Raamatuntutkija Outi Lehtipuu (s. 1967)
kirjoitti vuonna 2011 julkaistun kirjan nimeltä Raamatun äidit,
alaotsikoltaan Sivustakatsojista päähenkilöiksi. Lehtipuu
esittelee parisenkymmentä eri naiskohtaloa Raamatun sivuilta.
Monesta käsitellystä naishenkilöstä ei paljoa Raamatussa mainita,
mutta alansa ilmeisen hyvin tunteva Lehtipuu kokoaa toisinaan vain
lyhyesti mainittujen sivuhenkilöitten ympärillekin elämänhistorian
kuvailemalla sitä, mitä tiedetään muitten samankaltaisessa
tilanteessa olleitten naisten elämästä. Naiskohtalot esitellään
siinä järjestyksessä missä ne tulevat esiin Raamatussakin
(apokryfikirjat mukaanlukien). Näin ainakin tälle lukijalle syntyi
vaikutelma kuin olisin käynyt läpi Raamatun pienoiskoossa. Lopussa
olevassa epilogissa pohditaan sitä tarvitseeko nykyihmisen nähdä
Jumala vain isänä vai voisiko Jumalasta löytää myös äidillisiä
piirteitä. Kirjassa on paljon kuvia raamatullisia aiheita kuvaavista
taidemaalauksista.
Aluksi esittelyssä ovat tietenkin
Vanhan testamentin pitäisikö sanoa ”matriarkaaliset” äitihahmot
alkaen hyvän ja pahan tiedon Eevasta. Hänen yhteydessään
on esillä kirjan ensimmäinen kuva, William Blaken maalaus
Eve Naming the Birds. Kirjassa on muitakin upeita kuvia, mutta
tämän kohdalla seisahduin seimelle ihan totaalisesti.
Luomiskertomus on niin jännittävä, Lehtipuun mielestä paratiisin
kuvaus ei ole historiaa vaan kuvaus jokaisesta ihmisestä, joka
kerran on muuttuva maaksi jälleen, ja jokaisesta äidistä, jolla on
kyky kantaa elämää sisässään. Minä
taas näen koko luomiskertomuksen syntyaikansa parhaan
luonnonhistoriallisen tiedon näkemyksenä elämän synnystä ja
ihmisen eriytymisestä eläinkunnan ”yläpuolelle”. Tämän
vuoksi William Blaken maalauksen Eevan siihen hetkeen seisahtunut,
suorastaan eläimellisen tuijottava katse tuntuu välittävän jotain
häkellyttävän aitoa niistä ajoista, jolloin oli mahdollisuus
kohota arvossa laskeutumalla puusta.
Oman
esittelynsä saavat Saara
ja Rebekka. Jo
Rebekasta kertoessaan Lehtipuu huomauttaa, että veljesten
välinen kilpailu, jossa nuorempi veli saa suosiota vanhemman tai
vanhempien kustannuksella, on läpi Raamatun kulkeva teema.
Sisarukset Rakel ja
Lea taas kilpailevat
yhteisen miehensä suosiosta vauvantekotalkoilla, johon myös pari
orjatarta kelpuutetaan osallistumaan (syntyvät kuuluisat kaksitoista
poikaa Ruben, Simeon, Daan, Naftali, jne).
Kaikista näistä naishahmoista ja heidän ympärillään häärivistä
miehistä nousee esiin muistoja, jotka olivat päässeet entiseltä
pyhäkoulun priimukselta kokonaan unholaan. Vielä paremmaksi tilanne
muuttuu, kun Lehtipuu kuvaa enempi sivuosien hahmoja, kuten poikansa
kanssa erämaahan ajettua Hagaria
(1. Moos. 16;21) tai Noomia,
jonka hän kertoo olevan Raamatun tunnetuin anoppi. Ja myös
erityisen rakastettu miniöittensä taholta. Miniöistä Ruut ei jätä
anoppiaan, vaikka onkin jäänyt leskeksi vaan seuraa mukana
anoppinsa vanhaan kotimaahan, jossa Ruut on itse muukalainen. Ruutin
sanoja anopilleen kuulemma siteerataan usein avioliittoon vihkimisen
yhteydessä, eikä ihme, sillä toisteinen uskollisuudentunnustus on
tosiaankin aseistariisuvan koskettava (Ruut 1:16–17).
Apokryfikirjojen
tarinat ovat minulta jääneet vähälle huomiolle, joten sen suunnan
naiskohtalot olivat minulle aivan uusia tuttavuuksia ja vaikuttivat
aika räväköiltä, etten sanoisi vastenmielisiltä. Uuden
testamentin äideistä esillä ovat tietenkin Neitsyt Maria
ja Johannes Kastajan
äiti Elisabet, jonka
kohdussa lapsi hypähti, kun Maria tuli käymään. Sebedeuksen
poikain isän sijasta
arvuutellaan heidän äitinsä nimeä, mutta varmuus jää
syntymättä. Sen sijaan siteerataan Jeesuksen sanoja: ”Jos
joku tulee minun luokseni mutta ei vihaa isäänsä ja äitiään,
vaimoaan ja lapsiaan, veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa
elämäänsä, hän ei voi olla minun opetuslapseni”
(Luuk. 14:26). Tähän nähden on aika jännää, että lopussa
otvaillaan voiko Jumalan kokea äitinä vai onko aina pakko ajatella
Jumalaa Herrana, isänä. Vihkikaavassahan on joskus siteerattu myös
luomiskertomusta, jossa sanotaan nykysuomenteessa näin: ”Siksi
mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että
he tulevat yhdeksi lihaksi.”
(1. Moos. 2:24).
Kirjan
lopussa pallotellaan aika odotetulla tavalla tasa-arvokysymyksillä
ja sillä pitäisikö naisen mukamas vaieta seurakunnassa. No, ei
tarvitse vaieta. Mielestäni tasa-arvo on hyvä tavoite, vähän
niinkuin sosialismi, tuskin sitä koskaan saavutetaan, mutta aina
kannattaa yrittää. Olen bernsteinilainen sosialisti kaikenpuolisen
tasa-arvon suhteen. Jep, jep!
Kiva
kirja, suosittelen. Kirjassa on vain 176 sivua. Sain sen luettua
kolmessa päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti