Euripides: Ifigeneia Auliissa

Antiikin Hellaan näytelmäkirjailija Euripides (n. 485 – 406 eKr.) kirjoitti noin vuonna 405 eKr. ensiesityksensä saaneen murhenäytelmän, jonka K. V. L. Jalkanen suomenti nimellä Ifigeneia Auliissa. Luin sen vuonna 1966 ensimmäistä kertaa ilmestyneestä kirjasta, jossa on kaksi Euripideen näytelmää, nimittäin Medeia ja tämä Ifigeneia Auliissa.

Olen lukenut tämän nimenomaisen Ifigeneian tästä samasta kirjasta ainakin kahdesti aiemmin ja kun kerran olen opetellut ulkoa yhden pienen katkelman, voisi vaikka olettaa, että näytelmä on merkinnyt minulle jotain joskus nuorempana. Nytkin se tuntuu tosi hienosti sommitellulta ja vetoaa tunteisiini voimakkaasti. En itke koskaan ihan vollottamalla, mutta kyllä vesiä vuodattelin tätä lukiessa ja laajoja pätkiä luin ääneen, kuvittelin niihin sopivat näyttelijätyypit ja annoin mennä Euripidesta tunteella ja lujaa.

Näytelmän juoni lyhyesti. Muinaisen Kreikan sotalaivasto on lähdössä Troijan sotaan. Tuulet eivät ole suotuisat, Artemis-jumalatar vaatii tietäjän mukaan kreikkalaisilta ihmisuhria. Eikä ketä tahansa vaan kreikkalaisten sotapäällikön Agamemnonin  tytärtä Ifigeneiaa. Agamemnon suostuttelee tyttärensä tulemaan Auliin satamaan, jossa Kreikan laivasto odottaa kärsimättömänä sotaan lähtöä. Isä-Agamemnon valehtelee kirjeessä vaimolleen, että tytär vihitään ennen sotaretken alkua. Ifigeneia ja hänen äitinsä Klytaimestra  saapuvat Auliiseen onnen odotuksin, mutta vähän kerrassaan heille paljastuu, että tyttären on kuoltava, jotta kreikkalaiset pääsevät hakemaan Troijaan ryöstetyn naisen, Helenen takaisin. Seuraa syvä mielenmyllerrys, jonka päätteeksi Ifigeneia päättää suostua uhriksi. Hänelle selitetään sen tapahtuvan Kreikan tulevaisuuden turvaamiseksi (ettei enempiä naisia ryöstettäisi Troijaan). Lisäksi soturit uhkaavat ryhtyä aseelliseen yhteenottoon, ellei uhria ala kuulua.

Nuori Ifigeneia kasvaa näytelmän aikana huolettomasta, onnellisesta neitosesta täydellisen pettyneeksi kunnes hän lopulta urheana ja uljaana astuu uhrialttarille. Näytelmän esipuheessa Päivö Oksala  selostaa miten jumala_koneesta-ratkaisu oli Euripideen näytelmissä tavallinen tehokeino. Myös tässä näytelmässä murskaavaa loppuratkaisua lievennetään väitteellä, että juuri ennen Ifigeneian surmatuksi tuloa hänen tilalleen uhrikivelle ilmestyykin naarashirvi, jonka uhripappi veitsellään surmaa Ifigeneian asemesta. Äiti, jolle tapahtuneesta vain kerrotaan, epäilee tätä selitystä, eikä ihme, minäkin epäilen. Joka tapauksessa Euripides oli kirjoittanut jo aiemmin jatko-osan Ifigeneian tarinalle, näytelmän nimeltä Ifigeneia Tauriissa, jonka tapahtumista allekirjoittaneella ei ole tarkempaa tietoa.

Laitan tähän sen kohdan, jonka opettelin nuorna miesnä ulkoa ja kuulustelen sen sitten kaikilta lukijoiltani seuraavilla Hadeen kirjamessuilla:

Nyt kaiken yhteen mietelmääni keskitän:

On ihmislasten suurin onni valkeus.

Vain hullu Hadeen synkeyttä kaihoaa.

Elo kurjakin on autuaampi kuolemaa.

Oksala toteaa esipuheessaan, että Euripideen hahmojen luonteiden kuvaus on tarkoin eriteltyä ja perusteltua. Aristoteles  sen sijaan Runousopissaan  kummeksuu tämän näytelmän kohdalla, miten Ifigeneia rukoillessaan ei ole samanlainen kuin myöhemmin. Ifigeneia tosiaan muuttuu itkevästä armonanojasta nopeasti uljaaksi sankarihahmoksi suostuessaan uhrattavaksi. Minua se ei ihmetytä. Ifigeneia kasvaa tehtävänsä myötä, niin kuin nykyään sanotaan. Olipa tehtävän järkevyysasteesta mitä mieltä hyvänsä. Näytelmässä sitä paitsi selkeästi huomautetaan, että joukot ovat valmiita aseelliseen yhteenottoon ellei neitoa uhrata. Sotureilla on veren maku suussaan. Ifigeneia estää tämän asettumalla uhrattavaksi. Hänen puheroolinsa näytelmässä ei ole järin suuri, mutta sen merkitys on tähtien tasolla.

Lukaisin tästä kirjasta vain toisen näytelmän, jonka sivumääräinen pituus on selityksineen 75 sivua sekä esipuheen, jonka pituus on 12 sivua. Lukeminen sujui päivässä, tätä tekstiä mietin pisempään, mutta eipä siitä tämän kummempaa tullut.