Elokuvien uskontofilosofiaa

En ole uskonnon enkä filosofian asiantuntija ja elokuvien suhteenkin olen vain keskivertokatselija. Katselen kumminkin aika paljon elokuvia. Nyt ajattelin kertoa näkemyksiäni kolmesta elokuvasta niissä huomaamieni pienten uskonnonfilosofiaan viittilöivien seikkaperien takia. Suosittelen kaikkia näitä elokuvia katsottavaksi kenelle vain

Elämää Yangin jälkeen (After Yang, 2021) on Kogonadan ohjaama amerikkalainen scifi-elokuva, joka kertoo rauhallisesta maailmasta jossain Amerikoissa. Tekoäly on otettu käyttöön avosylin. Elokuvan perheessä Yang-niminen huomaavainen ja lempeä androidi toimii lapsenhoitajana perheen ainoalle lapselle, nuorelle tyttöselle. Eräänä päivänä pidetty Yang lakkaa kuitenkin toimimasta, jolloin perhe joutuu miettimään mitä Yangille tehdään ja hankitaanko perheeseen uusi lapsenhoitaja hänen tilalleen. Tässä yhteydessä perhe käy läpi kokemuksiaan elämästään Yangin seurassa.

Eräässä pienessä, mutta hyvin intiimisti toteutetussa jaksossa perheen äiti muistelee keskusteluaan Yangin kanssa. He keskustelevat siitä, miten tekoälyandroidi kokee oman toimintansa loppumisen. Yang toteaa, ettei hän toivo, että olisi olemassa kuolemanjälkeistä elämää, että se ei ole hänelle tärkeää. Hän viittaa tässä yhteydessä kiinalaiseen ajatteluun sanomalla: ”There is no something without nothing”. Tämä esitettiin Ylen Teemalla suomennettuna: ”Tyhjästä ei synny mitään.”

Minusta tämä suomennos ei oikein yllä enkunkielisen tekstin syvyyksiin. Minä näen siinä taolaisen jin&jang -ajattelun erään version. Joskus luin taolaisuuden perusteoksen Tao-te-king Pekka Ervastin suomentamana. Siinä puhuttiin olevaisesta ja ei-olevaisesta. Ei-olevaisen mainittiin olevan ”kummastuksen avoin ovi”. Jin ja Jang ovat erillisiä ja silti kimpassa toistensa kanssa niin kuin Korean lipussa. Olevainen ja ei-olevainen ovat vähän niin kuin kavereita, jotka antavat toisilleen tilaa, mutta ovat aina läsnä elämässä. Kaikki me kuolemme eikä sitä tarvitse kokea tuomiona.

Neljä pientä aikuista (2023) on Selma Vilhusen ohjaama suomalainen ja ruotsalainen elokuva, joka kertoo avioparista, joka tekee rohkean päätöksen kokeilla polyamorista suhdetta. Se tarkoittaa, että molemmilla on avioliiton ulkopuolinen lemmensuhde. Tämä tarkoittaa, että kumpikin puoliso on vuorollaan poissa kotoa ulkosuhteensa parina. Voi kuulostaa ihan kivalta vaihtelulta, mutta elämässä on myös pyykinpesua ja lastenhoitoa. Näitten jakaminen kimppakamun kanssa ja varsinkin häntä ilman voi osoittautua yllättävän rasittavaksi. Avioparin mieshenkilö toimii kirkkoherrana helsinkiläisessä seurakunnassa. Joulusaarnassaan hän lukee paimenista, jotka olivat kedolla lampaita kaitsemassa. Sitten hän herää uskonnon parista oman elämänsä kriisiytyneeseen olotilaan ja lausuu saarnastuolista: ”Sinä yönä Jumala oli valtavan rohkea: Hän uskalsi syntyä ihmiseksi – kaikkine vajavaisuuksineen ja virheineen.” Elokuva päättyy papin pohdiskeleviin sanoihin saarnastuolissa. Se on vähän kuin jättäisi viimeisen rivin tai kokonaisen kappaleen pois tarinasta. Hyvä ratkaisu.

Minua on usein mietityttänyt, mitä tarkoittaa, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Ihmiset ovat kumminkin aika monenmoisia. Toisaalta, kukapa meistä ei saisi asioitaan sotkettua? Ja jos ja kun ihminen on vajavainen niin kuin on, miten sitten on Jumalan laita? Jonkun evankeliumin mukaan Jeesus puuskahti: ”Te kyykäärmeitten sikiöt, kuinka te saattaisitte hyvää puhua, kun itse olette pahoja? ” Jaa-a… Eihän paha ole kenkään ihminen vaan toinen on mälsempi toista?

Palimpsesti (2024) on Hanna Västinsalon ohjaama suomalainen scifi-elokuva, joka kertoo vanhoista ihmisistä, joille tarjoutuu tilaisuus osallistua kokeeseen, jossa he lääkeaineitten ansiosta alkavat nuortua. Nuortuminen tapahtuu hillittyyn tahtiin ja merkitsee eri asioita eri ihmisille. Aikakausi ei siis muutu, elokuvan päähahmot vain alkavat nuortua. Elokuva seuraa kahta ihmistä, Tellua ja Juhania. Tellulle tärkeää nuortumisessa vaikuttaa olevan seksi, Juhani taas alkaa jahdata nuoruutensa tavoittamatonta haavetta, avaruustieteen opintoja. Hän laittaa seinälle Juri Gagarinin julisteen ja katselee tv:stä avaruussarjaa. Tellua kiinnostaa mihin avaruusmiehet oikein pissivät, kun ovat painottomassa tilassa avaruusaluksellaan.

Tutkimusta johtava mies kertoo en muista kummalleko, että hän voi nyt kirjoittaa elämänsä uudelleen, tehdä elämästään palimpsestin, jonka hän kertoo olevan vanhan taideteoksen päällemaalaus. Wikipedian mukaan löytyneitä palimpsesteja tutkitaan juuri sen selvittämiseksi, mitä maalauksen tai kirjoituksen alta löytyy. Nähdäkseni elokuvan opetus onkin se, että vaikka kuolema tuntuu surulliselta, kaikki kumminkin odottavat meidän kuolevan, joten mitä tuota junkaamaan.