla mökkipihan kasvillisuutta. Ehkä löytyisi uusia näkövinkkeleitäkin.
VastaaPoistaAinakin em. kertomuksessa Poisnukkunut kuvataan innokasta puutarhuria, huumorin keinoin, mutta lämmöllä.
PoistaNäistä kertomuksista tulee välillä mieleen Antti Hyryn tyyli, joka on kuitenkin lakonisempi tai ainakin Hyryn teksti vaikuttaa toisella tavalla kuin Paustovskin.
Ostaisin oitis, jos tämä Paustovski löytyisi e-kirjana. Oikean silmän kaihi näet haittaa pahasti pienikirjaimisen tekstin lukemista, kun taas e-kirjassa fonttikokoa voi suurentaa.
PoistaEi tämä tosiaan isokokoista tekstiä ole vaikka ei ihan sitä pienintäkään. Suurennuslasin kanssa olisi varmaan mitä tahansa pitemmän päälle aika rasittavaa lueskella.
Poista