Kesäkuun kiviset kuvat

Meinasi unohtua tämä potsaus. Onneksi ei jäänyt viime tippaan kumminkaan.

Kesäkuu on matkailun aikaa. Monilla myös heinäkuu menee samaan sivakkaan. Minne sen matkailun anti sitten menee, luultavasti sen kanssa käy kuten elämässä käy muutoinkin. Minulle se on tarkoittanut sitä, että kiville mennään. Mitään dramaattista ei tapahdu hyvässä eikä pahassa. Loma osoittautuu arjen pyhäpäiväksi, jonka jälkeen voi laskeskella kannattiko satsaus. Aina sanotaan, että matkailu avartaa. Jotkut lisäävät, että avartaa ainakin rahapussia. Toisaalta eikö olekin avartaa älytä, että jossain toisessa paikassa asiat eivät ole sen paremmin, korkeintaan vähän toisella tavalla. Odotukset elämältä ovat juuri senlaatuisia, että niitten suhteen kannattaa säilyttää maltti. On ihan sama mennä vain katsomoon ja istua kuten muutkin ja sitten poistaa tomumajansa paikalta, kun sen on aika.

Ensimmäinen kuva on Kilpisjärveltä. Tai oikeastaan Kilpisjärvestä. Ajankohta on kesäkuun 17. päivä vuonna 2005. Kävin perheeni kanssa lomamatkalla Lapissa. Ajeltiin ensin Kuusamoon, sieltä Soankylän kautta Kilpisjärvelle, Suomen suurtunturialueelle. Tiesin kyllä etteivät Suomen tunturit kovin suuria olisi, joten jatkoimme matkaa Norjan puolelle. Näimme siellä ohimennen Lyngenin Alpit ja jotain lampaita, ehkä ne olivat niitä rasvahäntälampaita? Norjasta päästyämme majoituimme johonkin mökkiin, jossa laipiosta tipahteli tukkimiehentäitä. Mitätön pikku juttu, jollainen ei edes jää mieleen, jos sen lisäksi tapahtuu jotain oikein kivaa. Nari-nari, sanoisi joku, eikä olisi ihan väärässä.

Toinen kuva on otettu 28. päivä kesäkuuta vuonna 2009. Olimme mökkilomalla Heinävedellä. Uimarannasta löytyi iilimato, grillin ympärille kerääntyi sisiliskoja ja autoon piti vaihtaa akku. Ilmeisesti myös auton radioantenni pöllittiin – luultavasti kylällä käydessä. Yritimme päästä venereissulle Saimaalle, mutta sekään ei luonnistunut. Uitiin rannassa ja nähtiin komeita kallioita. Lähdettiin pois päivää etuajassa, kun lapsia alkoi kyllästyttää.

Kreetalla kävin vaimoni kanssa jonkinlaisella 25-vuotishäämatkalla. Vaimo on myöhemmin sanonut, että ei se nyt mikään häämatka ollut. Laitan tähän sitten kuvan jostain fossiilintapaisesta, jota emme suinkaan itse löytäneet vaan jonka meille esitteli pienen eläinpuiston ystävällinen työntekijä. Onko kyseessä aito fossiili vai pseudosellainen, en tiedä. Siellä eläinpuistossa oli kameleontti, jolle tämä työtekijä ystävällisesti syötti eläviä kaskaita. Kun kuvasin innolla vuohia, hän ihmetteli, eikö Suomessa ole vuohia. Ei kai sitten ole, kun pitää vuohia ja rasvahäntälampaita lähteä ihmettelemään ulkomaille?

Kasvihuone

Motto: Vaikka huomenna tulisi sarmat-ohjus, tänään antaisin vaimoni hankkia kasvihuoneen.

Toukokuussa purin tontillemme nelisenkymmentä vuotta sitten rakennetun leikkimökin. Se oli hyvin rakennettu, topakka kuin vanha kenkä. Juhannusviikonloppuna kaivoin maasta ylös leikkimökin betoniset, paikalla valetut anturalaatat, 4 kpl. Ne painoivat aika tavalla, jonakin päivänä käyn vielä mittaamassa miten leveitä ne ovat.

Mökin purkamisen ja anturalaattojen poiston välisenä aikana tontillemme kohosi polykarbonaattilevyistä ja alumiinirungosta valmistettu kasvihuone. Se toimitettiin meille osina kahdessa paketissa. Pitkän aikaa oletin, että kasvihuone olisi kiinalaista valmistetta, mutta ehkä se sitten onkin suomalainen?

Kokoamiseen meni kahdelta henkilöltä kokonainen päivä. Ainakin niin lukee kasvihuoneen kokoamisohjeissa. Meiltä meni kolme tai neljä viikkoa, eikä se vieläkään täysin valmis ole. En jaksa selostaa kaikkia yksityiskohtia, sillä olen niin väsyksissä koko projektista, vaikken edes itse tehnyt kovin paljoa. Vaimon sukulaismies teki pääosan asennuksesta, ajatuksin, sanoin, varmakätisin töin. Häneltä löytyy aikamoinen valikoima työkaluja ja taitoa käyttää niitä oikeissa paikoissa. Minä väsyin pelkästä katselusta.

Ihmiset sanovat, että kyllä tulee tomaateille hintaa, kun kasvihuone pitää olla niitten kasvattamiseksi. Samoilla ihmisillä saattaa olla kalastusvene, jonka hintaa en viitsi edes lähteä arvailemaan. Vaimon kasvihuone on sellainen harrastuskasvihuone, jossa kesällä saa kasvattaa tomaatteja ja mitäpähän lystää. Talvella siinä sopii säilyttämään enemmän rojua kuin entisessä leikkimökissä. Eikä tarvitse kumartua, kun ovesta kulkee. Eikä moksi ohtaansa räystäisiin ruohoa leikatessa, kun katto päättyy samassa kohti kuin seinätkin. Maksoihan se rahaa seittemisensattaa euromarkkaa. Mutta nyt on ”puutarhavaja” oikeammassa paikassa kuin leikkimökki oli. Kasvihuone sijaitsee neljä metriä asuinrakennuksesta ja 5 – 6 metriä naapurin rajasta. Paikka ei ole kasvien kasvatuksen kannalta ihanteellinen, mutta aika vähissä sellaiset paikat pienellä tontilla ovat. Aurinko paistaa kasvihuoneeseen keskipäivällä, mutta onhan polykarbonaattilevyissä uv-suojaus!

Nyt en jaksaisi enää isompia projekteja tänä kesänä. Tänään tulevat katonkaupittelijat. Saa nähdä miten heistä selvitään.

Deutschstunde – TV-film

Katselin Youtube-videopalvelusta vuonna 1971 ensiesitetyn saksalaisen tv-elokuvan Deutschstunde, joka perustuu Siegfried Lenzin samannimiseen romaaniin vuodelta 1968 (suomennettu nimellä Saksantunti). Elokuvan ohjasi Peter Beauvais, pääosissa nähdään Wolfgang Büttner, Arno Assmann, Andreas Poliza ja Jens Weisser. Kaksiosaisen elokuvan pituus on 220 minuuttia. En saanut aina sanoista selvää, joten käytin automaattista saksankielistä tekstitystä ja huomasin, että ei se helppoa ole automaatillakaan. Pysyin tarinassa pääosin mukana, mutta yksityiskohtien osalta tuli välillä aika paljon lappia. Aiheesta valmistui uusi, kaunis elokuvaversio vuonna 2019. Itse romaani lienee saksalaisen kirjallisuuden moderni klassikko.

Tarina on mukaansakutsuva. Nuori jannu istuu kasvatuslaitoksen luokkahuoneessa muitten parikymppisten nuorukaisten kanssa. Alkamassa on saksantunti, siis äidinkielen tunti. Opettaja kirjoittaa taululle ainekirjoituksen aiheen: Velvollisuuden ilot. Vähempikin masentaisi. Elokuvan päähenkilö Siggi (Siegfried) ei saa kirjoitetuksi vihkoonsa mitään. Opettaja vie hänet rehtorin kansliaan. Poika saa soperrettua, että sitä on niin paljon. Rehtori suhtautuu asiaan rauhallisesti ja määrää pojan selliinsä lukkojen taakse kunnes aine on kirjoitettu loppuun.

Poika alkaa kirjoittaa ja vielä viiden päivän kuluttua ja monen vihkon täytyttyä kirjoitus on kesken. Tässä vaiheessa elokuvassa on kerrottu alku pojan muistoista ja elokuvan ensimmäinen osa on päättynyt.

Koska kyseessä on saksalainen tarina, eletään Siggin muistoissa tietenkin sota-aikaa. Tarinan viehättävyyttä parantaa se, että tapahtumat eivät sijoitu rintamalle vaan pieneen kylään Schleswig-Holsteinissa. Mutta sota ja kansallissosialismin ihanteet tuntuvat syrjäisessä kylässäkin. Lisäksi Siggin isä on kyläpoliisi, joka ottaa kymmenvuotiaan poikansa palvelukseensa vasikoimaan eräästä silmälläpidettävästä henkilöstä. Isän velvollisuudet siirtyvät osaksi pojan elämää.

Tarkkailtava henkilö on taidemaalari, jonka taide on rappiotaidetta (Entartete Kunst), kansallissosialistisen ideologian hylkäämää uudenlaista taidetta. Maalari saa maalauskiellon, jonka toteutumista poliisin on määrä tarkkailla. Tämän voisi kuvitella huumoriksi ja jonkin verran huumorintynkää on tarinaan sovitettu, mutta kuten tohtori Theo toteaa, tämä seutu ei siedä huumoria vaikka aurinko paistaisi. Seudun ilmentymä on Siggin isä, poliisi, joka pyrkii täyttämään velvollisuutensa vielä silloinkin kun sen parasta ennen päivä on mennyt.

Vaikka kyseessä ei ole mikään omaelämänkerrallinen tarina, on maalarilla sentään esikuva. Hän oli nimeltään Emil Nolde. Kannattaa lukea mitä hänestä kirjoitetaan wikipediassa. Nolden taiteelle kansallissosialistinen puolue käänsi selkänsä vaikka Nolde itse kuului puolueeseen jo vuodesta 1920. Saksankielisen wikipedian mukaan Goebbels ja Speer arvostivat Nolden maalauksia, mutta isompi osa kansallissosialisteista Hitler mukaanlukien eivät niistä tykänneet. Kuulemma Saksan liittokanslerin Angela Merkelin työhuoneessa oli ollut pari Nolden työtä, kunnes taiteilijan puoluekanta oli noussut esille.

Tykkäsin elokuvan tunnelmista, myös kohtausten päätökset olivat aika hienoja, arkisuudessaan iskeviä. Elokuvan loppukohtaus varsinkin toimii. Se ei rakenna mitään suurta julistusta vaan nuoret jäävät juomaan keskenään teetä niin kuin kennenkä poijjat.

Otin katsoakseni tämän elokuvan, sillä eräs saksalainen herrasmies kertoo youtube-videolla pitävänsä ennen muuta Lenzin kirjasta So zärtlich war Suleyken. Hän sanoo että Deutschstunde käsittelee samoja aiheita, mutta nimittää sitä sivutyöksi. Deutschstundessa onkin suomennettuna 610 sivua. Muistelen nähneeni tv-mainoksen, jossa Kalle Päätalo istahtaa kiikkutuoliin ja sanoo, että kun on tämänvuotisen romaaninsa kirjoittanut, on taas aikaa lukea. Hän tarttuu Siegfried Lenzin kirjaan. Muistaakseni se kirja on Saksantunti.

Setä-elokuvia 7: Vaikuttavia setiä 1970-luvulta

Network – Kasvot kuvaruudussa on amerikkalainen elokuva vuodelta 1976. Se kertoo hirtehisen tarinan tv:n uutistoimitusten muuttumisesta yleisöä kosiskelevaan, populistiseen suuntaan. Alkuaan satiiriksi tehty elokuva sai ainakin minussa aikaan hiipivää kauhun tunnetta – niin nykymeiningiltä yliviritetty tv-toiminta ja katsojalukujen perässä ravaaminen minusta tunnustaikse.

Elokuvan ohjasi Sidney Lumet, käsikirjoitus Paddy Chaefsky. Paljon palkintoja keränneestä elokuvasta ei palkittu oscarilla hienot suoritukset tehneitä William Holdenia eikä Robert Duvallia. Muutama muu kylläkin.

Olen viime aikoina rasittanut itseäni katselemalla youtubeen tarjottuja monesti hyvinkin demokraattista tai hyvin republikaanista näkemystä edustavia amerikkalaisia ajankohtaiskatsauksia. Tavallaan ymmärrän niitä amerikkalaisia, jotka valitsevat katseltavakseen vain jomman kumman puolen, sillä molempien katselu vuorotellen saattaa aiheuttaa herkässä yksilössä hätää ja sekaannusta. On se silti niinkin, että minun oli pakko yrittää etsiä jostain amerikkalaista näkökulmaa, sillä se näkökulma, joka esim. YLE:n kautta Yhdysvaltain poliittisesta elämästä tarjoutuu, ei riitä selventämään amerikkalaisia asenteita ja niitten muotoutumista. Ehkä joku ajattelee, ettei tämä uutiskanavien katselukokemukseni liity puheena olevaan elokuvaan? Toivoisin että tämä joku olisi oikeassa.

Joka tapauksessa elokuvassa Network erään tv-kanavan tunnettu uutisankkuri tulee kurkkuaan myöten täyteen omaa työtään ja alkaa ladella omia viisauksiaan suorassa lähetyksessä. Aluksi tämä torjutaan, mutta koska katsojaluvut nousevat hurjasti, ankkurilta pyydetäänkin jatkossa lisää samanlaista. Hän saa jutella omiaan ja mitä hurjempia totuuksia ja iskulauseita hän latelee, sen viihdyttävämpää. Elokuvan valmistumisajalle tyypillisesti homma menee yli äyräitten. Tosiasiassa populistisen möykkääjän jälkeen valtaan tai muuten vain johtavaan asemaan nousee asiallista linjaa vetävä setä. Setiähän maailmassa riittää, tässä elokuvassa on lisäksi myös pari tätiä.

Kesto 121 min.

Being There on amerikkalainen elokuva vuodelta 1979. Suomeksi sitä on esitetty nimellä Tervetuloa, Mr. Chance! Elokuva perustuu Jerzy Kosinskyn romaaniin. Kosinsky teki elokuvan käsikirjoituksen ja sen ohjasi Hal Ashby. Pääosaa esittää mieleenpainuvasti Peter Sellers. Hänen puoliaan pitävät mm. Melvyn Douglas ja Shirley MacLaine. Yhdysvaltain presidenttinä nähdään Jack Warden.

Chance on keski-ikäinen setä, joka on viettänyt koko elämänsä keskiluokkaisen, vanhemman mieshenkilön talossa keskellä Washingtonia. Kun tämä vanhempi setä sitten kuolee, sulkevat lakimiehet hänen talonsa ja hätistävät nätisti Chancen ensimmäistä kertaa elämässään ulos talosta keskelle Washingtonia. Chance ei ole ihan tavallinen yksilö, hän on toiminut talossa puutarhurina ja hänen mieluisin harrasteensa on tv:n katselu. Chance ei osaa lukea, joten hän ei voi alkaa pitää kirjablogia – ja mahtoiko tuohon aikaan olla nettiäkään olemassa?

Erikoisen sattuman kautta Chance päätyy miljardööri Ben Randin taloon. Chancen käsitetään olevan nimeltään Chauncey Gardiner. Talon isäntä ja emäntä tykästyvät Chanceen. Ben, joka on presidentintekijä, tutustuttaa Chaunceyn myös Yhdysvaltain presidenttiin, jonka kautta hän päätyy tv:n talk showhun haastateltavaksi jonkinlaisena talouselämän harmaana eminenssinä. Chaunceyn karisma, joka perustuu hillittyyn, harkitsevaan käytökseen ja siihen, että ihmiset käsittävät hänen sanansa haluamallaan tavalla, johtaa ennennäkemättömään kansansuosioon. Seuraukset ovat kolossaaliset, mutta hillityn karismaattisella tavalla, toisin kuin edellä kuvailemassani elokuvassa.

Katselin Being There -elokuvan enkunkieliseltä bluray-levyltä, kun en muuta löytänyt. Hyvin tuosta selvän sai. 

Kesto 130 min.

Urponpäiväiset juurisyyt

Jatkan kolme kuvaa kuukaudesta -projektiani. Vuorossa on toukokuu.

Ensimmäinen kuva on vuodelta 2023. Se on otettu toukokuu 21. päivänä Orinorossa. Jollekin saattaa Orinorosta tulla mieleen Orinoco, mutta kyse on eri paikasta. Eikä orilla ollut noroa havaittavissa. Kuvan nimi voisi olla Juurisyyt. Sitä nimeä itse käytän kyseisestä kuvasta. Siihen on syynsä ja juurensa, mutta ei niistä sen enempiä. Kuva puhunee puolestaan. Juuret kierivät maassa paljaina kuin kärmeet auringonkilossa.

 

Menemme ajassa sekä eteenpäin että taaksepäin. Seuraava kuva on otettu Urponpäivänä (25.5.) vuonna 2020. Pihallamme tehdään remonttia. Vuorossa on autotallin ajoluiskan valu. Minä en ole kuvassa vaan osaava ammattimies, eikä hänkään ihan kokonaan näy, kun sementti pölisee sopivasti.

Lopuksi peruutamme vuoteen 2014. Urponpäivänä kukkii pihassamme omenapuu. Elämä näyttäisi hymyilevän, mutta mitenhän asia oikeasti lienee? Mitä kaikkea kesäinen ympärystö toukokuisella pihallamme kätkee katsojalta? Taistelun koristetuulimyllyjä vastaan? Kasaantuvatko pilvet aurinkoiselle taivaalle? Ja minkälainen kasa niistä syntyy? 

Setäelokuvia osa 8: Panssarikenraali Patton

Franklin J. Schaffner ohjasi vuonna 1970 valmistuneen elokuvan, joka sai nimekseen Patton. Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Panssarikenraali Patton. IMDb:n listauksen perusteella yleisin nimi elokuvalle Amerikan ulkopuolella on Patton. Kuitenkin myös kapinoitseva kenraali tai (Pohjoismaissa) Panssarikenraali ovat olleet käytössä. Brittein saarilla nimeksi on valikoitunut Lust for Glory, Ausseissa nimenä on ollut A Salute to a Rebel, Brasiliassa on arvuuteltu Patton, Rebelde ou Herói? Saksassa arvio soveltuvasta nimestä on ollut Rebell in Uniform, norjalaiset ovat käyttäneet elokuvasta nimeä Patton – menneske og soldat. Eri nimivaihtoehdoilla on varmasti oikeutuksensa sen perusteella mitä elokuva tästä toisen maailmansodan amerikkalaisesta kenraalista kertoo. Elokuvan työnimenä ollut Patton: Blood and Guts kertoo elokuvasta omalla tavallaan.

Pääosaa, panssarikenraali Pattonia, esittää George C. Scott. Oikeastaan elokuvassa ei ole muita päähenkilöitä. Scottin lisäksi toisessa pääosassa nähdään Karl Malden, joka esittää kenraali Omar Bradleytä, joskin hänkin on mukana tapahtumissa lähinnä satunnaisena vastanäyttelijänä. Kenraali George Patton hallitsee elokuvassa omien joukkojensa lisäksi kaikkia muitakin tapahtumia. Hän on elokuvan aihe ja tärkein henkilö, olkoonkin, että tapahtumat sijoittuvat toiseen maailmansotaan, Pohjois-Afrikan, Sisilian ja Ranskan rintamille.

Elokuvan käsikirjoituksen laativat Francis Ford Coppola ja Edmund H. North. He ovat kuulemma lukeneet Pattonin puheita ja lisäilleet niistä sopivia kohtia elokuvaan. Ehkä herkullisimmat hetkensä elokuvalla on juuri Pattonin mahtailevien lausahdusten osuessa ja upottaessa. On selvää, että tällaiselle iskevälle jutustelulle on ajan myötä löytynyt ihailijoita, vaikka elokuva selvästikin on tarkoitettu sodanvastaiseksi kuvaukseksi.

Elokuvassa Patton kertoo lukeneensa Caesarin De bello gallico -teosta, hän luennoi Maltalle tehdyistä hyökkäyksistä, hän esittää, että Montgomeryn pitäisi tehdä samanlainen koukkaus kuin von Schlieffen teki Saksan ja Ranskan välisessä sodassa 1800-luvun lopulla. Patton ei ole kenraalina yhtä sotaa, hän on kaikkia sotia. Hän sanoo hankkineensa koulutuksensa sitä varten, että voisi johtaa joukkonsa epätoivoiseen taisteluun. Hän ei ajattele kuten Sun Tzu, jonka mielestä paras taistelu on sellainen, jota ei tarvitse käydä. Patton haluaa taistella ja hän on valmis kävelyttämään armeijaansa vaikka sata kilometriä talvipakkasessa, että he pääsevät taistelemaan. Taistelun tauottua taistelukentällä makaavat sotilaat blood and guts levällään. Patton kulkee joukkojensa ja tuhottujen panssareitten lomassa ja huokaisee rakastavansa tätä.

Toisella puolella rintamalinjaa saksalaiset oivaltavat Pattonin kyvykkyyden sotilaana. Kovalla kädellään Patton kuitenkin vaikeuttaa asemaansa ja joutuu kärsimään siitä. Omar Bradley päätyy alaisen asemasta Pattonin esimieheksi. Vaikka Bradley ei voi hyväksyä Pattonin asennetta alaisiaan kohtaan, hänkin arvostaa Pattonia sotilaana.

Elokuvan sotakohtaukset on kuvattu isolta osin Espanjassa. Taistelupaikat vaikuttavat riittävän uskottavilta, enkä voi käsittää mistä kaikki tankit on saatu kohtauksiin. Saksalaisten Heinkel-pommareita on wikipedian mukaan valmistettu Espanjassa, joten lieneekö sieltä saatu niitä käyttöön kuvauksiin.

Patton, ihminen ja sotilas, on saanut muistokseen monumentaalisen sotaelokuvan ja setäelokuvan. Elokuvan pituus on ei ole vaatimaton. 162 minuuttia kestoa oli minunkin jaettava kahden päivän ajalle.

Kesälomalle Kajaaniin Pesismusikaaliin

Iskelmälaulaja Irwin Goodman lauloi aikoinansa mahdollisuudesta lähteä Kesälomalle Seutulaan, valtion täysihoitolaan. Tämä pulpahti mieleeni, kun ajattelin eilistä yhden päivän kesälomareissuani Kajaaniin. Oli sekin aikaa!

Kajaani, Kainuun pääkaupunki, oli tullut minulle tutuksi jo muutamalta aikaisemmalta käyntikerralta.Minulla on Kainuun kirjastokorttikin. Tälläkin kertaa käväisin kirjastossa, sillä aikaa oli ylenmäärin, mutta tekemistä sitäkin vähemmän. Luin siellä Suomen Kuvalehteä, jossa oli pitkähkö artikkeli Pohjanmaan ruotsinkielisistä suomalaisista KAJ-yhtyeen euroviisuedustuksen innoittamana.

Kirjastossa oli esillä myös Kajaanin kaupunginteatterin esittämän Pesismusikaalin mainos. Tämä musikaali se minut Kajaaniin vetikin. Alunperin olin ajatellut, että kävisin sen katselemassa vaimoni kanssa, mutta vaimoa ajatus ei lopulta kiinnostanut riittävästi, niin että tein yhden päivän junareissun Kajaaniin. Aikataulut vain pääsivät yllättämään minut.

En tykkää iltanäytöksistä, joten varasin ensin liput päivänäytökseen, joka alkoi klo 13 ja loppui vähän klo 15 jälkeen. Vasta varattuani teatteriliput tulin tarkastelleeksi liikenneyhteyksiä Kajaaniin julkisia kulkuneuvoja käyttäen. Ainut julkinen kulkuneuvo oli juna. Ja ainoat sopivat aikataulut olivat meno aamulla kahdeksan-yhdeksän seutuun ja paluu puoli vuorokautta myöhemmin. Eli olisin nalkissa Kajaanissa 12 tuntia. Yksi yö Bangkokissa saa kovankin äijän nöyräksi, niin väitetään. Miten kävisi minulle Kajaanissa, kun en ole missään lajissa kova?

Totuus osoittautui juuri sellaiseksi kuin lähtökohtaisesti oli kuviteltavissa. Päiväni Kajaanissa oli aurinkoinen. Minulla oli ylläni välikausitakki, jossa on paksu, hiostava kaulus. Olin lukenut säätiedotteista, että luvassa olisi pohjoistuulta, tosin vähäistä, lämpötila alle +15 ºC. Aurinko teki kuitenkin päivästä lämpimämmän kuin mitä viralliset, varjossa arvuutellut lämpötilat osoittivat. Bangkok tuli mieleen Kainuun kaupunkia tarpoessani.

Kävin sentään taidemuseossa, joka oli 1950-luvulla rakennettu poliisitaloksi. Sieltä löytyi vielä putkakin, melko alkuperäisessä kunnossa. Taide ei pahasti päässyt ihon alle, joten vierailuni kesti vain kymmenisen minuuttia. Myöhemmin piipahdin myös Kajaanin linnan raunioilla ja huomasin, että rauniot olivat haastava kuvauskohde.

Itse Pesismusikaali oli hauska rallatus, kuten KAJ:n esitys, joka oli kuulemma sijoittunut Euroviisuissa neljänneksi. Pesismusikaalissa oli oikeastaan paljon samaa juurta kuin KAJ:n musiikissa. Pesismusikaali kertoo maaseutu-Suomelle tärkeästä urheilulajista, joka elää yhä perinteisesti maaseutumaisilla alueilla kuten Porissa, Tampereella, Jyväskylässä ja Kuopiossa. Vitsailematta voi joukkoon lisätä Joensuun, Vimpelin, Sotkamon, Siilinjärven, Lapuan, Kiteen, Alajärven, Hyvinkään ja Imatran. Ja paljon muita. Seurajoukkueitten kirjo on laaja, sitä käytiin pikakelauksella läpi musikaalissa.

Minua kiinnosti Pesismusikaali siitä syystä, että urheilu on läsnä kovin harvoin näytelmissä ja elokuvissa vaikka minusta urheilusta löytyisi paljon aineksia mistä tehdä draamallista taidetta. Pesismusikaalin olivat kirjoittaneet Sanna Heikkinen ja Janne Kinnunen, musiikin sävelti Joel Mäkinen. Pesistaustaa kirjoittajilta löytyi kenties kitsaammin? En minäkään koulun pesispeleistä välittänyt. Näytelmässä on mukana näyttelijä, jolla on pesistaustaa ja se on hyvä. Ilmeisesti yleisö oli tässä suhteessa asiantuntevampi minua, sillä toisinaan, varsinkin toisen näytöksen aikana, yleisöä nauratti hillittömästi sellaisissa kohdin, joissa itselleni nousi vaivainen hymynkare huulille. Taputin kyllä vilpittömästi mukana ja olin meiningissä kehollisesti tukevana (+110 kg).

Sanoituksista jäi mieleeni kertosäkeen Pesis pelastaa! ja kohta, jossa puhuttiin aution torin markkinahumusta tai jotain siihen suuntaan. Musikaalin rakenteen suhteen en ole ihan varma, oliko paras ratkaisu esittää musikaalin alussa viiden minuutin kertaus pesäpallon sääntöihin. Vai olisiko riittänyt, kun olisi vaikka mainittu, että ukrainalainen vieras kysyi pesisottelussa onko tämä finskij bejsbol? Musiikki oli rock-henkistä ja menevää, herkkyys kiteytyi kappaleeseen, jossa lapset kyselivät missä isä oli, kun he olisivat tarvinneet tukea. Isä rakensi pesisuraansa, tähän tuskaan voivat samaistua he, joilla on jokin työura ollut.

Pesismusikaali saa minulta hyvän arvion viihteenä, jossa tosin välillä uhkasivat jotkin läpilyönnit kadota Mantun monttuun tai Saarikentän jokeen. Yleisöä oli katsomossa nähdäkseni täysi tupa.

Siilinjärvellä minua odotti auringonlaskun punaama Siilinjoki, jonka taustalla häähmöitti pesiskenttä.

Musikaalin jälkeiset viisi tuntia ennen junan lähtöä olivat melko hikiset ja ellen olisi päätynyt samalle penkille paikallisen mieshenkilön kanssa juna-asemalla, olisivat kontaktit paikallisiin jääneet melko vähiin. Siinä sitten hetki puhella purpatettiin. Junassa lukeuduin kielivähemmistöön vaunussani. Venäjä, kiina ja jokin slaavilainen kieli olivat valta-asemassa. Tosin Iisalmessa vaunuun astui mieshenkilö, joka rupatteli ihan suomen kielellä.

Puramme leikkimökin

Tontillamme, rauhaisassa puutarhalähiössä, jossa veljeni mukaan on hiljaista kuin hautausmaalla, nökötti leikkimökki. Se oli rakennettu niin kauan sitten, että totesimme sen tulleen elinkaarensa päähän. 

Etäältä katseltuna leikkimökki olisi voinut tarjota hauskoja hetkiä jollekin lapsiperheelle, mutta purkaessani leikkimökkiä tulin siihen tulokseen, että kyllä lapsiperheen kannattaa harkita jotain tuoreempaa tilaratkaisua, jota ei tarvitse jakaa pieneläimien ja muiden mikrobien kanssa.

Leikkimökki sijaitsi myös ihan tontin rajalla, mikä ei ole nykyään kovin hyvä juttu. Lähin etäisyys naapurin tonttiin on kaksi metriä ja sekin vain naapurin kirjallisella luvalla. 

 

 Aloitin purkamisen irrottamalla kattohuopia mahdollisimman ehjinä, jotta niitten vienti jäteasemalle sujuisi helpommin. Aikamoisesti työtä se teetti ja viritti merkonomin olemattomat halki-poikki-pinoon -taidot äärimmilleen.

Ennen kattolaudoituksen purkua, poistin sisäkaton ja sisäseinien pahvilevyt. Kattolevyt oli kiinnitetty pääosin listoilla, jotka poistamalla levyt irtosivat melko nätisti. Seinälevyt sen sijaan oli kiinnitetty huopanauloilla ja päällystetty tapetilla, joten purkaminen sujui umpimähkään käsin repimällä. Onneksi minulla oli suursäkki, johon kerään syksyisin lehtiä. Täytin sen ääriään myöten pahvinpalasilla. Tätä jouduin katumaan, sillä täysi säkki ei sopinut ovesta ulos, joten jouduin vajuttamaan sitä sen verran, että oven kamanoista ulos päästiin, säkki ja minä.

Leikkimökin sisus oli ollut ampiaisten suosiossa kesäisin, siksi paljon ampiaisenpesiä seinien väleistä löytyi. Vain yksi ampiainen käväisi tarkastamassa purkuprojektiani, luultavasti uuden pesäpaikan toivossa.

 

Uskottuani joskus muuhunkin kuin ihmisten kataluuteen, minulle on jäänyt taipumukseksi kytätä kaikenlaisia merkkejä ympäristöstäni. Leikkimökin päädyn ristin muoto hyökkäsi siten sisimpääni. Vielä lautakasassakin se muistutti minua Liettuan Ristikukkulasta.

 

Purkuprojektin viimeiseksi kuvaksi jäi kuva leikkimökin lattiasta. Sen jälkeen vitsiaarteistoni kärsi niin vakavasta janosta, että painoin työn loppuun ilman valokuvia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt kun olen vähän lauhtunut ja juonut vatsani täyteen kaupan mehuja ja kun olen tutkaillut ottamiani valokuvia lähemmin, saatan kuitenkin lisätä vielä yhden kuvan, jolle olen antanut nimeksi anus dei. Luultavasti kyseessä on vastavalokuvauksen aikaansaama lisäys digitaaliseen otokseen, mutta aika hauska minun mielestäni.

Kissa-elokuva

Kävin vappupäivänä vaimoni kanssa Kuvakukossa katselemassa ”kissa-elokuvan”. Siihen tapaan kuvailin elokuvaa vaimolleni aamulla, kun häntä katselureissulle suostuttelin. Sitten elokuvateatterissa kuulin jonkun toisenkin käyttävän samaa nimitystä.

Kyseessä on elokuva nimeltä Flow, latviaksi Straume, tarkoittanee virtaa tai virtausta. Siinä missä Pushkin aikoinaan runossaan kirjoitti kansojen virrasta, kuvataan elokuvassa tulvaveden kuljettamien eläinten virtaa megatsunamin pyörteissä. Pääosaan nousee kissa, joka parhaansa mukaan ja kissamaisen moraalinsa säilyttäen kamppailee muitten eläinten tavoin radikaalisti muuttuneitten olosuhteitten vietävänä. Aina ei voi voittaa, kaikkea ei voi voittaa ja kaikki eivät voi selviytyä voittajina.

Tsunami on valtavan voimakas, elokuvassa ei esiinny yhtään ihmistä – ihmisen tekemiä maisemia, tyhjiä asumuksia ja esineitä kylläkin runsaasti. Nykyisen elämänmenon murtuminen luonnonvoiman alle on tapahtunut nopeasti, kasvillisuus kukoistaa, eläinmaailma vain on mullistunut perinpohjin. Kissan kumppaneina seikkailevat rengashäntämaki (Madagaskarin eläin), kapybara (Etelä-Amerikan eläin), sihteerilintu (Afrikan lintuja) ja koiralauma sekä jonkinlainen valtaisa valas. Muitakin eläimiä nähdään, joskin enimmäkseen ohikulkijoina ja kohtalotovereina.

Tällainen aihe kuulostaa ehkä aikuisesta karmeammalta kuin lapsesta. Jo Punahilkka-sadussa tapahtuu aika kamalia. Vuoden 2008 elokuvassa WALL•E saimme ihastella tarinaa elinkelvottomaksi saastuneelta maapallolta, jolta ihmiset ovat lähteneet avaruusaluksilla pakosalle. Satua seuraavat lapset ottavat vastaan ja kestävät yhtä sun toista, mitäpä muutakaan he voivat. Tärkeätä nähdäkseni on, että elokuvan hahmot ovat suloisia ja pehmeäpiirteisiä, nekin, jotka joutuvat taistelemaan keskenään.

Sen verran kovaan pyörrytykseen Flow’n katsoja joutuu, että emme vaimoni kanssa kumpikaan olleet varmoja elokuvan loppuratkaisusta. Emme oikeasti muistaneet sitä tunnin kuluttua elokuvan katselemisen jälkeen. Tämä ei johdu siitä, että tapahtumat olisivat liian epäselviä vaan siitä, että niitä tapahtumia tulee aika lailla solkenaan, tiukkojen tilanteitten ja hauskojen gagien flow tuntuu katkeamattomalta ja saattelee katsojan tilaan, jossa päiväunet tuntuisivat kaivatulta vapautukselta. Kun kävelin vaimon kanssa parkkipaikalle rautatien käytävää pitkin, ajattelin, että olisi aika rasittavaa, jos käytävän toisesta päästä äksähtäisi ärhäkkä megatsunami päin pläsiä.

Kuten kaikki varmaan tietävät tämä animaatioelokuva on isolta osin latvialaista työtä ja voitti oscarin. Elokuva valmistui vuonna 2024 ja sen ohjasi Gints Zilbalodis. Hänen kanssaan käsikirjoituksen laativat Matīss Kaža ja Ron Dyens. Animointi saa minulta täydet pisteet, kuten myös aiheen käsittely. Elokuvassa ei esiinny ihmisiä eikä sen puoleen ihmisääniäkään. Kertojaa ei ole, eikä mitään selitteleviä tekstejä. Musiikkia elokuvasta sentään löytyy, tosin minulta se jäi kokonaan huomaamatta, olin sen verran tapahtumien vietävänä.

Kesto 86 min.

Kuvakukon aulassa oli kävijöitten ihasteltavana ropotti, joka esitti livekuvaa kävijästä, joka sen eteen asettui.

Huu, huu, huhtikuu!

Einari Vuorela kirjoitti nuoremmuuttaan runon Huhtikuu. Einari Marvia sävelsi runon sittemmin yksinlaulujen sarjaansa Laulu joka vuodenajalle. Kun vein hiekoitussoraa pikkuautolla maankaatopaikalle, tuo Huhtikuu-laulu pärähti soimaan Jaakko Kortekankaan esittämänä ja Ilkka Paanasen pianolla säestämänä.

Talvi, joka sisälsi useampia sulamisia ja jäätymisiä ja niistä johtuen kaameat määrät hiekoitussoraa, tuotti minulle melkoisen työn tehtäväksi. Tonttini ulkopuolella oleva viherkaistale kuuluu minun hoidettavakseni lumitöitä lukuunottamatta. Haravoin ja kuljetin pois arviolta puoli tonnia hiekoitussoraa. Valtaosa minun tuomastani sorasta näkyy kuvassa maankaatopaikalla etummaisina vaaleampina kasoina. Huh, huh, huhtikuu!

Kevättä pinnassa. Sellaisen nimen keksin kuvalle, jonka otin pitkänäperjantaina kävellessäni kotiinpäin hautuumaareissulta. Kuvassa näkyy Siilinjoki, joka kuljettaa vesiä Sulkavanjärvestä Siilinlahteen. Tarkkaan katsoen kuvassa saattaa havaita myös jalkapallon, joka on päätynyt jokiveteen ja odottaa löytäjäänsä. Pallon kuiville onkija saa pitää varansa, sillä maat olivat ainakin siellä kulkiessani vielä sulamisvesien pehmentämät eikä joen reunakaan kovin kantavalta näyttänyt.

Huhtikuussa kasvukausi täälläpäin käynnistyy. Ruohoalueet alkavat vihertää haravoinnin ja sateen jälkeen. Leskenlehdet aukeavat kukkaan. Pihassamme pioni näytti jo punaisia kasvunalkujaan.

Parikymmentä kilometriä etelämpänä Siilinjärveltä ollaan kasvun suhteen aimo harppaukset pisemmällä. Käväisin näet pääsiäismaanantaina Kuopion Elon avausottelussa ja sain nähdä ihmeekseni miten Oulusta saapunut Hercules kaatoi Elon jo huhtikuussa! No, tämä oli huumoria. Kyllä Hercules on ihan vakuuttava vastustaja Elolle. Ensimmäisen puoliajan Elo vielä pelasi melko tasapäisesti vierailijaansa vastaan, mutta toisella puoliajalla Hercules rokotti kahdella komealla maalilla ja voitti pelin maalein 1 – 3.

Joukkueitten peliasut tekivät minuun vaikutuksen. Elon totuttu punainen ja valkoinen saivat peliseurakseen Herculeksen kokomustan peliasun. Näky oli säväyttävä. Pahemmin pääsi säväyttämään huhtikuinen koleus, josta pohjoistuuli teki hyytävän. Olin pukenut ylleni välikausitakin, jolla pärjäsin melkein koko talven. Minulla oli paksut sukat ja talvikengät. Mutta en tajunnut ottaa hanskoja mukaan. Piti lämmitellä käsiä taskuissa ja puoliaikakahvin jälkeen siirryin kentän pohjoispäätyyn, jossa selkäni taakse jäi jonkinmoisia rakennuksia, niin että pahin puhallus loppui. Lisäksi aurinko paistoi melkein koko toisen puoliajan siihen kohti missä istuin. Ihan loppuvaiheessa aurinko jäi jonkin rakenteen taakse ja kylmä alkoi vaivata. Maltoin kumminkin katsella pelin loppuun.

Kuulemma KalPa ja Saipa ovat päässeet jääkiekon finaaliin, mikä ilahduttaa itäsuomalaista. Ehkäpä Elokin eistyy, jahka se kylmä keli väistyy.

Setä-elokuvia 6: setiä maailman laidalla

Sedät ovat hallinneet maailmaa jo pisemmän aikaa. Maailmanhallinta on mutkikkaampi konsti kuin elämänhallinta. Viisasta on säilyttää tietty rentous, luulisin.

The Helsinki Effect on suomalaisen Arthur Franckin koostama 12.4.2025 Kuopion Kuvakukon ensi-iltansa saanut dokumenttielokuva, jonka aiheena on Helsingissä vuonna 1975 järjestetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous, lyhykäisemmin ETYKki. Yhteistyössä leikkaaja Markus Leppälän kanssa Franck on valmistanut hauskan, ja silti tietopuolisen kollaasielokuvan, jossa hyödynnetään tekoälyä. Svenska Ylellä on artikkeleita elokuvasta. Franck toimii elokuvan juontajaäänenä hyvällä englanninkielellä.

Tekoälyn avustuksella Franck pääsee ”haastattelemaan” suurvaltajohtajia, jotka kärvistelivät pitkäpiimäisessä kokouksessa helteisessä Helsingissä. Neuvostoliiton valtuuskunnan johdossa oli pääsihteeri Leonid Brezhnev, amerikkalaisten valtuuskunnan kärkinimet olivat presidentti Gerald Ford ja ulkoministeri Henry Kissinger. Näistä Brezhnev ja Kissinger saavat toimia Franckin juttukavereina. Molemmat valittelevat tylsyyttä.

Elokuvan eräs pointti on siinä, että Euroopalle ja muullekin maailmalle tärkeää kokousta pitävät johtavien valtioitten edustajat tylsänä. Suureen arvoon nousee tinkiminen siitä, miten pitkiä puheenvuoroja valtionpäämiehet (35 valtiota) saavat pitää. Päädytään 20 min. puheenvuoroihin. Kaikki eivät pidä tästä kiinni.

Oli jännä nähdä taltiointeja kokouksesta. Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Schmidt ja Itä-Saksan työväenpuolueen pääsihteeri Erich Honecker oli laitettu istumaan vierekkäin ja yhdessä kohtauksessa he näyttivät rupattelevan sulassa sovussa. Muistelen jostain lukeneeni tai kuulleeni, että kummankin Saksan edustajille piti hankkia eri tulkit, sillä kummallakin maalla oli erilainen poliittinen sanasto. Brezhnev yltyi toimittajien edessä rempseäksi ja elehti hauskasti käsillään. Sen sijaan Kyproksen arkkipiispa Makarios ja Turkin pääministeri Süleyman Demirel kävivät puheenvuoroissaan sivistyneen sapekkaan sananvaihdon Turkin miehitettyä Kyproksen pohjoisosan edellisenä vuonna.

Dokumentissa Franck tuo esiin, että kokouksen päätösasiakirjassa vahvistettiin Euroopan rajat toisen maailmansodan jälkeen, mitä seikkaa Neuvostoliitto piti voittonaan, sillä se sinetöi Saksojen rajat (kuten myös Baltian maitten ja Kaliningradin alueen liittämisen Neuvostoliittoon jne). Länsimaille tärkeä oli nk. kolmas kori, jossa keskityttiin Euroopan kansojen ihmisoikeuksiin, mm. tiedon vapaaseen liikkumiseen. Dokumentissa korostetaan, että tämä venäläisten tekemä myönnytys oli osaltaan johtamassa siihen kehitykseen, jonka kautta sosialistinen maailmanjärjestys sittemmin romahti.

Kesto n. 90 min.

”Ei mikään suurten massojen elokuva”, totesi Kuvakukon lippukassa, kun saavuin ainoana katsojana paikalle. Oikeastaan yleisön merkillisen vähäinen kiinnostus elokuvaan (katsojamäärän perusteella) tuntuisi jatkavan suurvaltajohtajien kokousta kohtaan tuntemaa tylsyyden tunnetta. Kysäisin sisääntullessani, esitettäisiinkö elokuva, vaikka olisin ainoa katselija – sain myöntävän vastauksen. Onneksi sinne tuli sitten muutamia muitakin.

Setä-elokuvia 5: setä itsensä laidalla

Setä-elokuvien eräs puoli on se, että niissä ollaan herkästi henkilökohtaisen maailmancupin viimeisten osakilpailujen äärellä. Joku setä lyö silloin lämät tiskiin, joku toinen antaa jo periksi. Oikeastaan nämä molemmat vaihtoehdot kietoutuvat toisiinsa ja saattavat sierettyä samoihin sormiin.

Englanninkielinen elokuva The Father, vuodelta 2020, suomeksi Isä, on paraikaa katseltavissa YLE Areenassa. Katselin sen jo joitakin aikoja sitten ja hämmennyin aiheen käsittelytavasta. Nyt katselin sen omassa seurassani uudelleen enkä antanut käsittelytavan häiritä muuten sujuvaa kerrontaa.

The Father on englantilais-ranskalainen yhteistuotanto. Ohjaaja ja elokuvan pohjana olleen näytelmän kirjoittaja on ranskalainen Florian Zeller. Tapahtumat sijoittuvat Englantiin. Pääosin asioita katsellaan sisäisissä tiloissa.

Päähenkilö, elokuvan isä, on Anthony Hopkins. Hän esittää mieshenkilöä, joka asustaa tilavassa kaupunkiasunnossa, tuttujen esineittensä ympäröimänä. Hänen tyttärensä on ryhtynyt isänsä omaishoitajaksi. Tytärtä esittää Olivia Colman. Isää vaivaa dementia, en tiedä tarkempaa nimitystä tälle ihmisen kehitystilalle. Elokuvassa nähdäkseni esitetään, ettei isä itse olisi tietoinen tilastaan. Tai voihan se olla, että onkin tietoinen, mutta ei tohdi myöntää sitä muille, ettei hänen arvella dementoituneen.

Tytär sen sijaan on kovin tietoinen isänsä heikenneestä kyvystä tulla toimeen omin avuin. Hän haluaisi siirtää isän asumaan palvelukotiin, jossa isä saisi asua turvatusti. Tyttärellä on näet omaakin elämää vielä elettävänä ja lupaava suhde alkamaisillaan. Tytär on hyvin kärsivällinen vaikka selvästi koville ottaa päätöksen perille vieminen ja isästä irti päästäminen.

Näyttelijä Hopkins on kuulemma palkittu suorituksestaan monin palkinnoin. Myöntää täytyy, että hän saa esittää osaamistaan melko laajalla skaalalla. Erityisesti minuun teki vaikutuksen koskettava loppujakso.

Kesto 97 min.

The Mule on vuonna 2018 valmistunut amerikkalainen elokuva, jonka on ohjannut Clint Eastwood. Hän esittää myös elokuvan pääosaa, huumeitten salakuljettajaksi ryhtyvää vanhaa setää.

Englanninkielisen wikipedian mukaan elokuva perustuu tosielämän tarinaan. Tämä tieto auttaa minua edes jotenkin ymmärtämään miksi huumeitten salakuljettaja kuvataan elokuvassa melko myönteisenä hahmona. Tietenkin on niin, että kyseisessä työssä on mahdollista tienata suuria summia rahaa, mutta se millaista pahaa huumeet aiheuttavat, on jätetty elokuvasta pois.

Vanha setä toimii rikollisryhmän palveluksessa. Hän kuljettaa huumeita autossaan eikä meinaa jäädä kiinni sitten millään. Huumeitten salakuljettaja vertautuu villin lännen rosmoihin. Hän ottaa rahat varakkaalta rikollisryhmältä ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä niille tahoille, joista tykkää. Siinä sivussa setä viettää kivaa elämää, johon kuuluvat nuoret, seksikkäät naiset. Oma perhe on häneltä vuosikymmenten ajan päässyt unohtumaan, hän on nauttinut työstään ja ihmisten ihailusta. Lopulta tyttärentyttären häät houkuttavat hänet kohtaamaan perheensä, mutta kohtaaminen herättää kipeät hylätyksi tulemisen tunnot perheen taholta.

Ei tämä elokuva Million Dollar Babyn kaltaiseen onnistumiseen yllä. Hyvin se silti on teknisesti tehty. Sitä paitsi omakin tekniikkani alkoi lopulta toimia! Joitakin kuukausia tai vuosia sitten tv:n ulkoinen kovalevy lakkasi tallentamasta, vaikka se oli vasta puolitäysi. Viime viikolla poikani otti selvää, että tv:mme ei salli tallentaa enempää kuin 250 mekaa tavaraa. Niinpä formatoin sen kovalevyn ja sehän alkoi toimia entiseen malliin. Vielä sitä vanhakin voi onnistua!

Kesto 116 min.

Esa Leskinen: Ensimmäinen tasavalta

Kun käväisin ennakkoon äänestämässä Siilinjärven kirjastolla, tulin lainanneeksi sieltä luettavaa. Runokirjat saivat jäädä hyllyihin tiukkaan puristukseen, päädyin näytelmään, joka sopi hyvin vaaliteemaan.

Esa Leskinen (s. 1970) on Suomen Kansallisteatterin pääohjaaja. Vuonna 2022 esitettiin hänen kirjoittamansa Ensimmäinen tasavalta, alaotsikkona K. J. Ståhlberg ja taistelu suomalaisesta demokratiasta Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmänä. Esa Leskiselle ja näytelmän taustoittavana tutkijana toimineelle filosofian tohtori Aleksi Ahtolalle myönnettiin kummallekin tuoreeltaan K. J. Ståhlberg -mitali.

Kaarlo Juho Ståhlberg (1865 – 1952) oli vuosina 1919 – 1925 Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti. Tämä toimi ei lohjennut helpolla, Ståhlberg joutui empimään ja estelemään ehdollepyytäjiä. Kun eduskunta hänet presidentiksi valitsi, hän noudatti kansan tahtoa ja otti homman hoitaakseen.

Tässä vaiheessa näytelmä on jo puolivälissä. Varmasti monelle muullekin kuin minulle on ollut vähemmän selvää, mitä kaikkea sitä ennen on tapahtunut. Näytelmän sisältä avautuu Ståhlbergin elämän yksityisempi puoli, oikeustieteen opintoja, kaksi avioliittoa, teen latkimista ja muita kulttuurimenoja.

Ståhlbergin julkiselta uralta moni seikka on jäänyt nk. historian hämärään. En tiennyt, että Ståhlberg (nuors.) oli jo kesällä 1917 yhdessä R. A. Wreden (RKP) ja Anton Kotosen (sos.dem.) kanssa valmistellut perustuslakimietinnön, jonka pohjalle Suomen tasavaltainen hallitusmuoto vuonna 1919 oli perustuva. Näytelmässä kuvataan kiinnostavasti politiikan kulissien takaista suhmurointia. Sisällissodan voittajapuoli halusi maahan lujan johdon ja kannatti kuninkaan valintaa, Ståhlberg yhdessä keskustan ja vasemmiston kanssa kannatti tasavaltaa. Ensimmäisen maailmansodan päättyminen Saksan tappioon saattoi ratkaista sen, että Suomesta tuli tasavalta. Presidenttinä Ståhlberg joutui taiteilemaan Karjalaan ja Venäjälle hyökkäämistä suunnittelevien sotapäälliköitten kanssa.

Minusta näytelmä on kaiken kaikkiaan mainiosti kirjoitettu ja suunniteltu. Eriävät mielipiteet nousevat esiin ja perustellaan selkeästi mutta ytimekkäästi. Kieli on paikoin sopivan vanhanaikaista. Tapahtumissa on draamaa ihan yllin kyllin: sortovuodet, itsenäistyminen, sisällissota, valtiomuodon valinta, Lapuan liike, kyyditykset, viimeinen rauhan kesä.

Tykkäsin ”planssien” käytöstä. Tällä tarkoitettaneen näyttämöohjeissa mainittuja mahdollisesti näyttämön takaseinään tai johonkin valoverhoon heijastettavia selosteita näyttämön tapahtumista, kuten tapahtuma-aika ja -paikka, replikoiva henkilö ja hänen asemansa sekä muu tarpeellinen lisätieto. Näytelmässä on arviolta parisenkymmentä roolia, joita voi tietenkin monin paikoin sama näyttelijä esittää eri kohtauksissa. Ellei henkilöitä esiteltäisi, tapahtumien seuraaminen jäisi arvailujen varaan, aikaa kuluu vuosien 1884 – 1952 välillä sen verran, että katsojan on aiheellista tietää missä vuodessa ollaan menossa.

Hieno näytelmä! Kirjan lopussa on ntamon luettelo muista tilattavista näytelmistä. Taidanpa yhtä kysäistä.

Kirjassa on reilut 190 sivua, josta muutama sivu lopussa on tiheään painettua lähdeluetteloa, jota en käynyt lueskelmaan. Lukaisin näytelmän eylönnä.

All We Imagine as Light

Kävin eilissä päivänä katselemassa vaimoni kanssa Kuopion Kuvakukossa Intiaan sijoittuvan elokuvan nimeltä All We Imagine as Light. Koska nimestä on vähän hankala napata kiinni vieraskielisenä, savonsin nimen seuraavasti: Kaekkee ne loestona pittää.

Kuvakukko on kuopiolainen art house -elokuvateatteri. Se tarkoittaa, että siellä esitettävät elokuvat eivät pääosin edusta räiskähtelevää toimintameininkiä. Tässä puheena oleva elokuva on kansainvälistä tuotantoa. Ohjaaja on intialainen Payal Kapadia. Hän teki myös käsikirjoituksen elokuvaan. Näyttelijät ovat intialaisia, pääosia esittää kolme naista: Kani Kusruti (Prabha), Divya Prabha (Anu) ja Chhaya Kadam (Parvathy). Tapahtumapaikkana on aluksi Mumbain miljoonakaupunki, hieman puolenvälin jälkeen siirrytään pieneen lomakohteeseen Arabianmeren rannalle.

Elokuvan naiset työskentelevät sairaalassa. Prabha ja Anu ovat hoitajia, Parvathy on töissä sairaalan keittiössä. Työtahtia ei kuvata niinkään fyysillisesti rasittavana, sietokyky sentään on pidettävä lujana. Työtä tärkeämpänä nousee esiin hoitajien suhde miehiin. Prabha on kokeneempi, hän on naimisissa, mutta mies on lähtenyt Saksaan töihin ja yhteydenpito on jäänyt. Prabhalla on sairaalassa ihailija, lääkäri, jonka kanssa Prabhalla on kohtelias keskustelusuhde. Eräänä iltana Prabha saa postin tuomana saksalaisvalmisteisen riisinkeittimen, lähettäjää ei lähetyksessä mainita. Riisinkeitin on lahja mieheltä ja Prabhalle se merkitsee miestä.

Anu ja Prabha ovat kämppäkavereita. Anu on nuorempi hoitaja, hän seurustelee muslimimiehen kanssa. Se vaikuttaa olevan kiellettyä tai ainakin epäsopivaa, siksi suhde on salainen. Nuoret ovat rakastuneet toisiinsa aidosti.

Parvathy asuu asunnossa, josta hänet halutaan häätää, sillä Parvathylla ei ole papereita, hän ei pysty todistamaan asuneensa kodissaan, jonka grynderi tarvitsee. Prabha ja Anu haluavat tukea Parvathya, joka päättää karistaa Mumbain tomut töppösistään ja lähtee merenrannan lomakeskukseen duuniin. Anu ja Prabha saattavat hänet sinne, muutto sujuu linja-auton kyydissä.

Elokuvan alussa on käsivaralta kuvattua häiritsevän ohitsekiitävää kuvausta Mumbain joukkoliikenteen suhinasta. Samalla kuullaan dokumentin tyyppisesti asukkaitten kuvausta elämästä suurkaupungissa. Vähän kerrassaan kuva tarkentuu, tosi vaihtuu fiktioksi. Vastaavanlainen dokumentäärinen jakso on elokuvan keskivaiheilla, ennen lähtöä lomakohteeseen. Kuvataan uskonnollisia juhlia, suurta vaaleanpunaista elefanttia ja innokasta juhlakansaa. Kuullaan taas Mumbain asukkaitten puheenvuoroja aiheesta. Eräs puhuja kuvailee näkemystään toden ja kuvitelmien erosta jotensakin niin, että ihmisen on pidettävä kiinni illuusioistaan, sillä ilman niitä tulemme hulluiksi.

Valo on tässä elokuvassa vähissä. Voisi jopa tulla mieleen Johanneksen evankeliumin alku: Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Elokuvateatterin pimeässä, intialaisten arkisia askareita seuratessa, oma mieli tekee silmäluomista raskaita, suorastaan lyijynraskaita, katsoja on tuupertumassa omiin illuusioihinsa, kunnes elokuvan puolivälin jälkeen siirrytään sanalla sanoen toiseen maailmaan. Mutta vaikka lomakohteessa on valoa, sielläkin siirrytään katveisiin ja luolaan, kaislikko ei riitä suojaamaan rakastavaisia, tarvitaan toinen maailma, yksityisempi Intia – kenties? Sellaisen illuusiota saa lopussa esittää lomakohteen pimeässä loisteleva rantabaari.

Intialaisissa elokuvissa kuulee paljon englannista johdettuja sanoja, pienessä kylässä ei ole hospitaalia, siellä on vain kantridoktor. Vaikka elokuva onkin kansainvälistä tuotantoa, mikään Monsuunihäät tai Matka Intiaan ei ole kyseessä, vettä tosin sataa välillä reippaasti. All We Imagine as Light etenee rauhallisesti, siinä on kunkin naishahmon esitettävänä voimakas kohtaus, jotka eivät suuremmin järkytä keskivertokatsojaa. Kyllähän se pimeys meitä ympäröidä yrittelee, mutta jospa tuo valo loistaisi pimeän keskellä.

Kesto 115 min.

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä

Antti Tuuri (s. 1944) kirjoitti vuonna 1978 ensi kertaa esitetyn kuunnelman Lintujen kesyttäjä. Vuonna 2023 julkaistiin hänen aiheen pohjalta kirjoittamansa samanniminen romaani. Luin romaanin nyt, kuunnelman luin viisi vuotta sitten.

Pidän Lintujen kesyttäjää yhtenä parhaimmista lukemistani kuunnelmista. Odotukseni romaanin suhteen olivat sen vuoksi korkealla kuin pääskyset pilvettömän taivaan sinessä. Pääskyset lentelevät Tuurin romaanissa, joka paikantuu Pohjanmaalle, vissiin Vimpeliin, ihan toisella tarkkuudella kuin kuunnelma. Sadunomaisuuden tilalla on tarkkarajaisuus henkilökuvauksessa. Edes pääskyset eivät ole paperinohuita, onhan ne eritelty räystäspääskyihin, haarapääskyihin ja tervapääskyihin.

Keskushenkilönä toimiva nuori poika, kirjan minäkertoja, elää kesälomaa keskikoulun päätyttyä ja Pietarsaaren lyseon alkua odottaessa. Hän on käynyt rippikoulun ja saa naapurin tytöiltä tanssinopetusta. Hänen isänsä on maatalon selkeä päämies, eläinlääkäri ja despootti, jonka tahtoon muut saavat tyytyä.

Taloon saapuva erikoinen vierailija kertoo olevansa lintujen kesyttäjä. Erikoinen hahmo saa kohtelun, jota sopii odottaa. Juuri eilen Huomenta Suomessa psykologi Julia Pöyhönen hienosti kiteytti miksi jo lapset suhtautuvat erilaisuuteen niin torjuvasti. Hän nimesi kolme syytä: ensiksi erilaisuus herättää pelkoa, toiseksi erilaisuutta kohtaan tunnetaan ennakkoluuloja ja kolmanneksi erilaisen henkilön kiusaamisesta voi tulla osa vallankäyttöä. Nämä kaikki seikat tulevat hyvin esille Tuurin romaanissa.

Kuunnelmassa syrjimistä tasapainottavana tekijänä on erilaisuuteen sisältyvä uuden keksiminen, tuoreen näkemyksen versominen esiin ja halu hyväksyä sen tuoma muutos. Tätä tarkoitan sadunomaisuudella. Romaanista sitä ei paljoa löydä. Kuunnelman talonväki suhtautui kiinnostuksella lintujen kesyttäjään, romaanin perheestä tällainen asenne tulee ilmi peitellymmin. Vastaanottavaiset asenteet uusien näkemysten suhteen jäävät piiloon, niitä ei uskalleta tuoda julki. Tämä takaa romaanin realistisuuden, mutta ei osoittaudu kovin innostavaksi.

Sekä kuunnelmassa että romaanissa uskonto nousee esiin kovana seinänä, joka saartaa erilaista henkilöä. Lintujen kesyttäjä ei ole uskonnolle allerginen, romaanissa hän lukee kirjaa pyhästä Franciscuksesta, jonka vitsikkäästi nimeää kollegakseen. Kertojan setä, työtä vaille jäänyt pappi, tekee lintujen kesyttäjästä pilkkaa ja pyrkii saattamaan hänet poliisin huostaan.

Kuunnelmassa on mukana voimallinen fyysillinen kuvaus lintujen kesyttäjän työn tuloksista. Romaanissa tuloksellisuuden arviointi jätetään epäselväksi, varsinkaan juureva aikuisväestö ei pääse sitä suoraan todistamaan. Tämä latistaa romaanin hohdokkuutta kuunnelmaan verrattuna.

Villieläimet voivat hyvinkin tottua ihmisen seuraan, kesyyntymisestä ei tarvitse olla kysymys. Huomasin talvella pihaa kolatessani miten aroniapensaita marjoista tyhjentävät tilhet aluksi pyrähtivät vauhdilla lentoon, kun kuljeksin pihalla kolan kanssa, mutta vähän kerrassaan ne arvelivat minut vaarattomaksi ja jatkoivat einehtimistään samalla kun putsasin pihaa lumesta. Tietysti pakkanen ja nälkä auttoivat asiaa. Ja ehkä tilhet vaistosivat, että halusin eroon niistä viime kesän marjoista.

On totta, että monet elämykset maistuvat parhaimmalta silloin ens alkuun. Luokan nätein tyttö, joka on vaihtanut kampaustaan, ei enää näytäkään niin nätiltä. Ehkä Tuurin kuunnelma jätti minulle niin suuret odotukset että pieni ja sujuvalukuinen romaani ei sitten millään mahtunut niitä täyttämään? Näen hyvät ainekset molemmissa. Pienoisromaanin koosta laajennettu tarina ei varmaankaan nostattaisi minussa ihmeempää innostusta. Satu saattaisi siihen pystyä.

Kirjassa on 168 sivua. Luin siitä aluksi puolet, mutta erinäisten lumitöitten ja muitten hoitotoimenpiteitten takia lukeminen jäi parin viikon tauolle, kunnes eilen lopettelin kirjan.

Setä-elokuvia osa 4 Kaksi setää

Setä-elokuvien neljännessä osassa esiin pääsee kaksi elokuvaa. Niistä ensimmäiseksi kerron mielipiteitäni elokuvasta nimeltä My Neighbor Adolf. Elokuva valmistui vuonna 2022 israelilaisena, puolaisena ja kolumbialaisena yhteistyönä, ohjaana venäläistaustainen Leon Prudovski, joka laati myös käsikirjoituksen yhdessä Dmitri Malinskin kanssa.

Tapahtumapaikkana on eteläisen Amerikan maa ilmeisesti vuonna 1960. Syrjäisellä paikalla sijaitsevassa ravistuneessa omakotitalossa asuu yksinäinen, keski-ikäinen puolanjuutalainen Marek, jota esittää skotlantilainen David Hayman. Hän saa tahtomattaan naapurikseen salaperäisen parrakkaan saksalaisen miehen, jonka Marek tunnistaa Adolf Hitleriksi. Naapurin Adolfia, joka esiintyy nimellä Herzog, esittää saksalainen Udo Kier. Hänen asioitaan hoitelee saksalaisen tehokkaasti ja täsmällisesti rouva Kaltenbrunner (Olivia Silhavy). Keskitysleiriltä selviytynyt ja koko perheensä menettänyt Marek ottaa yhteyttä Israelin lähetystöön, jossa häntä kuuntelee vaivautuneen vastentahtoisesti naispuolinen tiedustelu-upseeri (Kineret Peled).

Marekin ja hänen ainoan naapurinsa välit lähenevät, kun naapuri osoittautuu shakin harrastepelaajaksi. Marek itse on shakintaitaja ja tätä taitoaan hän käyttää hyväkseen päästäkseen keräämään todisteita naapurinsa oikeasta henkilöydestä.

Elokuvassa, jonka tyylilaji kieppuu komediasta draamaan selvitään melko pienellä henkilögallerialla. Korona-aika on tuottanut ilokseni tällaista pienimuotoista ajanvietettä, jossa ei tarvitse mahtailla joukkokohtauksilla. Shakkipeli sopii erinomaisesti kuvaamaan elokuvan asetelmaa. Kaksi miestä vastakkain, toisella valkoiset nappulat, toisella mustat. Kuin vihjeenä ihmisen tosiolemuksesta puolanjuutalainen Marek kasvattaa mustia ruusuja. Hyvässä kertomuksessa osat vaihtuvat ja jopa istutetut kukkaset vaihtavat omistajaa.

Koska kyse on naapurikansojen kohtaamisesta vieraalla maalla, elokuvassa käytetään monia kieliä. Marek puhuu jiddishiä ja puolaa, saksalaiset puhuvat saksaa, paikalliset viranomaiset espanjaa, israelilaiset hepreaa. Lingua francana toimii englanti.

Kesto 96 min.

Vuonna 2020 valmistunut englandilais-amerikkalainen elokuva Kuriiri (The Courier) on Tom O’Connorin käsikirjoittama ja Dominic Cooken ohjaama vakoilujännäri, joka sekin sijoittuu 1960-luvun alkuun. Tarina perustuu tositapahtumiin. Pääosassa kuriirina nähdään Benedict Cumberbatch ja venäläisenä tietolähteenä Merab Ninidze.

Kuuban kriisi 1960-luvun alussa aiheutui tilanteesta, jossa Yhdysvallat oli sijoittanut ydinohjuksiaan Turkkiin ja Neuvostoliitto oli aikeissa tuoda ydinaseitaan Kuubaan. Kylmä sota oli vaarassa sulaa kuuman puolelle. Kuriiri-elokuva käsittelee korkea-arvoisen venäläisen upseerin toimintaa maataan vastaan maailmanrauhan hyväksi. Ameriikan ja Englannin tiedustelupalvelut keksivät käyttää vaarattoman tuntuista englantilaista kauppamiestä erittäin salaisten ja vaarallisten tietojen kuljettajana Moskovasta Lontooseen.

Elokuva on hillitty ja hienovireinen kuvaus kahdesta miehestä, jotka operoivat erittäin heikoilla jäillä. Cumberbatch ja Ninidze hoitavat osansa todella hienosti. Kylmä sota on sotaa, vaikkei uhreja laskettaisi miljoonissa. Vakoilun koreografiaa pehmentää päähenkilöitten välille kehittyvä luottamus, kaunis musiikki (säveltäjä Abel Korzeniowski) sekä se, että tapahtumista on kulunut aikaa. Tosin yhtäläisyydet nykymaailmanaikaan saattavat mietityttää.

Kesto 111 minuuttia.

Maalis maita näyttää

Kuukauden esittely kolmen kuvan kautta on edennyt maaliskuuhun. Maaliskuu on minulle tarkoittanut viimeisten 20 – 30 vuoden aikana lumien vuosittaisen huippukertymän kanssa painiskelua. Varmaankin monien lähiseudun asukkaiden mielestä olen painiskellut asian suhteen melkoisesti liikaakin, mutta itse väsäämästäni sillasta olen kevääntulon myötä aina noussut. Tänä talvena lunta on kertynyt vähänlaisesti, tosin maanantain parinkymmenen sentin lumenkertymä muutti asiaa melko lailla. Etsin taas valokuvia tietokoneen uumenista ja ne uumenet tarjosivat tällä kertaa kuvia vuosilta 2011 ja 2012.

Maaliskuun 1. päivä vuonna 2011 muistuttaa lumimäärän suhteen tämän vuoden tilannetta. Ehkä oli silloin 2011 vähän vielä korkeampi kasa, mutta muistaakseni silloin kaikki lumi oli kasattu samaan paikkaan? Kuva on otettu kotitieltämme. Joku naapuri aikoinaan ohikulkiessaan oli pelkäävinään, että ”milloinkahan tuo kasa kaatuu tänne tielle”. Aika hyvin ne lumet kasassa kestävät vaikka läheisellä Yaran avolouhoksella toisinaan koviakin paukkuja räjäytellään. Lumivyöryjä ei ole esiintynyt. Tämä lähiseudun asukkaitten kasaama asenneympäristö on osa sitä painia, jonka olen lumien kanssa joutunut läpikäymään. Nimimerkkini ketjukolaaja kertoo omaa kieltään minun itseni asenteesta. En lainkaan pidä lumitöistä, mutta niitä vain joudun tekemään niin kauan kuin tässä asun. Ainakin talvisin.

”Maalis maita näyttää”, sanotaan sananlaskussa. Kyllä minä nautin kevääntulosta! Kuva, jonka otin maaliskuun 21. päivä vuonna 2012, kertoo siitä ilosta, jonka talven lumisen kuoren murtuminen minussa herättää. Monena vuonna olen petkeleellä nakutellut jäisiä lumia pois pihan pinnasta, että piha sulaisi nopeammin, ettei minun pikku tuiskujen takia tarvitsisi enää kolata. Sulalle maalle satanut lumi sulaa päivän aikana pois ja sula maa-ala kiihdyttää lumen sulamista siitä ympäriltä.

 

Kuvassa näkyy vielä maassa vanhaa mursketta, jota aiemmin oli pihassamme. Piharemontin yhteydessä siitä valtaosa hävisi. Osan pelastin koristekäyttöön vaimon kukkapenkkiin. Vai mitä pihlajia siinä kasvaakaan. Itse piharemontti oli monelta osin pettymys. Tosin rännikaivojen vesi menee nyt viemäriputkia pitkin kunnan sadevesikaivoon samoin kuin salaojien vedet. Mutta vieläkin sitä maksellaan ja pihan kallistukset eivät korjautuneet toivomallani tavalla. Lienevätkö ihan jumalatkin niitä vastaan?

Maaliskuun 28. päivä vuonna 2012 otin kuvan ilmehikkäästä jääpuikosta. Joskus nuorempana kirjoitin runon, jossa sanottiin mm. näin:

Vielä ei jääpuikko nenäänsä tiputa, Ruuneperi ei päiväänsä liputa.

Monet eivät tajunneet runoani. Se oli kai kirjoitettu tammikuussa, jolloin saattaa joskus tuntea kevään henkäyksen ilmanalassa jo etukäteen. Tässä kuvassani sen sijaan jääpuikon nokka tiputtaa tavaraansa alitsekulkevan niskaan. Taisin tiputtaa jääpuikon pois niistä tehtävistä ja asetin sen lumikasan päälle. Otettujen kuvien perusteella jääpuikko suli sen kummemmitta seremonioitta saman päivän aikana. Niin sitä käy myös meidän ihmisten. Elämämme keväässä vartemme vahvistuu, tiputamme pisaroitamme muitten kiusoiksi ja kun aikamme koittaa, tipahdamme räystäältä itsekin ja sulamme olemattomiin. Ehkä joku meidät valokuvaan ikuistaa, mutta tuskinpa kukaan saa koskaan tietää mitä meidän mielessämme liikkui silloin, kun jääpuikkoina roikuimme jonkun ketjukolaajan räystäällä.