sunnuntai 23. maaliskuuta 2025

All We Imagine as Light

Kävin eilissä päivänä katselemassa vaimoni kanssa Kuopion Kuvakukossa Intiaan sijoittuvan elokuvan nimeltä All We Imagine as Light. Koska nimestä on vähän hankala napata kiinni vieraskielisenä, savonsin nimen seuraavasti: Kaekkee ne loestona pittää.

Kuvakukko on kuopiolainen art house -elokuvateatteri. Se tarkoittaa, että siellä esitettävät elokuvat eivät pääosin edusta räiskähtelevää toimintameininkiä. Tässä puheena oleva elokuva on kansainvälistä tuotantoa. Ohjaaja on intialainen Payal Kapadia. Hän teki myös käsikirjoituksen elokuvaan. Näyttelijät ovat intialaisia, pääosia esittää kolme naista: Kani Kusruti (Prabha), Divya Prabha (Anu) ja Chhaya Kadam (Parvathy). Tapahtumapaikkana on aluksi Mumbain miljoonakaupunki, hieman puolenvälin jälkeen siirrytään pieneen lomakohteeseen Arabianmeren rannalle.

Elokuvan naiset työskentelevät sairaalassa. Prabha ja Anu ovat hoitajia, Parvathy on töissä sairaalan keittiössä. Työtahtia ei kuvata niinkään fyysillisesti rasittavana, sietokyky sentään on pidettävä lujana. Työtä tärkeämpänä nousee esiin hoitajien suhde miehiin. Prabha on kokeneempi, hän on naimisissa, mutta mies on lähtenyt Saksaan töihin ja yhteydenpito on jäänyt. Prabhalla on sairaalassa ihailija, lääkäri, jonka kanssa Prabhalla on kohtelias keskustelusuhde. Eräänä iltana Prabha saa postin tuomana saksalaisvalmisteisen riisinkeittimen, lähettäjää ei lähetyksessä mainita. Riisinkeitin on lahja mieheltä ja Prabhalle se merkitsee miestä.

Anu ja Prabha ovat kämppäkavereita. Anu on nuorempi hoitaja, hän seurustelee muslimimiehen kanssa. Se vaikuttaa olevan kiellettyä tai ainakin epäsopivaa, siksi suhde on salainen. Nuoret ovat rakastuneet toisiinsa aidosti.

Parvathy asuu asunnossa, josta hänet halutaan häätää, sillä Parvathylla ei ole papereita, hän ei pysty todistamaan asuneensa kodissaan, jonka grynderi tarvitsee. Prabha ja Anu haluavat tukea Parvathya, joka päättää karistaa Mumbain tomut töppösistään ja lähtee merenrannan lomakeskukseen duuniin. Anu ja Prabha saattavat hänet sinne, muutto sujuu linja-auton kyydissä.

Elokuvan alussa on käsivaralta kuvattua häiritsevän ohitsekiitävää kuvausta Mumbain joukkoliikenteen suhinasta. Samalla kuullaan dokumentin tyyppisesti asukkaitten kuvausta elämästä suurkaupungissa. Vähän kerrassaan kuva tarkentuu, tosi vaihtuu fiktioksi. Vastaavanlainen dokumentäärinen jakso on elokuvan keskivaiheilla, ennen lähtöä lomakohteeseen. Kuvataan uskonnollisia juhlia, suurta vaaleanpunaista elefanttia ja innokasta juhlakansaa. Kuullaan taas Mumbain asukkaitten puheenvuoroja aiheesta. Eräs puhuja kuvailee näkemystään toden ja kuvitelmien erosta jotensakin niin, että ihmisen on pidettävä kiinni illuusioistaan, sillä ilman niitä tulemme hulluiksi.

Valo on tässä elokuvassa vähissä. Voisi jopa tulla mieleen Johanneksen evankeliumin alku: Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Elokuvateatterin pimeässä, intialaisten arkisia askareita seuratessa, oma mieli tekee silmäluomista raskaita, suorastaan lyijynraskaita, katsoja on tuupertumassa omiin illuusioihinsa, kunnes elokuvan puolivälin jälkeen siirrytään sanalla sanoen toiseen maailmaan. Mutta vaikka lomakohteessa on valoa, sielläkin siirrytään katveisiin ja luolaan, kaislikko ei riitä suojaamaan rakastavaisia, tarvitaan toinen maailma, yksityisempi Intia – kenties? Sellaisen illuusiota saa lopussa esittää lomakohteen pimeässä loisteleva rantabaari.

Intialaisissa elokuvissa kuulee paljon englannista johdettuja sanoja, pienessä kylässä ei ole hospitaalia, siellä on vain kantridoktor. Vaikka elokuva onkin kansainvälistä tuotantoa, mikään Monsuunihäät tai Matka Intiaan ei ole kyseessä, vettä tosin sataa välillä reippaasti. All We Imagine as Light etenee rauhallisesti, siinä on kunkin naishahmon esitettävänä voimakas kohtaus, jotka eivät suuremmin järkytä keskivertokatsojaa. Kyllähän se pimeys meitä ympäröidä yrittelee, mutta jospa tuo valo loistaisi pimeän keskellä.

Kesto 115 min.

8 kommenttia:

  1. Kävin myös katsomassa tämän. En erityisemmin innostunut, vaikka tunnelma oli autenttisen oloinen, kuin olisi matkannut Mumbaissa. Kulttuuri on niin toisenlainen, tuo uskontojen turhanpäiväinen elämän vaikeuttaminen, naisten alistaminen ja alistuminen on masentavaa. Ihmekö sitten, että siellä nuo operettimaiset bollywood-elokuvat ovat niin suosittuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eri uskontojen yhteentörmäykset ovat osa sitä monikulttuurisuutta, jota taannoin kovasti puolustettiin. Naisia alistetaan edelleen Suomessakin. Vaikka lainsäädäntö perustuukin tasa-arvoisuuteen, ovat perinteiset omaisuuden (esim. asunnon) merkitsemiset vain miehen nimiin edelleen Suomessa mahdollisia.
      Jos olisin oikein huimamielinen, väittäisin, että dramaattisuudessa tämä elokuva häviää miesten käsikirjoittamille ja ohjaamille elokuville juuri siinä, ettei siinä ole kovin voimakkaasti säväyttäviä kohtauksia. Toisaalta juuri sen vuoksi se myös voittaa ne miesten elokuvat.

      Poista
  2. Onpa hyvä nimen savonnus!
    Haluaisin nähdä tämän. Pitääpä seurata, tuleeko meidän teattereihin. Kuusankoskella näytetään välillä vähemmän kaupallisia elokuvia, mutta ne myös häipyvät nopeasti vähäisen katsojamäärän vuoksi.
    Seuraavaksi aattelin mennä katsomaan meänkielisen Valitut, jossa myös uskonnolla iso merkitys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä ollut tupaten täynnä elokuvateatteri. Tosin taisi olla jo toinen tai miten mones lie ollut näytös. Taitaa myös Finnkino tätä esittää, mutta mieluummin käydään vaikka Kuvakukon vanhoilla ja vähän epämukavilla penkeillä kuin mainosmelua sietämässä.
      Uskonnon merkitys elokuvassa on vain taustalla, ympäristön asettamissa vaatimuksissa. Ylellä on minun mielestäni aika kivan tuntuinen dokumenttisarja nimeltä Suvikset, joka kertoo lestadiolaisten suviseuroista. Siinä on minusta uskontoa kuvattu rehdin tuntuisesti. Pari jaksoa katselin.

      Poista
    2. Tuo alkoi kiinnostaa minuakin sarjan mainoksen nähtyäni.

      Poista
  3. Kuvakukko on hieno elokuvateatteri, ja esittelemäsi filmi vaikuttaa myös mielenkiintoiselta. Katson mielelläni näitä filmejä, joita tehdään valtavirran laitamilla tai ulkopuolella. Viimeksi minua liikutti marokkolainen filmi "Kaftaanin sini". Näissä "etnisissä" filmeissä ihmiset ovat aitoja, myös asiat, joita käsitellään. Minä katselen näitä yleensä Areenasta.

    Kävin kerran Intiassa yli kymmenen vuotta sitten, ja voi sanoa, että oli elämä ennen ja jälkeen Intian - siksi voimakas ja järkyttävä oli tuo kymmenpäiväinen retki Intian pyhille paikoille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaftaanin sini eli Le bleu du caftan houkuttelee suomentamaan elokuvan ranskankielisen nimen sata vuotta vanhan runouden hengessä muotoon "Sävy sinisen kaftaanin". Katselin elokuvan ensin keskenäni ja sitten vielä toisen kerran vaimon kanssa. Kaftaanin sinis(es)sä on sikäli jotain samaa kuin puheena olevassa kansainvälisenä tuotantona valmistuneessa intialaisessa elokuvassa: vaikka jokin päättyy, asiat eivät tule loppunkäsitellyiksi. Tarinat, joihin immeiset elämänsä aikana tulevat osallisiksi, eivät yleensä pääty kuolemaan. Tai kuoleman jälkeen arki tulee kevyen mainingin tavoin ja pyyhkii tapahtuneen suureen tapahtumien mereen.

      Toivottavasti olet katsellut Areenasta elokuvan Matka Intiaan. Tykkäsin kovasti siitä jaksosta, jossa englantilainen naisimmeinen etsiytyy sattumalta vanhan temppelin raunioille, jota eivät ole vallanneet kobrat... Joku Intiassa vieraillut muisteli sianraatoa, joka oli lojunut päiväkausia mätänemässä kadulla eikä sille ollut kukaan mitään tehnyt.

      Poista
  4. Matka Intiaan -filmi oli liikuttava, tosin vanhanaikainen filmi. Tuo temppelikohtaus on jäänyt mieleen.

    VastaaPoista