Diktaren Elmer Diktonius

Elmer Diktonius (1896 – 1961) oli suomalainen runoilija, joka runoili pääasiassa ruotsin kielellä. Luin Elmer Diktoniuksen suomennettua tuotantoa parin teoksen verran:

Runoja. Ilmestymisvuosi 1963, suomennus Viljo Kajava, johdanto Kai Laitinen.

Runoni. Ilmestymisvuosi 1972, suomennus ja johdanto Arvo Turtiainen.

Viljo Kajavan suomennosvalikoima sisältää runoja kaikista Diktoniuksen yhdestätoista runokokoelmasta. Turtiainen suomensi Diktoniuksen esikoiskokoelman, Min dikt, joka ilmestyi Ruotsissa vuonna 1921. Turtiaisen suomennoksen lopussa on osio Muutama kova laulu. Koska Diktoniuksen toinen runokokoelma oli nimeltään Hårda sånger (ilm. 1922), suomeksi Kovia lauluja, en saa täyttä varmuutta, onko kyseisen osion runot poimittu seuraavasta kokoelmasta.

Olin jo aiemmin lukenut kerran tai pari Arvo Turtiaisen suomentaman Runoni-kokoelman. Se teki minuun vahvan vaikutuksen räväköillä kannanotoillaan. Kokoelman kerrotaan koostuvan aforismeista, joita Diktonius oli muokannut ja vissiin järjestellytkin toverinsa Otto Wille Kuusisen myötävaikutuksella. Kuusinen se oli vienyt Diktoniuksen käsikirjoituksenkin Tukholmaan.

Diktonius oli avoimesti vasemmistolainen. Kuitenkin hänen esikoiskokoelmansa käsittelee pääosin taiteen tekemistä ja suhtautumista elämään. Yhteiskunnallisia viittauksia löytyy sieltä täältä, mutta ne eivät hallitse teosta. Runoni-kokoelman aforismeissa tai aforismirunoissa Diktonius nostaa taiteentekijään kohdistuvat vaatimukset hillittömiin mittoihin. Hänen arvostuksensa taidetta kohtaan on yhtä suuri kuin elämää kohtaan. Taide kourii hänen sisäistä minäänsä, kriitikkoakin hankalampaa taiteilijan on tehdä itsensä tyytyväiseksi työhönsä. Myös yleisöllä on vastuunsa, taiteentekijää on mentävä puolitiehen vastaan. Taiteilijan paras palkinto löytyykin sydämen tasolta:

Yksinkertaisen ihmisen lämmin kädenpuristus,

vilpitön ja sydämellinen, on taiteilijalle paljon

arvokkaampi ja tarpeellisempi kuin kymmenen

muistomerkkiä hänen kuolemansa jälkeen.

Rempseämmäksi heittäytyessään Diktonius väittää suuren taiteen tarjoamisen yleisölle olevan helmien heittämistä sioille. Hän tosin huomauttaa, että siat pystyvät nielaisemaan helmetkin ja ne poistuvat kyllä luonnollista tietä. Taiteen päämäärä on hengen vallankumous. Diktoniuksen ihannetaiteilija pystyy itsessään parittamaan alkuihmisen voiman ja nykyihmisen älyn ja omaa ikiaikainihmisen suuren lämpimän sydämen.

Kokoelman toisen puolisko, Tiilikiviä, pohtii elämää ihmisenä. Diktoniuksen mielestä on uskottava joko jumalaan tai itseensä. Minä uskon itseeni, hän kirjoittaa. Kirjan lopussa on niitä Kovia lauluja, joista yksi on mielestäni Diktoniuksen kaunein runo. Sen alusta katkelma:

Miten likainen olenkaan

sisimpäni puhtauden rinnalla.

Kun jumalat astelevat sielussani

ja jättävät ihmeellisten paljaiden jalkojensa jäljet

kuumaan asfalttiini,

minä vapisen.

Viljo Kajavan laatimista suomennoksista koottu kirjanen sisältää siis ainakin yhden runon kustakin Diktoniuksen kokoelmasta. Kokoelmat ovat vuosilta 1921 – 1951. Kukin runo on suomennoksensa vieressä myös ruotsinkielisenä, joskin pienemmällä merkkilajilla. Jonkin verran lotisi runoutta ohi ymmärrykseni, mutta ihan kivat sävärit sain kokoelman Vahva mutta tumma (Stark men mörk, 1930) runoista. Runossa Uusi Atlas kuvataan maapalloa harteillaan kannattelevaa Atlas-jumalaa, joka kuitenkin toiminee tässä taiteen ja kehittymisen vertauskuvana. Näytteeksi katkelma runon alusta:

Koko maailma,

sen rusentava paino

kumarilla harteillani,

ainoa palkkani sen halveksunta

ja jäsenteni hiki.

(Uusi Atlas)

Kyseiseen kokoelmaan sisältyy kahdeksan runon pituinen balladi Puna-Eemeli, joka kertoo alkuaosaltaan eräänlaisena Kullervo-mukaelmana orvon punakaartilaisen kolkon tarinan. Kokoelmasta löytyy myös kauniin runollinen kuvaus Muisto (Södergran). Diktonius oli Edith Södergranin harvoja taiteilijaystäviä.

Valikoiman viimeinen runo on kokoelmasta Marraskuun kevät (Novembervår, 1951). Se kertoo kohtaamisesta Eino Leinon kanssa tämän elämän ehtoossa.

Kiva näihin oli tutustua. Asiasta kiinnostuneelle suosittelen tuota Turtiaisen suomentamaa Runoni-kokoelmaa. Se ilmestyi Kurki-kirjana, sivuja 173. Kajavan suomennosvalkoimassa on sivuja 77. Sain nämä lukaistuksi parissa päivässä.