Virolainen Friedebert Tuglas (1886 –
1971) kirjoitti vuonna 1917 julkaistun novellikokoelman Saatus.
Se ilmestyi suomeksi vuonna 1919 nimellä Kohtalo,
suomentajana Aino Kallas. Wikipedian mukaan Tuglas
oleskeli pitkät ajat Suomessa, asustellen mm. Arvid Lydeckenin
seikkailukirjan Tähtimaailmassa kuvittaneen F. G.
Ålanderin kodissa sekä Ahvenanmaalla.
Novelli novellilta:
Maailman lopussa. Meripoika
päätyy eriskummaiselle saarelle, jossa asustava jätti-impi solmii
lemmensuhteen meripojan kanssa. Onko kyseessä fantaasia vai
vertauskuvillako novellissa pelataan, tarunomaisuus tuo ainakin
mieleen eeppisen harharetkeilijän, joka myös vietti aikaa parin
saaren vankina. Hekkuma leiskuu novellissa todella kuumana, kuten
seuraavasta näytteestä voi havaita:
Helteisenä yönä, taivaanrannalle
kohoavan punaisen kuun valossa hän rakasti minua sekaisin
heitetyillä patjoilla ja revityillä harsoilla.
Hän oli himokas kuin luonto ja
kyltymätön kuin maa.
Hänen syleilynsä olivat kiduttavan
tuskalliset, hänen suudelmansa purevat kuin käärmeen.
Ihmissyöjät. Tämän novellin
olinkin lukenut jo jostain antologiasta. Lasten mielikuvitusmaailma
sulautuu kylmään todellisuuteen, joka nielaisee lasten maailman
nahkoineen karvoineen. Kokoelman parasta antia.
Vapaus ja kuolema. Hevosvaras
kontempleeraa syvällisiä pyrkiessään vapauteen, jota saa katsella
päiväkausia kaltereitten takaa. Realismia. Parhaiten kosketti
ajatus, että siinä missä tavallinen väki voi rukoilla apua
Jumalalta, vangin olisi kai parempi turvata paholaiseen. Sillä
kukapa hevosvarasta taivaaseen tahtoisi?
Popi ja Huhuu. Koira viettää
päiviänsä asuntoon suljettuna yhdessä toisen elikon kanssa.
Kultainen rengas. Farmaseutti
Jürgens vierailee äitinsä haudalla vähäpätöisessä
pikkukaupungissa ja käväisee perimässään lapsuudenkodissa.
Lastenhuoneen oven aukaiseminen käynnistää fantaasianomaisen
aikamatkan lapsuuden valoisiin päiviin ja sitä seuraavat
unenomaiset, olemassaolon tarkoitusta mittailevat houreet. Seuraava
lause herätti huomioni:
Todellisuus oli jo ammoin loppuun
eletty.
Voisikohan tuon liittää jotenkin
blogini johtolauseeksi?
Kirjassa on 194 sivua ja sen lukemiseen
kului minulta kolme päivää.
Vaikuttipa mielenkiintoiselta. Laitan tämänkin kirjan omalle lukulistalleni.
VastaaPoistaEn malta olla mainitsematta, että olin huomaavinani netistä, että Virossa olisi esitettu näytelmänä (?) tuo novellin Popi ja Huhuu -tarina.
PoistaKallas on käyttänyt suomennoksessa aika jänniä sanavalintoja, joista suosikkini oli "kadun käänteessä".
Tämä Tuglas oli mulle täysin tuntematon suuruus (piti ihan googlettaa). Minua kiinnostaa juuri tuo Kallaksen suomennos. Wikipedia tiesi kertoa että Friedebert Tuglas käänsi vastavuoroisesti Aino Kallaksen teoksia viroksi :)
PoistaTuollainen vastavuoroinen käännöstoiminta lienee taiteessa ihan hedelmällistä. Kun taiteilijat oppivat tuntemaan toistensa töitä läpikotaisin, luulisi sen näkyvän heidän käännöksissäänkin.
PoistaHän oli himokas kuin luonto ja kyltymätön kuin maa.
VastaaPoistaHänen syleilynsä olivat kiduttavan tuskalliset, hänen suudelmansa purevat kuin käärmeen.
Vau. Tässä on alkukantaista voimaa!
Juu, siinä kuvataan rakkautta, joka kuluttaa kuin tuli. Aikoinaan 70-luvulla luin useampaan otteeseen erään seinälle kiinnitetyn lehtileikkeen kuvatekstistä sanat "kyltymätön hunajapupu". Vaikkei sellainen ilmaisu sopisi kirjailijan tyyliin, niin jotain se kertoo jätti-immen libidosta, heh-heh!
PoistaKiitti kommentista!
Tuglas on tullut tutuksi vaimonsa Elo Tuglaksen teoksesta "Elon kirja", missä kuvataan porvarillisen sivistyneistön selviytymiskamppailua Neuvosto-Virossa.
VastaaPoistaTuo jätti-impi-juttu on kyllä järisyttävä...
Sen jätti-impi novellin alkuun oli joku kirjoittanut sivun ylälaitaan: "Huom! Lukekaa tämä". Hekkuman hehkua riittääkin novellissa usejamman sivun verran.
PoistaTaisin lukaista wikipediassa maininnan tuosta Elon kirjasta. Se olisi mainiosti sopinut viime vuoden lukuprojektiini. Pitääpä pitää se mielessä, kun ensi vuonna luen pohjoisen Euroopan kirjallisuutta.