Setä-elokuvia 5: setä itsensä laidalla

Setä-elokuvien eräs puoli on se, että niissä ollaan herkästi henkilökohtaisen maailmancupin viimeisten osakilpailujen äärellä. Joku setä lyö silloin lämät tiskiin, joku toinen antaa jo periksi. Oikeastaan nämä molemmat vaihtoehdot kietoutuvat toisiinsa ja saattavat sierettyä samoihin sormiin.

Englanninkielinen elokuva The Father, vuodelta 2020, suomeksi Isä, on paraikaa katseltavissa YLE Areenassa. Katselin sen jo joitakin aikoja sitten ja hämmennyin aiheen käsittelytavasta. Nyt katselin sen omassa seurassani uudelleen enkä antanut käsittelytavan häiritä muuten sujuvaa kerrontaa.

The Father on englantilais-ranskalainen yhteistuotanto. Ohjaaja ja elokuvan pohjana olleen näytelmän kirjoittaja on ranskalainen Florian Zeller. Tapahtumat sijoittuvat Englantiin. Pääosin asioita katsellaan sisäisissä tiloissa.

Päähenkilö, elokuvan isä, on Anthony Hopkins. Hän esittää mieshenkilöä, joka asustaa tilavassa kaupunkiasunnossa, tuttujen esineittensä ympäröimänä. Hänen tyttärensä on ryhtynyt isänsä omaishoitajaksi. Tytärtä esittää Olivia Colman. Isää vaivaa dementia, en tiedä tarkempaa nimitystä tälle ihmisen kehitystilalle. Elokuvassa nähdäkseni esitetään, ettei isä itse olisi tietoinen tilastaan. Tai voihan se olla, että onkin tietoinen, mutta ei tohdi myöntää sitä muille, ettei hänen arvella dementoituneen.

Tytär sen sijaan on kovin tietoinen isänsä heikenneestä kyvystä tulla toimeen omin avuin. Hän haluaisi siirtää isän asumaan palvelukotiin, jossa isä saisi asua turvatusti. Tyttärellä on näet omaakin elämää vielä elettävänä ja lupaava suhde alkamaisillaan. Tytär on hyvin kärsivällinen vaikka selvästi koville ottaa päätöksen perille vieminen ja isästä irti päästäminen.

Näyttelijä Hopkins on kuulemma palkittu suorituksestaan monin palkinnoin. Myöntää täytyy, että hän saa esittää osaamistaan melko laajalla skaalalla. Erityisesti minuun teki vaikutuksen koskettava loppujakso.

Kesto 97 min.

The Mule on vuonna 2018 valmistunut amerikkalainen elokuva, jonka on ohjannut Clint Eastwood. Hän esittää myös elokuvan pääosaa, huumeitten salakuljettajaksi ryhtyvää vanhaa setää.

Englanninkielisen wikipedian mukaan elokuva perustuu tosielämän tarinaan. Tämä tieto auttaa minua edes jotenkin ymmärtämään miksi huumeitten salakuljettaja kuvataan elokuvassa melko myönteisenä hahmona. Tietenkin on niin, että kyseisessä työssä on mahdollista tienata suuria summia rahaa, mutta se millaista pahaa huumeet aiheuttavat, on jätetty elokuvasta pois.

Vanha setä toimii rikollisryhmän palveluksessa. Hän kuljettaa huumeita autossaan eikä meinaa jäädä kiinni sitten millään. Huumeitten salakuljettaja vertautuu villin lännen rosmoihin. Hän ottaa rahat varakkaalta rikollisryhmältä ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä niille tahoille, joista tykkää. Siinä sivussa setä viettää kivaa elämää, johon kuuluvat nuoret, seksikkäät naiset. Oma perhe on häneltä vuosikymmenten ajan päässyt unohtumaan, hän on nauttinut työstään ja ihmisten ihailusta. Lopulta tyttärentyttären häät houkuttavat hänet kohtaamaan perheensä, mutta kohtaaminen herättää kipeät hylätyksi tulemisen tunnot perheen taholta.

Ei tämä elokuva Million Dollar Babyn kaltaiseen onnistumiseen yllä. Hyvin se silti on teknisesti tehty. Sitä paitsi omakin tekniikkani alkoi lopulta toimia! Joitakin kuukausia tai vuosia sitten tv:n ulkoinen kovalevy lakkasi tallentamasta, vaikka se oli vasta puolitäysi. Viime viikolla poikani otti selvää, että tv:mme ei salli tallentaa enempää kuin 250 mekaa tavaraa. Niinpä formatoin sen kovalevyn ja sehän alkoi toimia entiseen malliin. Vielä sitä vanhakin voi onnistua!

Kesto 116 min.

Esa Leskinen: Ensimmäinen tasavalta

Kun käväisin ennakkoon äänestämässä Siilinjärven kirjastolla, tulin lainanneeksi sieltä luettavaa. Runokirjat saivat jäädä hyllyihin tiukkaan puristukseen, päädyin näytelmään, joka sopi hyvin vaaliteemaan.

Esa Leskinen (s. 1970) on Suomen Kansallisteatterin pääohjaaja. Vuonna 2022 esitettiin hänen kirjoittamansa Ensimmäinen tasavalta, alaotsikkona K. J. Ståhlberg ja taistelu suomalaisesta demokratiasta Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmänä. Esa Leskiselle ja näytelmän taustoittavana tutkijana toimineelle filosofian tohtori Aleksi Ahtolalle myönnettiin kummallekin tuoreeltaan K. J. Ståhlberg -mitali.

Kaarlo Juho Ståhlberg (1865 – 1952) oli vuosina 1919 – 1925 Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti. Tämä toimi ei lohjennut helpolla, Ståhlberg joutui empimään ja estelemään ehdollepyytäjiä. Kun eduskunta hänet presidentiksi valitsi, hän noudatti kansan tahtoa ja otti homman hoitaakseen.

Tässä vaiheessa näytelmä on jo puolivälissä. Varmasti monelle muullekin kuin minulle on ollut vähemmän selvää, mitä kaikkea sitä ennen on tapahtunut. Näytelmän sisältä avautuu Ståhlbergin elämän yksityisempi puoli, oikeustieteen opintoja, kaksi avioliittoa, teen latkimista ja muita kulttuurimenoja.

Ståhlbergin julkiselta uralta moni seikka on jäänyt nk. historian hämärään. En tiennyt, että Ståhlberg (nuors.) oli jo kesällä 1917 yhdessä R. A. Wreden (RKP) ja Anton Kotosen (sos.dem.) kanssa valmistellut perustuslakimietinnön, jonka pohjalle Suomen tasavaltainen hallitusmuoto vuonna 1919 oli perustuva. Näytelmässä kuvataan kiinnostavasti politiikan kulissien takaista suhmurointia. Sisällissodan voittajapuoli halusi maahan lujan johdon ja kannatti kuninkaan valintaa, Ståhlberg yhdessä keskustan ja vasemmiston kanssa kannatti tasavaltaa. Ensimmäisen maailmansodan päättyminen Saksan tappioon saattoi ratkaista sen, että Suomesta tuli tasavalta. Presidenttinä Ståhlberg joutui taiteilemaan Karjalaan ja Venäjälle hyökkäämistä suunnittelevien sotapäälliköitten kanssa.

Minusta näytelmä on kaiken kaikkiaan mainiosti kirjoitettu ja suunniteltu. Eriävät mielipiteet nousevat esiin ja perustellaan selkeästi mutta ytimekkäästi. Kieli on paikoin sopivan vanhanaikaista. Tapahtumissa on draamaa ihan yllin kyllin: sortovuodet, itsenäistyminen, sisällissota, valtiomuodon valinta, Lapuan liike, kyyditykset, viimeinen rauhan kesä.

Tykkäsin ”planssien” käytöstä. Tällä tarkoitettaneen näyttämöohjeissa mainittuja mahdollisesti näyttämön takaseinään tai johonkin valoverhoon heijastettavia selosteita näyttämön tapahtumista, kuten tapahtuma-aika ja -paikka, replikoiva henkilö ja hänen asemansa sekä muu tarpeellinen lisätieto. Näytelmässä on arviolta parisenkymmentä roolia, joita voi tietenkin monin paikoin sama näyttelijä esittää eri kohtauksissa. Ellei henkilöitä esiteltäisi, tapahtumien seuraaminen jäisi arvailujen varaan, aikaa kuluu vuosien 1884 – 1952 välillä sen verran, että katsojan on aiheellista tietää missä vuodessa ollaan menossa.

Hieno näytelmä! Kirjan lopussa on ntamon luettelo muista tilattavista näytelmistä. Taidanpa yhtä kysäistä.

Kirjassa on reilut 190 sivua, josta muutama sivu lopussa on tiheään painettua lähdeluetteloa, jota en käynyt lueskelmaan. Lukaisin näytelmän eylönnä.

All We Imagine as Light

Kävin eilissä päivänä katselemassa vaimoni kanssa Kuopion Kuvakukossa Intiaan sijoittuvan elokuvan nimeltä All We Imagine as Light. Koska nimestä on vähän hankala napata kiinni vieraskielisenä, savonsin nimen seuraavasti: Kaekkee ne loestona pittää.

Kuvakukko on kuopiolainen art house -elokuvateatteri. Se tarkoittaa, että siellä esitettävät elokuvat eivät pääosin edusta räiskähtelevää toimintameininkiä. Tässä puheena oleva elokuva on kansainvälistä tuotantoa. Ohjaaja on intialainen Payal Kapadia. Hän teki myös käsikirjoituksen elokuvaan. Näyttelijät ovat intialaisia, pääosia esittää kolme naista: Kani Kusruti (Prabha), Divya Prabha (Anu) ja Chhaya Kadam (Parvathy). Tapahtumapaikkana on aluksi Mumbain miljoonakaupunki, hieman puolenvälin jälkeen siirrytään pieneen lomakohteeseen Arabianmeren rannalle.

Elokuvan naiset työskentelevät sairaalassa. Prabha ja Anu ovat hoitajia, Parvathy on töissä sairaalan keittiössä. Työtahtia ei kuvata niinkään fyysillisesti rasittavana, sietokyky sentään on pidettävä lujana. Työtä tärkeämpänä nousee esiin hoitajien suhde miehiin. Prabha on kokeneempi, hän on naimisissa, mutta mies on lähtenyt Saksaan töihin ja yhteydenpito on jäänyt. Prabhalla on sairaalassa ihailija, lääkäri, jonka kanssa Prabhalla on kohtelias keskustelusuhde. Eräänä iltana Prabha saa postin tuomana saksalaisvalmisteisen riisinkeittimen, lähettäjää ei lähetyksessä mainita. Riisinkeitin on lahja mieheltä ja Prabhalle se merkitsee miestä.

Anu ja Prabha ovat kämppäkavereita. Anu on nuorempi hoitaja, hän seurustelee muslimimiehen kanssa. Se vaikuttaa olevan kiellettyä tai ainakin epäsopivaa, siksi suhde on salainen. Nuoret ovat rakastuneet toisiinsa aidosti.

Parvathy asuu asunnossa, josta hänet halutaan häätää, sillä Parvathylla ei ole papereita, hän ei pysty todistamaan asuneensa kodissaan, jonka grynderi tarvitsee. Prabha ja Anu haluavat tukea Parvathya, joka päättää karistaa Mumbain tomut töppösistään ja lähtee merenrannan lomakeskukseen duuniin. Anu ja Prabha saattavat hänet sinne, muutto sujuu linja-auton kyydissä.

Elokuvan alussa on käsivaralta kuvattua häiritsevän ohitsekiitävää kuvausta Mumbain joukkoliikenteen suhinasta. Samalla kuullaan dokumentin tyyppisesti asukkaitten kuvausta elämästä suurkaupungissa. Vähän kerrassaan kuva tarkentuu, tosi vaihtuu fiktioksi. Vastaavanlainen dokumentäärinen jakso on elokuvan keskivaiheilla, ennen lähtöä lomakohteeseen. Kuvataan uskonnollisia juhlia, suurta vaaleanpunaista elefanttia ja innokasta juhlakansaa. Kuullaan taas Mumbain asukkaitten puheenvuoroja aiheesta. Eräs puhuja kuvailee näkemystään toden ja kuvitelmien erosta jotensakin niin, että ihmisen on pidettävä kiinni illuusioistaan, sillä ilman niitä tulemme hulluiksi.

Valo on tässä elokuvassa vähissä. Voisi jopa tulla mieleen Johanneksen evankeliumin alku: Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Elokuvateatterin pimeässä, intialaisten arkisia askareita seuratessa, oma mieli tekee silmäluomista raskaita, suorastaan lyijynraskaita, katsoja on tuupertumassa omiin illuusioihinsa, kunnes elokuvan puolivälin jälkeen siirrytään sanalla sanoen toiseen maailmaan. Mutta vaikka lomakohteessa on valoa, sielläkin siirrytään katveisiin ja luolaan, kaislikko ei riitä suojaamaan rakastavaisia, tarvitaan toinen maailma, yksityisempi Intia – kenties? Sellaisen illuusiota saa lopussa esittää lomakohteen pimeässä loisteleva rantabaari.

Intialaisissa elokuvissa kuulee paljon englannista johdettuja sanoja, pienessä kylässä ei ole hospitaalia, siellä on vain kantridoktor. Vaikka elokuva onkin kansainvälistä tuotantoa, mikään Monsuunihäät tai Matka Intiaan ei ole kyseessä, vettä tosin sataa välillä reippaasti. All We Imagine as Light etenee rauhallisesti, siinä on kunkin naishahmon esitettävänä voimakas kohtaus, jotka eivät suuremmin järkytä keskivertokatsojaa. Kyllähän se pimeys meitä ympäröidä yrittelee, mutta jospa tuo valo loistaisi pimeän keskellä.

Kesto 115 min.

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä

Antti Tuuri (s. 1944) kirjoitti vuonna 1978 ensi kertaa esitetyn kuunnelman Lintujen kesyttäjä. Vuonna 2023 julkaistiin hänen aiheen pohjalta kirjoittamansa samanniminen romaani. Luin romaanin nyt, kuunnelman luin viisi vuotta sitten.

Pidän Lintujen kesyttäjää yhtenä parhaimmista lukemistani kuunnelmista. Odotukseni romaanin suhteen olivat sen vuoksi korkealla kuin pääskyset pilvettömän taivaan sinessä. Pääskyset lentelevät Tuurin romaanissa, joka paikantuu Pohjanmaalle, vissiin Vimpeliin, ihan toisella tarkkuudella kuin kuunnelma. Sadunomaisuuden tilalla on tarkkarajaisuus henkilökuvauksessa. Edes pääskyset eivät ole paperinohuita, onhan ne eritelty räystäspääskyihin, haarapääskyihin ja tervapääskyihin.

Keskushenkilönä toimiva nuori poika, kirjan minäkertoja, elää kesälomaa keskikoulun päätyttyä ja Pietarsaaren lyseon alkua odottaessa. Hän on käynyt rippikoulun ja saa naapurin tytöiltä tanssinopetusta. Hänen isänsä on maatalon selkeä päämies, eläinlääkäri ja despootti, jonka tahtoon muut saavat tyytyä.

Taloon saapuva erikoinen vierailija kertoo olevansa lintujen kesyttäjä. Erikoinen hahmo saa kohtelun, jota sopii odottaa. Juuri eilen Huomenta Suomessa psykologi Julia Pöyhönen hienosti kiteytti miksi jo lapset suhtautuvat erilaisuuteen niin torjuvasti. Hän nimesi kolme syytä: ensiksi erilaisuus herättää pelkoa, toiseksi erilaisuutta kohtaan tunnetaan ennakkoluuloja ja kolmanneksi erilaisen henkilön kiusaamisesta voi tulla osa vallankäyttöä. Nämä kaikki seikat tulevat hyvin esille Tuurin romaanissa.

Kuunnelmassa syrjimistä tasapainottavana tekijänä on erilaisuuteen sisältyvä uuden keksiminen, tuoreen näkemyksen versominen esiin ja halu hyväksyä sen tuoma muutos. Tätä tarkoitan sadunomaisuudella. Romaanista sitä ei paljoa löydä. Kuunnelman talonväki suhtautui kiinnostuksella lintujen kesyttäjään, romaanin perheestä tällainen asenne tulee ilmi peitellymmin. Vastaanottavaiset asenteet uusien näkemysten suhteen jäävät piiloon, niitä ei uskalleta tuoda julki. Tämä takaa romaanin realistisuuden, mutta ei osoittaudu kovin innostavaksi.

Sekä kuunnelmassa että romaanissa uskonto nousee esiin kovana seinänä, joka saartaa erilaista henkilöä. Lintujen kesyttäjä ei ole uskonnolle allerginen, romaanissa hän lukee kirjaa pyhästä Franciscuksesta, jonka vitsikkäästi nimeää kollegakseen. Kertojan setä, työtä vaille jäänyt pappi, tekee lintujen kesyttäjästä pilkkaa ja pyrkii saattamaan hänet poliisin huostaan.

Kuunnelmassa on mukana voimallinen fyysillinen kuvaus lintujen kesyttäjän työn tuloksista. Romaanissa tuloksellisuuden arviointi jätetään epäselväksi, varsinkaan juureva aikuisväestö ei pääse sitä suoraan todistamaan. Tämä latistaa romaanin hohdokkuutta kuunnelmaan verrattuna.

Villieläimet voivat hyvinkin tottua ihmisen seuraan, kesyyntymisestä ei tarvitse olla kysymys. Huomasin talvella pihaa kolatessani miten aroniapensaita marjoista tyhjentävät tilhet aluksi pyrähtivät vauhdilla lentoon, kun kuljeksin pihalla kolan kanssa, mutta vähän kerrassaan ne arvelivat minut vaarattomaksi ja jatkoivat einehtimistään samalla kun putsasin pihaa lumesta. Tietysti pakkanen ja nälkä auttoivat asiaa. Ja ehkä tilhet vaistosivat, että halusin eroon niistä viime kesän marjoista.

On totta, että monet elämykset maistuvat parhaimmalta silloin ens alkuun. Luokan nätein tyttö, joka on vaihtanut kampaustaan, ei enää näytäkään niin nätiltä. Ehkä Tuurin kuunnelma jätti minulle niin suuret odotukset että pieni ja sujuvalukuinen romaani ei sitten millään mahtunut niitä täyttämään? Näen hyvät ainekset molemmissa. Pienoisromaanin koosta laajennettu tarina ei varmaankaan nostattaisi minussa ihmeempää innostusta. Satu saattaisi siihen pystyä.

Kirjassa on 168 sivua. Luin siitä aluksi puolet, mutta erinäisten lumitöitten ja muitten hoitotoimenpiteitten takia lukeminen jäi parin viikon tauolle, kunnes eilen lopettelin kirjan.

Setä-elokuvia osa 4 Kaksi setää

Setä-elokuvien neljännessä osassa esiin pääsee kaksi elokuvaa. Niistä ensimmäiseksi kerron mielipiteitäni elokuvasta nimeltä My Neighbor Adolf. Elokuva valmistui vuonna 2022 israelilaisena, puolaisena ja kolumbialaisena yhteistyönä, ohjaana venäläistaustainen Leon Prudovski, joka laati myös käsikirjoituksen yhdessä Dmitri Malinskin kanssa.

Tapahtumapaikkana on eteläisen Amerikan maa ilmeisesti vuonna 1960. Syrjäisellä paikalla sijaitsevassa ravistuneessa omakotitalossa asuu yksinäinen, keski-ikäinen puolanjuutalainen Marek, jota esittää skotlantilainen David Hayman. Hän saa tahtomattaan naapurikseen salaperäisen parrakkaan saksalaisen miehen, jonka Marek tunnistaa Adolf Hitleriksi. Naapurin Adolfia, joka esiintyy nimellä Herzog, esittää saksalainen Udo Kier. Hänen asioitaan hoitelee saksalaisen tehokkaasti ja täsmällisesti rouva Kaltenbrunner (Olivia Silhavy). Keskitysleiriltä selviytynyt ja koko perheensä menettänyt Marek ottaa yhteyttä Israelin lähetystöön, jossa häntä kuuntelee vaivautuneen vastentahtoisesti naispuolinen tiedustelu-upseeri (Kineret Peled).

Marekin ja hänen ainoan naapurinsa välit lähenevät, kun naapuri osoittautuu shakin harrastepelaajaksi. Marek itse on shakintaitaja ja tätä taitoaan hän käyttää hyväkseen päästäkseen keräämään todisteita naapurinsa oikeasta henkilöydestä.

Elokuvassa, jonka tyylilaji kieppuu komediasta draamaan selvitään melko pienellä henkilögallerialla. Korona-aika on tuottanut ilokseni tällaista pienimuotoista ajanvietettä, jossa ei tarvitse mahtailla joukkokohtauksilla. Shakkipeli sopii erinomaisesti kuvaamaan elokuvan asetelmaa. Kaksi miestä vastakkain, toisella valkoiset nappulat, toisella mustat. Kuin vihjeenä ihmisen tosiolemuksesta puolanjuutalainen Marek kasvattaa mustia ruusuja. Hyvässä kertomuksessa osat vaihtuvat ja jopa istutetut kukkaset vaihtavat omistajaa.

Koska kyse on naapurikansojen kohtaamisesta vieraalla maalla, elokuvassa käytetään monia kieliä. Marek puhuu jiddishiä ja puolaa, saksalaiset puhuvat saksaa, paikalliset viranomaiset espanjaa, israelilaiset hepreaa. Lingua francana toimii englanti.

Kesto 96 min.

Vuonna 2020 valmistunut englandilais-amerikkalainen elokuva Kuriiri (The Courier) on Tom O’Connorin käsikirjoittama ja Dominic Cooken ohjaama vakoilujännäri, joka sekin sijoittuu 1960-luvun alkuun. Tarina perustuu tositapahtumiin. Pääosassa kuriirina nähdään Benedict Cumberbatch ja venäläisenä tietolähteenä Merab Ninidze.

Kuuban kriisi 1960-luvun alussa aiheutui tilanteesta, jossa Yhdysvallat oli sijoittanut ydinohjuksiaan Turkkiin ja Neuvostoliitto oli aikeissa tuoda ydinaseitaan Kuubaan. Kylmä sota oli vaarassa sulaa kuuman puolelle. Kuriiri-elokuva käsittelee korkea-arvoisen venäläisen upseerin toimintaa maataan vastaan maailmanrauhan hyväksi. Ameriikan ja Englannin tiedustelupalvelut keksivät käyttää vaarattoman tuntuista englantilaista kauppamiestä erittäin salaisten ja vaarallisten tietojen kuljettajana Moskovasta Lontooseen.

Elokuva on hillitty ja hienovireinen kuvaus kahdesta miehestä, jotka operoivat erittäin heikoilla jäillä. Cumberbatch ja Ninidze hoitavat osansa todella hienosti. Kylmä sota on sotaa, vaikkei uhreja laskettaisi miljoonissa. Vakoilun koreografiaa pehmentää päähenkilöitten välille kehittyvä luottamus, kaunis musiikki (säveltäjä Abel Korzeniowski) sekä se, että tapahtumista on kulunut aikaa. Tosin yhtäläisyydet nykymaailmanaikaan saattavat mietityttää.

Kesto 111 minuuttia.

Maalis maita näyttää

Kuukauden esittely kolmen kuvan kautta on edennyt maaliskuuhun. Maaliskuu on minulle tarkoittanut viimeisten 20 – 30 vuoden aikana lumien vuosittaisen huippukertymän kanssa painiskelua. Varmaankin monien lähiseudun asukkaiden mielestä olen painiskellut asian suhteen melkoisesti liikaakin, mutta itse väsäämästäni sillasta olen kevääntulon myötä aina noussut. Tänä talvena lunta on kertynyt vähänlaisesti, tosin maanantain parinkymmenen sentin lumenkertymä muutti asiaa melko lailla. Etsin taas valokuvia tietokoneen uumenista ja ne uumenet tarjosivat tällä kertaa kuvia vuosilta 2011 ja 2012.

Maaliskuun 1. päivä vuonna 2011 muistuttaa lumimäärän suhteen tämän vuoden tilannetta. Ehkä oli silloin 2011 vähän vielä korkeampi kasa, mutta muistaakseni silloin kaikki lumi oli kasattu samaan paikkaan? Kuva on otettu kotitieltämme. Joku naapuri aikoinaan ohikulkiessaan oli pelkäävinään, että ”milloinkahan tuo kasa kaatuu tänne tielle”. Aika hyvin ne lumet kasassa kestävät vaikka läheisellä Yaran avolouhoksella toisinaan koviakin paukkuja räjäytellään. Lumivyöryjä ei ole esiintynyt. Tämä lähiseudun asukkaitten kasaama asenneympäristö on osa sitä painia, jonka olen lumien kanssa joutunut läpikäymään. Nimimerkkini ketjukolaaja kertoo omaa kieltään minun itseni asenteesta. En lainkaan pidä lumitöistä, mutta niitä vain joudun tekemään niin kauan kuin tässä asun. Ainakin talvisin.

”Maalis maita näyttää”, sanotaan sananlaskussa. Kyllä minä nautin kevääntulosta! Kuva, jonka otin maaliskuun 21. päivä vuonna 2012, kertoo siitä ilosta, jonka talven lumisen kuoren murtuminen minussa herättää. Monena vuonna olen petkeleellä nakutellut jäisiä lumia pois pihan pinnasta, että piha sulaisi nopeammin, ettei minun pikku tuiskujen takia tarvitsisi enää kolata. Sulalle maalle satanut lumi sulaa päivän aikana pois ja sula maa-ala kiihdyttää lumen sulamista siitä ympäriltä.

 

Kuvassa näkyy vielä maassa vanhaa mursketta, jota aiemmin oli pihassamme. Piharemontin yhteydessä siitä valtaosa hävisi. Osan pelastin koristekäyttöön vaimon kukkapenkkiin. Vai mitä pihlajia siinä kasvaakaan. Itse piharemontti oli monelta osin pettymys. Tosin rännikaivojen vesi menee nyt viemäriputkia pitkin kunnan sadevesikaivoon samoin kuin salaojien vedet. Mutta vieläkin sitä maksellaan ja pihan kallistukset eivät korjautuneet toivomallani tavalla. Lienevätkö ihan jumalatkin niitä vastaan?

Maaliskuun 28. päivä vuonna 2012 otin kuvan ilmehikkäästä jääpuikosta. Joskus nuorempana kirjoitin runon, jossa sanottiin mm. näin:

Vielä ei jääpuikko nenäänsä tiputa, Ruuneperi ei päiväänsä liputa.

Monet eivät tajunneet runoani. Se oli kai kirjoitettu tammikuussa, jolloin saattaa joskus tuntea kevään henkäyksen ilmanalassa jo etukäteen. Tässä kuvassani sen sijaan jääpuikon nokka tiputtaa tavaraansa alitsekulkevan niskaan. Taisin tiputtaa jääpuikon pois niistä tehtävistä ja asetin sen lumikasan päälle. Otettujen kuvien perusteella jääpuikko suli sen kummemmitta seremonioitta saman päivän aikana. Niin sitä käy myös meidän ihmisten. Elämämme keväässä vartemme vahvistuu, tiputamme pisaroitamme muitten kiusoiksi ja kun aikamme koittaa, tipahdamme räystäältä itsekin ja sulamme olemattomiin. Ehkä joku meidät valokuvaan ikuistaa, mutta tuskinpa kukaan saa koskaan tietää mitä meidän mielessämme liikkui silloin, kun jääpuikkoina roikuimme jonkun ketjukolaajan räystäällä.

Helmikuiset helmihampaat

Jatkan suosittua sarjaani, jossa esittelen omaa elämääni kolmella kuvalla, jotka on napattu kulloinkin puheena olevan kuukauden aikana. Tämänkertainen helmikuu sai teemakseen syömisen. Ei se välttämättä erityisesti juuri helmikuuhun liity, mutta onhan villieläimille ainakin syöminen tärkeää talvisella pakkaskaudella. On se melko välttämätöntä muulloinkin, eipä silti.

Ensimmäinen kuva on otettu 19.2.2012. Kuvasin keittiön ikkunasta tilheä, joka ahmi kokonaisia aroniamarjoja sisuksiinsa. Kuvassa tilhi on juuri saanut marjan ujutettua kurkkuunsa ja yrittää nieletellä sitä. Olen kuvannut tai oikeammin yrittänyt kuvata tilhiä ennenkin. Tällä viikolla sain ilon todistaa ennennäkemättömän suurta tilhiparvea pihassamme. Lintuja oli useita kymmeniä, ehkä jopa sata. Valehtelematta. Luulisi sellaisesta parvesta jo kuvia saavan.

 

 

Mutta asia on niin, että tilhet ovat varovaisia. Kun kolasin pihaa, ne kyllä tottuivat siihen, etten muodosta niille vaaraa. Saatoin jopa pysähtyä hetkeksi katselemaan kun ne popsivat aroniamarjoja. Mutta kaikenlainen uusi liike, ohiajavat autot ja traktorit, tiellä kulkevat kävelijät, kaikki mikä vain saattaisi uhata niitä, sai ne pyrähtämään lentoon. Jos olisin kaivanut kameran esiin, ne olisivat vain paenneet. Huomasin, että muutama tilhi tarkkaili puusta kauempaa, kun toiset einehtivät aroniapensaissa. Mikäli jotain epäilyttävää ilmeni, ne varoittivat ruokailijoita erilaisella, iskevällä äänellä. Muutenhan tilhet laulavat kuin minikokoisella hernepillillä vihelleltäisiin. Oli kiva kolata vähäisiä lumia tilhien säestyksellä.

Toinen kuva on erikoisempi. Se on otettu erikoisena päivänä – karkauspäivänä vuonna 2020. Kuvassa voi nähdä ”leipurin sormenjäljen”, jonkilaisen painauman leipäpalassa. Syön joka päivä noita ruispuikuloita. Ne ovat niin hyvää ruokaa, että toisinaan tulee korvattua lounas pelkillä voileivillä. Sen lisäksi kun pistelee kupillisen kahvia ja toisen kupillisen jukurttia päälle, niin kyllä sillä pärjää. Valaistuksesta päätellen olen valmistautunut aamupäivän välipalaan.

 

 

Kolmas kuva ja sen yhteys syömiseen vaatii ehkä selityksen. Rakensin tonttimme eteläreunan lumikasaan muinaisaikain muurinharjaa jäljittelevän hammastuksen. Eikös hammastus voisi viitata syömiseen? Talvinen lumimuuri pitää siinä vielä puoliaan aurinkoa vastaan, joka lopulta aika nopeasti tekee siitä selvää. Kuva on otettu 22.2.2023. Kevään tulo kesti tuona vuonna pitkälle huhtikuuhun asti, lunta tuli vielä niin paljon lisää, että muurinharjani katosi lumipeitteen alle. Miten mahtanee käydä tänä vuonna? Lunta on toistaiseksi kertynyt huomattavasti vähemmän ja parin viikon ajaksi on povailtu päiväsajaksi plussakelejä. Mutta muistan miten vuonna 1995 (?) huhtikuun alussa satoi lunta tunnin tai kahden sisällä nelisenkymmentä senttiä. Maa oli jo ehtinyt sulaa ja sitten tulikin semmoinen humaus lunta. Se suli kyllä pois päivässä tai parissa.

 

Erinäisiä asioja

En pysty kirjoittamaan kommentteja omaan blogiini omalla naamallani ja tunnuksellani. Tästä syystä kommentteihin vastaaminen viivästyy. Kiitän saamistani kommenteista! Vastaan niihin, jahka saan blogini toimimaan.

Katselin tv:stä sarjan nimeltä Kafka. Se on hienosti toteutettu, puhutaan saksaa, tsekkiä ja jiddishiä. Varsinkin viides jakso, joka tutustuttaa katsojan Kafkan kääntäjään, Milenaan, on kuin itsenäinen taideteos, peripateettista keskustelua Wienin metsäpoluilla. Kafkan elokuvaharrasteesta ei sarjassa mainita mitään. Voi olla että yritän lukea Kafkan novelleja. Ehkä jonakin päivänä noudan sen novellikirjan peräkammarista.

Ongelma on, että aina aika ajoin jää useampia kirjoja olohuoneeseen ja vaimo ei tykkää siitä, kun niitä kirjoja lojuu siellä täällä. Aloin lukea Hoffmannin novellikokoelmaa Yökappaleita, mutta sain luettua vain esipuheen ja Nukuttaja-nimellä suomennetun novellin. Esipuhe on oikein hieno, novelli, jonka luin nyt toisen tai kolmannen kerran, on siintynyt minulle selkeämmäksi ja esipuheen ajatukset auttoivat minua taas eteenpäin selkiintymisen suhteen.

Vuodenvaihteessa sairastin vyöruusun. Täsmälääkityksellä se helpotti jo parissa viikossa. Nyt näkyy vähäisiä punoittavia jälkiä kaulassa, niskassa, alaleuassa ja korvanjuuressa.

Lunta on tullut vähän. Varaudun pahempaan. ”Toimeton tammikuu maaliskuussa maksetaan”, luetteli entinen naapurini. Veikkaan kevään koittavan 6.4.2025. Toivon, että olen pahasti väärässä ja lumet sulavat pois jo sitä ennen.

Olen pelannut netistä löytyviä sanapelejä. Ylellä on joka päivä sanapyramidi. Vaikeusaste vaihtelee. Tänään sain pyramidin ratkaistua ilman apuja, joskus eivät auta vihjeetkään. Pyramidissa olevat sanat tulee järjestää siten, että samalla tasanteella olevilla sanoilla on tietty yhteys keskenään. Kerran oli pelkkiä numeroita.

HS-lyhenteellä tunnetun kotimaisen sanomalehden sanalouhos on usein osoittautunut minulle turhan hankalaksi. Pari kertaa olen luovuttanut tämän viikon aikana, jolloin olen sitä pelaillut. Usein on mennyt puoli tuntia ratkaisuja miettiessä. Tänään olin kai virkeämpi, koska sain tehtävän ratkaistua kymmenessä minuutissa ilman apuja. Tosin olin ratkaissut sen eri tavalla kuin ratkaisun kuvailussa esitetään, mutta ilmeisesti suoritukseni oli hyväksyttävissä.

Kolmanneksi olen viime sunnuntaista lähtien pelannut NYT-lyhenteellä tunnetun amerikkalaisen sanomalehden wordle-peliä. Siinä pitää päätellä joka päivä vaihtuva viisikirjaiminen sana. Peli toimii samaan tapaan kuin tunnettu peli nimeltä mastermind. Pelaajan arvauksen perusteella peli ilmoittaa mitkä kirjaimet arvattavasta sanasta löytyvät ja mitkä kirjaimet ovat peräti oikealla paikallaan. Koska en osaa englannin oikeinkirjoitusta kovin hyvin ja sanavarastoni ei ole niin laaja kuin toivoisin, olen usein ollut pulassa varsin helppojen sanojen kanssa. Joka kerta olen saanut sanan löydettyä. Yrityksiä taitaa olla viisi? Tänä aamuna löysin ratkaisun kolmannella arvauksella. Englannin kieli on sikäli aika helppo, että vokaaleja on kai vain kuusi, joten aluksi syötän arvauksia, jotka sisältävät kaikki vokaalit ja tuleehan siinä samalla konsonanttejakin.

Setä-elokuvia 3 Klaus Härö

Tuntematon mestari. Klaus Härön ohjaus vuodelta 2018. Käsikirjoitus Anna Heinämaa. Pääosan taidekauppiasta esittää Heikki Nousiainen, jonka muistelen nähneeni myös tv-elokuvassa Aito Halonen, vuodelta 1989. Siinä kerrotaan miehestä, joka tahtoo suojautua sodalta, oliko peräti ydinsodalta ja haluaa turvapaikkaansa mukaan myös Pekka Halosen taidemaalauksen.

Sen sijaan nyt puheena olevassa elokuvassa seniorisarjan taidekauppias on vasta ostattelemassa mestariteosta, jonka tekijä on tuntematon. Elokuvassa katsojalle esitellään Helsingin Bulevardi-nimisen kadun näkymiä ja ennakoidaan niitten muuttumista vanhasta ja viehättävästä uudeksi ja räikeäksi. En tiedä onko niin oikeasti käynyt. Vuosia sitten kävin Ekbergillä kahvilla, hyvä kun istumaan mahduin.

Nousiaisen esittämän vanhan polven taidekauppiaan pisnekset kärsivät nykymeiningistä, jossa kuka tahansa voi – jos vain viitsii – tarkastaa taideteoksen hinnan netistä, sekkaamalla toteutuneet kaupat samaan tapaan kuin minä tarkastan netistä näitten elokuvien tietoja. Taidekauppiaalla on kuitenkin jäljellä taiteen tuntemuksensa, sellainen vuosikymmenten varrella kertynyt ote asiaan ja sen johdatettavaksi hän heittäytyy tehdäkseen vielä kerran oikein hyvät kaupat. Tarina kehittyy kilpajuoksuksi menestyvän taidehuutokaupan ja väistyvän taidekauppiaan välillä. Vanhaa kauppiasta tulee auttamaan tet-harjoittelijana hänen tyttärenpoikansa Otto (Amos Brotherus). Kauppiaan tytärtä, isäänsä pettynyttä yksinhuoltajaäitiä esittää Pirjo Lonka.

Kesto 95 min.

Rakkaani merikapteeni. Klaus Härön ohjaus vuodelta 2022 on englanninkielinen elokuva, joka sijoittuu Irlantiin. Sen nimi on englanniksi My Sailor, My Love. Pääosan juroa, vanhempaa setää esittää James Cosmo, hänelle osa-aikaiseksi kodinhoitajaksi palkattua naista esittää Bríd Brennan. Tytärtä, joka naisen palkkaa, esittää Catherine Walker. Tässä elokuvassa nyreän ja epäkohteliaan vanhan miehen asenteen korjaamisen ohella kuvataan tyttären aluksi piilossa pysyttelevää, omistavan oloista asennetta isäänsä kohtaan. Kun kodinhoitajan suhde entistä merikapteenia kohtaan tuntuu syrjäyttävän tyrären ja tekevän hänen vuosia jatkuneesta omaishoidostaan tarpeetonta, tytär nousee taistelemaan paikastaan isänsä vierellä.

Irlannin kauniita maisemia ja kapeita teitä esitellään ja välillä puolin ja toisin vesitellään. Ehkä mehukkain kohtaus elokuvassa on se missä merikapteeni kertoo lapsille merimiestarinan hurjasta menneisyydestään.

Kesto 97 min.

Livet efter döden. Suomeksi Elämää kuoleman jälkeen, on Klaus Härön ohjaama ruotsinkielinen elokuva vuodelta 2020. Pääosan Nisseä esittää unohtumattomasti Peik Stenberg. Voisin väittää että yhtenä vastanäyttelijänä on linnunpesille pyrkivä orava, mutta jos nyt ei sentään. Nissen siskoa, Elsaa, näyttelee Lena Labart ja Nissen poikaa, Stefania, Martin Paul. Nissen anoppina nähdään Sara Arnia.

Elokuvan on keskushenkilö on Nisse, joka alussa saapuu pimeän keskeltä syrjäiseen kotitaloonsa. Hän ajaa pienellä herneenvihreällä pakettiautolla, joka ei selvästikään sovi hänen mielentilaansa. Nisse on täynnä mustuutta, hän on palannut kuoleman maasta eivätkä sieltä antaneet mukaan edes soittopeliä. Katsojalle selviää, että Nissen vaimo on kuollut sairaalassa. Alkaa elämä kuoleman jälkeen eikä Nisse ole siihen valmis.

Nissen apuna on Stefan ja pian saapuu kaupungista sisar Elsa. Nisse haluaisi kuitenkin säilyttää surun itsellään, hän pitää kiinni elämänsä totutusta järjestyksestä niin kuin vaimonsa muistosta. Elsan hössötys saa Nissen kimmastumaan. Nisse loukkaa myös Stefania. Valokuvausta vakavasti harrastava poika saa lopulta isän aukenemaan elämän vastavalolle ja lopussa pakettiauton kuski vaihtuu. Hieno elokuva!

Kesto 81 min.

Naisten näytelmiä

Pitkän lukemattomuuden jälkeen sain luettua ne pari näytelmää, jotka olivat olleet minulla lainassa jo syyskuusta lähtien. Lukuinnon lopahdus ei johtunut näytelmistä. Enkä takaa, että jatkoa seuraisi.

Milja Sarkola (s. 1975): Perheenjäsen. Ensiesitys vuonna 2011. Kaksi näytöstä.

Ensimmäinen näytös alkaa Introlla. Siinä tuodaan esiin se, että näytelmän keskeinen naishenkilö on kuuluisan näyttelijäisän tytär ja itsekin saman alan immeisiä. Milja Sarkola on Asko Sarkolan tytär. Aluksi vaikuttaa siltä, että näytelmässä pohditaan perinteisen ja uudemmantyyppisen teatterin eroja ja onhan siinä sitäkin. Näytelmä itsessään toteuttaa uudentyyppistä ilmaisua siten, että siinä on mukana ikään kuin sivustaväittäjän osassa Nainen, joka on sama henkilö, mutta eri ajassa kuin näyttämöllä esiintyvä tytär ja aikuinen nainen, jolla on lapsi. Hän kommentoi ja käy keskustelua näyttämön isän ja tyttären kanssa.

Näytelmää lukiessani ajattelin, että se tapa, jolla näytelmässä vanhemman ja lapsen välienselvittelyä kuvataan, muistuttaa niin paljon oman elämäni tuskittelua varsinkin kasvattajana, että oikeastaan näytelmä voisi kertoa vaikka minusta, jos oletetaan, että en olisi työkyvyttömyyseläkkeellä oleva entinen pitkäaikaistyötön ja jos lapsellani olisi lapsi. Ehkä tämä ei ollut ihan selkeästi ilmaistu? Havainnollistan samankaltaisuutta omaan elämääni parilla lainauksella näytelmän repliikeistä:

TYTTÖ: Ei! Ei päiväkotia! Lapsen paras paikka on koti. Ainakin kolmivuotiaaksi asti.

- - - -

ISÄ sivusta: Niin. Vanhemmuus on sitten kuitenkin jotain aivan muuta kuin mitä kuvitteli sen olevan, eikö vain?

* * *

ISÄ: Vanhemman roolissa tulee aina huono omatunto, kaikki epäonnistuvat jollakin tavalla. Pitäisi olla sellaiset ihanteet, että voisi vähän epäonnistuakin.

Näytelmän loppupuolella saavutetaan katsojan tai lukijan toivoma suvantovaihe sitä kautta, että lasten keskustelutyyliin olennaisena osana kuuluva toisteinen inttäminen rakentaa siltaa sukupolvesta toiseen ja kolmanteen ellei peräti neljänteenkin.

Sivuja 93. Lainasin kirjan syyskuussa. Luin näytelmän tammikuisena tiistaina. Sitten kolasin pihan.

Laura Ruohonen (s. 1960): Yksinen. Ensiesitys vuonna 2006. Kaksi näytöstä.

Tämän kolmen näyttelijän näytelmän naisosia ovat Teatteri Jurkassa esittäneet niin vahvat naiset, että olisi ollut vaikea olla lukematta näytelmää heidän hahmojensa kautta. Hilpiä, vanhempaa silmälääkäriä, esitti Seela Sella ja Juuliaa, nuorempaa arkkitehtiä, esitti Leea Klemola. Hyvin nuorena merimiehenä esiintyi Aaro Wichman.

Pääosin näytelmä kuvaa naishahmojen sanallista ja ehkä vähän fyysillistäkin yhteenottoa. Arkkitehti on kutsuttu tutustumaan paikkaan meren saaressa, jonne hänen olisi suunniteltava rakennus. Itse paikka vaikuttaa kuitenkin olevan toinen saari kuin oli puhe ja rakennuskin kenties toisentyyppinen. Lisäksi arkkitehtiä painaa se, että hänen viisivuotias tyttärensä on jäänyt kotiin ei kovin tutun hoitajan kanssa. Aution saaren rannassa vene rikkoutuu ja naiset jäävät pimenevän saaren kallioille sättimään toisiaan. Arkkitehdin kännykkä ei toimi ja kylmä alkaa ahdistella Juuliaa ja Hilpiä. Tämä saattaa kuulostaa tuskastuttavalta, mutta näytelmä on kirjoitettu niin sujuvasti, että erityisen tylsiä hetkiä ei pääse syntymään. Ja ilmestyyhän saarelle mies.

Ilmestys tai ei, löysin kirjan välistä pari vuotta vanhan lainauskuitin. Joku oli lainannut samat kaksi kirjaa kuin tässä puheena olevat ja lisäksi Raija Siekkisen näytelmiä ja Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperan, jotka olen myös lukaissut. 

Sivuja 76. Luin Yksisen keskiviikkona. Aamulla kolasin pihan.

Setä-elokuvia osa 2 Sulevi Peltola

Kolme suudelmaa. Tv-elokuva vuodelta 2006, käsikirjoitus ja ohjaus Matti Ijäs. Elokuvan kerrotaan perustuvan Anton Tsehovin novelliin Koteloitunut ihminen. Tämä onkin ehkä hyvä mainita, sillä ihmettelin miten suomalaiset ovatkin keksineet hienon aiheen elokuvalle ja vielä onnistuneet aivan erinomaisesti. 

Pääosassa esiintyvää lukion historian lehtoria näyttelee Sulevi Peltola (1946 – 2025). Hänellä on muutama vastanäyttelijä, joitten kanssa tämä erikoinen ja erinomaisesti esitetty opettajahahmo saa harrastaa varjonyrkkeilyään. Laura Birn esittää kasvuikäistä oppilasta, Anneli Ranta naisimmeistä, jota opettaja uskaltautuu lähestymään, Kristiina Elstelä opettajan nuoruudenihastusta ja Milka Ahlroth rehtoria, joka yrittää pitää kasassa koulunsa erilaisten yksilöitten muodostamaa oppilas- ja opettajakuntaa. Näitten lisäksi vanhan opettajan hahmoa syventää hänen hoitokodissa elävä äitinsä, jota esittää Vappu Jurkka. 

Vanhan mieshenkilön elämä koteloineen ja muine kalkkeumineen on kuvattu kuin ainakin esihistorian elävä jäänne. Opettaja on kuin vesinokkaeläin omassa pikku purossaan harrastamassa historiaa, jota hän nimittää ihmiskunnan itsetutkiskeluksi. Hän on ihminen, johon voi olla rakastumatta, mutta voi joku rakastuakin. 

Tykkäsin siitä miten muita ihmisiä oli sisällytetty kuviin, joissa opettaja liikkui kylillä, kuvauspaikat oli hyvin valittu, kuten ravintola ja soutukeskus. 

Kesto 56 min. 

Kunnanjohtaja. Fiktiivinen lyhytelokuva fiktiivisen Juupion kunnan kunnanjohtajasta tarjoaa toisen näytteen Sulevi Peltolan esiintymisistä. Zaida Bergroth ohjasi vuonna 2006 tämän jonkun mielestä tuskastuttavan hitaasti etenevän, jonkun mielestä kerrassaan riemukkaan ja oivaltavan pikku kertomuksen.

Asukasluvultaan hiipumassa oleva pieni kunta ei halua alistua isomman kunnan aluskunnaksi. Pisneksien toivotaan jatkuvan entisellään. Tunnusluvut eivät lupaa hyvää. Kunnan kasvu on pysähdyksissä. Rea Mauranen esittää kunnanjohtajan sihteeriä, joka hänkin on jättämässä nukahtavan paatin. Päätös kuntaliitoksesta jätetään kunnanjohtajan osaaviin käsiin. Kotimaisten elokuvien turhankin yleinen avoin loppu saa tämän elokuvan loppuratkaisusta varteenotettavan haasteen. 

Kesto 13 min.  

Kovat miehet. Maarit Lallin ohjaus vuodelta 1999 esittelee isän ja pojan jotka joutuvat koviin paikkoihin, mutta eivät sitä ihan hevillä näytä. Sattumuksia syntyy peltotöissä, pilkillä ja pääsiäiskokolla. Poikana Jyrki Mänttäri ja isänä Sulevi Peltola tekevät mainiot suoritukset. Iskevän musiikin on tehnyt Kepa Lehtinen ja käsikirjoituksen Leo Viirret. 

Kesto 19 min.

Leevi Madetojan Pohjalaisia-ooppera

Katselin ja kuuntelin Ylen Areenasta Leevi Madetojan (1887 – 1947) säveltämän oopperan Pohjalaisia, libretto säveltäjän. Oopperan ensiesitys tapahtui vuonna 1924. Esitys, josta sain nauttia, oli taltioitu Suomen Kansallisoopperassa  joulukuussa 2024. Yritin katsella tätä aikoinaan tv-lähetyksestä, mutta en saanut tekstitystä päälle, enkä saanut riittävästi selvää sanoista, joten haeskelin oopperaa Areenasta. Sieltä se löytyikin, mutta ilman tekstiä. Kun maltoin odotella vuodenvaihteen yli, löytyi sanoituskin ja saatoin antaa oopperan tulvahdella Pohjanmaan täydeltä olohuoneeseeni. Kissat kävivät välillä ihmettelemässä mistä on kysymys, ajan oloon ne jättivät asian hautumaan kuten minäkin olin jättänyt oopperan katselun ja kuuntelun silloin kun tekstitystä ei vielä ollut saatavissa.

Pohjalaisia on vanhan tyylin ooppera siinä mielessä, että tarina noudattaa traagisia uomia – eli joki on suora vaikka maa on mutkallinen. Traagisuus tarkoittaa tässä siis pahan enteilyä, joka paha myös vääjäämättä toteutuu. Mukaan upotetut kansanlaulut korostavat tämän traagisuuden todennäköisyyttä – eihän kansalle hyvin voi käydä! Kansa on lapsellista, sen käsitys laista ja oikeudesta on samaa sukua Minna Canthin näytelmän Työmiehen vaimon Homsantuun  tokaisulle: ”Teidän lakinne ja oikeutenne – niitähän minun pitikin ampua!” Madetojan oopperan atleettinen sankarihahmo Harrin Jussi  katkaisee vallesmannin ruoskan kahvan samaan tapaan kuin unkarilainen Sándor Rózsa  aikoinaan hevosen valjaisiin kuuluvan marhaminnan.

Ooppera sijoittuu Härmään, ensimmäinen näytös ja lavasteitten perusteella myös kolmas eli viimeinen näytös tapahtuvat Harrin tilan perunapellolla. Heti alussa paljastuu, että Harrin tilan vävykokelas Antti, joka on kihlautunut Harrin Maija-tyttären kanssa, on vangittu. Antti on käynyt apteekkarin kimppuun. Oopperan alussa hänet tuodaan Vaasan linnasta tutkintavankeudesta tuomittavaksi kotiseudun käräjille. Harrin tilalla odotetaan vapauttavaa tuomiota. Harrin Jussin omalakisuus suututtaa kuitenkin pitäjän vallesmannin, joten oopperan seuraajalle on selvää, että tämä ei jää tähän.

Toinen näytös rakentaa pilvilinnaa, jossa kaikki kääntyisi vielä parhain päin, mutta kansanlaulut ja tanssipaikalle pölähtävät häjyläiset antavat ounastella muuta. ”Enkä minä hurjan luontoni tähren päätäni alaha paina!”  laulavat häjyt. Ei heidän eikä juuri oopperan muittenkaan hahmojen asenteeseen tepsi mikään. Tai kuten voisi väittää, sitä ei taivuta ”kuolema eikä poliisi”.

Kolmannessa näytöksessä toisen näytöksen loppuluisu jyrkkenee ja päädytään meleko traagillisiin tapahtumiin.

Musiikki saattaa olla tyypillistä tuon ajan oopperoille. Kansanlaulujen kautta minunlaiseni oopperatollo saa jotain tutunoloista kuunneltavaa. Näitä lauluja yhteensitovat väliosat ja laulumainen puhe eivät minua oikein jaksaneet innostaa. Riitasointuja tällaiseen tarinaan tietenkin sisältyy, itse olisin lumoutunut vähemmästäkin. Toisen näytöksen tanssijaksossa oli jotain Copelandmaista ja kolmannen näytöksen alun lemmenkohtauksessa olin tunnistavinani Gershwinin sointujen tyyliä. Oopperan alkusoiton alun pahaenteinen teema on niin upea, että olisin toivonut sitä lisää.

Laulajat olivat minulle pääosin tuntemattomia, vaikka ilmeisesti alansa suuruuksia. Tunnistin oikeesti vain Aarne Pelkosen, joka on tainnut laulaa joululauluja kansan iloksi.

Ohjaaja Paavo Westerberg on tuttu tv-sarjasta Ruusun aika.

Lavastus oli nykyaikainen ja minusta hyvin toimiva. En pitänyt amerikanautoa tai T-paitoja ja farkkuja mitenkään vähättelevänä ja perunapelto oli hieno, samoin kuin toisen näytöksen tanssipaikka, jota tosin aluksi luulin matonpesulaituriksi.

Kesto 128 min. Katselin osissa tänään. Paikan päällä seuraaminen olisi ollut minulle liikaa.

Hyvä, hyvä! Seuraavaksi Juha?

Tammikuiset kuvat

Jatkan tätä kuvakavalkadia, jonka aloitin joskus syksyllä – pitäähän vuosi saada täyteen.

Ensimmäinen kuva on otettu 24.1.2015. Se kuvastaa minusta niin erinomaisesti tammikuun pakkaskeliä, että valitsin sen, vaikka olen muistaakseni saman kuvan liittänyt johonkin aikaisempaan tekstiini. Kuvassa pakkanen on huurtanut koivut ja kuuset suorastaan satumaisiksi hahmoiksi, jotka kansoittavat pellonlaidassa alkavaa metsää. Vai alkaako pelto metsänlaidasta? Tammikuuhun kuuluvat laakeat, tasaiset lumialueet, vähäinen valonkajo, jota kylmän huntu peittelee ja pakkanen, jonka olosuhteet kokenut voi valokuvastakin aistia. Muistaakseni tuolloin lämpötila oli -14 ºC. Kävin vaimoni kanssa kävelyllä ja otin siinä sivussa tämän talvisen kuvan. Tammikuussa talvi on tavallaan valmis ja helmikuussa se valmistuu vielä lisää.

Toisenkin kuvan muistelen julkaisseeni tässä blogissani. Kuvassa on meidän kirjahyllymme. Nykytilanne on sellainen, että ostin vielä kolmannen palasen kierrätyskeskuksesta. Otin kuvan myös nykymeiningistä, mutta se ei poikkea kovin paljoa tuosta 21.1.2023 otetun kuvan tilanteesta, niin että eiköhän tuo riitä. Tänään kirjahyllyjen edustalla on pyykkejä kuivumassa, kiikkutuoli on siirretty vieläkin syrjemmälle ja kirjahyllyn lasiovet ovat saaneet lisää tuotemerkkejä koristeikseen. Kirjat eivät ole minulle niin tärkeitä, että minun kannattaisi pitää kirjablogia. Viime aikoina lukeminen on syrjäytynyt kuin kiikkutuoli, joten olen ajatellut, että pitäisi varmaan tehdä tästä blogista vain omien ajatusten summauspiste. Jos niistä nyt sitten mitään summaa kertyy.

Kirjoista oli sentään hyötyä minulle joulun seutuun. Kerroin vaimolleni ostaneeni jo itselleni joululahjan – mikä oli totta. Ostin sen nimittäin edellisenä jouluna. Kyseessä on kirja, jota en ole viitsinyt edes avata. Ehkä teen siitä toistuvan joululahjan: annan saman kirjan itselleni uudelleen joulu joulun perään. Ei tarvitse paketoida eikä avata. Lukemisesta puhumattakaan.

Kolmas kuva on otettu 18.1.2020 Viipurissa. Siinä on kolme kovaa: minä ja Torkkeli Knuutinpoika ja Viipurin linna. Linnan tornissa liehuu lippu, jossa on vanhan Viipurin vaakunantapainen. Mutta lunta ei näy, kuten ei näy enää minuakaan Viipurissa. Se on luut ny, sano ruåttalainen kun liha loppu. Juuri ennen koronaepidemian puhkeamista kävin vaimoni kanssa Pietarissa ja paluumatkalla pysähdyttiin Viipurissa. Kaupunkiin oli tullut uutta rakennuskantaa, mutta vanha Linnoituksen kaupunginosa oli kehnossa tilassa.

Vaimolle käynti Pietarissa oli ensimmäinen. Ja varmaan viimeinenkin. Käytiin siellä S-kaupassa ja saatiin bonuksia. Tosin ei viinaksista. Ja käytiin Iisakin kirkossa ja muutamassa muussa kirkossa ja Talvipalatsissa ja Venäläisen taiteen museossa ja Jokerien pelissä. Metrolla ajaa suhuteltiin, nähtiin ruuhka-aika ja paljon venäläistä väkeä. Viime aikoina olen kai hieman kaivannut niitä aikoja, kun asiat vaikuttivat olevan kunnossa venäläisten kanssa. Ne ajat ovat minun osaltani lopullisesti ohi kuin Karjalan menetys. Vanha Venäjä kumahtelee sisäisissä korvissani kuin keisarin paalien mahtipontinen tanssimusiikki. Venäjän arkku on naulattu kiinni.