Pullakahvikalanterin viides luukku

Aktivistit. Valmistumisvuosi 1939, ohjaaja Risto Orko, käsikirjoittajat Ilmari Unho ja Risto Orko.

Sortokaudet ja aktivistit alkavat kieltämättä jo tursua korvista ulos, kun katselee putkeen näitä aihetta käsitteleviä elokuvia, eikä kaikkia ole edes esitetty tv1:n päivälähetyksissä, ei ainakaan ihan lähiviikkoina. Ilmeisesti en ole koskaan aikaisemmin katsellut tätä Aktivistit-elokuvaa, joten yllätyin siitä, miten hienosti se etenee ja toimii. Hahmoissa on sekä venäläisiä että suomalaisia, mutta kaikki puhuvat suomea. Lisäksi mukana on vahvasti naisnäkökulmaa, vieläpä niin, etteivät naiset vain roiku mukana tapahtumissa vaan ovat oleellisesti vaikuttamassa tapahtumiin.

Naisosissa nähdään Helena Kara ja Tuulikki Paananen. He vetävät osansa erinomaisesti ja erottuvat toisistaan muutenkin kuin hiusten värin perusteella. Molemmat ovat hemmoteltuja ja suojattua elämää eläneitä naisia, mutta Tuulikki Paanasen esittämä Katjushka Danilova on kipakampi kuin viileä ja etäisenä pysyttelevä senaattorin tytär Marja, jota Helena Kara esittää.

Miesten puolella on mukana laajempi valikoima. Tauno Majuri venäläisen kenraalin adjutanttina on saanut venäläisen nimen Grigori Andrejevitsh, suomalainen nimi on Yrjö Jakola. Majurin osasuoritus on vakuuttava. Samaa voi sanoa Uuno Laaksosta, joka esittää aktivistien joukossa reipashenkistä monikasvoista hahmoa, joka selviää neuvokkuudellaan aika monesta tiukasta paikasta. Elokuva on omistettu niille rohkeille hepuille, jotka henkensä kaupalla ajoivat Suomen asiaa. Venäläisellä puolella kenraali Danilov (Topo Leistelä) on kunnioitusta herättävä hahmo, vaikka jahtaakin aktivisteja. Sen sijaan Ville Salminen saa taas esittää viekasta ja julmaa venäläistä. Sanotaanko näin, että toisenlaisen näyttely olisi kestänyt vuosien kerrostumaa paremmin. Santarmiupseeria esittävän Sasu Haapasen osa sijoittuu jonnekin kahden edellisen välimaastoon.

Elokuva päättyy johonkin rannikkokaupunkiin, käsitin että länsirannikolle, josta venäläiset upseerit yrittävät päästä Ruotsiin Venäjän ajauduttua vallankumouksen mielivaltaisiin syövereihin. Olisin toivonut hieman toisentyyppistä loppua, mutta olisikohan nykypäivän ketjukolaajaa miellyttävä loppu mahtanut maistua vuoden 1939 suomalaiselle elokuvayleisölle? Aktivistien esittäminen oli kielletty 1980-luvulle saakka. Sitäkin alkaa olla nykyään vähän vaikea ymmärtää. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Pullakahvikalanterin neljäs luukku

Yhteinen vaimomme. Valmistumisvuosi 1956, ohjaaja Valentin Vaala, perustuu Arijoutsin näytelmään, pääosissa Marjatta Kallio, Eero Eloranta, Kosti Klemelä, Elna Hellman ja Anjushkana punakoneesta Anneli Haahdenmaa. Käsikirjoituksen puuhasivat Eino Heino ja Valentin Vaala.

Arijoutsi on laatinut kerrassaan mainion dilemman komediaansa ja Valentin Vaala on mainiolla tyylitajullaan ja hienojen näyttelijöitten myötävaikutuksella saanut homman toimimaan. Juoni on seuraava: eletään vuotta 1946, jolloin Suomessa on pulaa kaikesta. Kansanhuoltoministeriö säännöstelee elintarvikkeita, jotka ovat kortilla. Tässäkin tapauksessa voisi todeta, että olet huonossa asemassa, jos you have got no cards. Ministeriön Nappi ja neppari -osaston toimistopäällikkö Jalmari elää turvattua elämää. Hänelle tulee SKDL:n lehti ja hänellä on korttiosasto kunnossa. Lisäksi hänellä on siro ja viehättävä vaimo, Jenni. Jenni on leski, mies on kaatunut sodassa. Niin kaikki luulevat. Käy kuitenkin ilmi, että Jennin mies, Erkki, onkin ollut sotavankina Neuvostoliitossa. Peräti neljä vuotta perunoita kuorittuaan Erkki pääsee palaamaan kotiin muitten vankien seurassa. Kotona häntä odottaa yllätys, kun vaimo on hänen poissaollessaan mennyt uusiin naimisiin. Tilanne, jossa Jennillä on kaksi aviomiestä, on toisaalta kutkuttava, toisaalta hyvin räjähdysaltis. Syntyy sukkelaa, sarkastista sananvaihtoa, jota vanha kotiapulainen, Martta, joutuu kuuntelemaan ja välillä toimimaan erotuomarina. Kuka lopulta eroaa ja kenestä? 

Elokuvan valmistumisen aikoihin nämä kymmenen vuotta varhaisemmat poliittiset ja kortinleikkausasetelmat ovat olleet jo historiaa, jolle on voinut naureskella. Vielä enemmän historiaa ne ovat meidän päivinämme. Tarkastelussa on siis hyvinkin ultimate-pullakahvielokuva. Vaimokin tykkäsi siitä, eihän Vaalan sujuvista komedioista voi oikein olla tykkäämättä. Olisi ollut kiva nähdä lähemmin kodin seinille ripusteltua taidetta. Nyt taulut jäivät vain hämäräksi rekvisiitaksi.

Ja miten tällainen kinkkinen asetelma saadaan elokuvassa ratkaistua. No, näytelmissähän on jo useamman vuoden ollut tällaisten tilanteitten varalle käytössä jumala koneesta -ratkaisu. Tässä tapauksessa ratkaisu on Anjushka Tornista. Johtaako kotia sen jälkeen pieni Suomi vai suuri Venäjänmaa, jää ratkaisematta.

Pullakahvikalanterin kolmas luukku

Eteenpäin – Elämään. Valmistumisvuosi 1939, ohjaajina Toivo Särkkä ja Yrjö Norta, käsikirjoitus Toivo Särkkä, perustuu Hella Wuolijoen näytelmään Justiina. Pääosissa nähdään Tauno Palo, Regina Linnanheimo, Leo Lähteenmäki, Elsa Rantalainen ja Emmi Jurkka. Elokuva kertoo Tauno Palon esittämän laamanniksi kohoavan senaattorin veljenpojan ja senaattorin kotikartanon, Harmaalahden, sisäpiian salasuhteesta, jonka seurauksena piika Justiina (Regina Linnanheimo) saa pojan, Olavin, jota nuorukaiseksi varttuneena esittää Leo Lähteenmäki.

Elokuvan alkuvaiheessa eletään sortovuosia. Senaattori Harmelius on vanhan kansan herroja, hän noudattaa lakia, vaikka kokisi sen runtelevan kansaa. Hän ei siis voi hyväksyä veljenpoikansa toimintaa aktivistina, kagaalin jäsen saa lähteä hänen talostaan vaikka ihmiset kadulla syljeskelevät senaattorin perään. Justiina, joka on työväenluokkaisuudestaan huolimatta hurmaantunut senaattorin veljenpojan rohkeudesta ja oikeamielisyydestä, rätkähtää rakastua häneen. Lapsen saaminen aiheuttaa sen, että Justiina ajetaan pois kartanosta, mutta toisaalta, kun lapsi nyt kumminkin on nuoren herran, ottaa senaattorska (Elsa Rantalainen) huolehtiakseen sekä Justiinasta että hänen lapsestaan, niin että äiti pääsee tarjoilemaan teetä ja kohentelemaan tyynyä senaattorskalle ja Olavista koulutetaan kartanoon puutarhuri. Sillä aikaa veljenpoika suomentaa nimensä Harmaalahdeksi, menee naimisiin rempseän ja iloisen laulajattaren (Emmi Jurkka) kanssa ja etenee urallaan laamanniksi.

Ennen kuolemaansa senaattori muuttaa mielensä veljenpoikansa suhteen ja testamenttaa kartanon hänelle, sillä lapsia senaattorilla ei ole. Senaattorska asuu yhä kartanossa Justiinan hoidossa ja on heikosta fyysisestä kunnostaan huolimatta teräväpäinen ja malttaa odottaa sopivaa ajankohtaa laamannin ja Justiinan asioitten järjestämiseksi.

Elokuvan keskushenkilön luulisi olevan Justiina, mutta siinä käypikin niin, että Emmi Jurkka varastaa koko souvvin räiskähtelevällä esiintymisellään. Hän on keskushenkilö samaan tapaan kuin pyörremyrsky tai tsunami, hän sotkee omat ja toisten asiat, kunnes kaikilla tulee mitta täyteen. Emmi Jurkka vetää roolinsa yliampuvasti, hän on kuin Josephine Baker ilman pantteria. Partnereita kyllä riittää, laamannitar tuo Harmaalahden kartanoon omat ihailevat poikaystävänsä mukanaan. Soitto soi ja laulu raikaa, turmeluksen vaara on ilmassa alusta asti vahvana ja kun ase on otettu esiin sitä myös käytetään. No, lapsia ei tällä kertaa sentään synny, mutta on toki vaarassa yksi mennä.

”Ja sittenkin!” sanoi Juurakon Hulda yhdessä toisessa Wuolijoen näytelmässä, jossa muuten Emmi Jurkka on esittänyt Huldaa näyttämöllä, mutta vakavampi Irma Seikkula veti osan elokuvassa. Ylinäyttely, teatraalisuus, yliampuvuus tuntuu toisinaan sopivan näihin vanhoihin elokuviin. Tämä elokuva on esimerkki siitä, että se sopii toisille vähän paremmin kuin joillekin toisille. Ennen ei ehken ottoja ollut vara ottaa kovin monia, harjoittelukin kohtauksia varten saattoi jäädä vähemmälle. Teatterinäyttelemisen jälki näkyy aika usein ja toisinaan häiritsevästi. Tämä pitää katsojan malttaa vain suodattaa ja hyväksyä. Aika aikaa kutakin, sano.

Elokuvan nimi tulee Justiinan ajattelutavasta, jota hän kuvaa jokseenkin siten, että elämä menee eteenpäin ja siten on ihmisenkin suuntauduttava. Justiina on käytännönläheinen työväen edustaja. Minkäs teet, kun vaihtoehdot ovat niin vähissä, että toinen voi sanoa sinulle, että ”you have got no cards!” Ei tässä elokuvassa niin sanota, mutta yhdessä ”hyvässä tv-ohjelmassa” niin sanottiin joku aika sitten. Siitäkin pitää vain porskutella eteenpäin!

Pullakahvikalanterin toka luukku

Toisena päivänä joulukuuta vuonna 2025 esitettiin Yle tv1 elokuvan, joka jatkaa Suomen menneisyyden pohdintoja.

Ratkaisun päivät. Valmistumisvuosi 1956, ohjaaja Hannu Leminen, käsikirjoittajina Erkki Uotila ja Hannu Leminen, pohjana romaani, jonka kirjoitti Juhani Konkka. Pääosissa karismaattiset Tauno Palo ja Ansa Ikonen ja heidän tukenaan Ari Laine, Maija Karhi, Jussi Jurkka sekä pieni Marjut Leminen (Eila). Elokuvan musiikissa voi kuulla oman aikansa elokuvien tyylillisiä ratkaisuja aina Italiasta tänne kotikonnuille, musiikin sävelsi Einar Englund.

Elokuvan juonena on se, että jatkosodan aikana majuri Hartti (Palo) joutuu ampumaan oman pataljoonansa joukkueenjohtajan (Jurkka), joka kieltäytyy menemästä enää taisteluun, koska katsoo, että sota on jo hävitty ja yllyttää joukkuettaan tekemään samoin. Miesvoiman puuttuminen saattaisi vaaraan kokonaisen divisioonan.

Myöhemmin Hartti haavoittuu pahasti ja päätyy sotasairaalaan Helsinkiin. Hänen sairaanhoitajakseen tulee Hartin ampuman vänrikin leski. Sotasairaala ja sotavammat ovat nousseet suomalaisissa elokuvissa näkyviin myöhemmin, mm. elokuvissa Kylymä tila, Oma maa ja Koirankynnen leikkaaja. Kaksitoista vuotta sodan loppumisen jälkeen tehty elokuva avaa osin hieman romantisoidun, mutta silti kiintoisan näkökulman siihen, mitä kokivat ne miehet, jotka sota rampautti loppuiäkseen.

Sodan vammoja lievennetään potilaitten rakastuessa hoitajiin ja sillä, että samalla osastolla on hoidossa rintamatoveri. Toisaalta tietenkin sairaanhoitajan ja potilaan välisen suhteen särkee rintamalla tapahtunut ampumistapaus, joka johtaa Hartin Valpon kuulusteluihin. Ajat ovat arvaamattomat, puhutaan sotarikoksista ja jopa luovuttamisista Neuvostoliittoon.

Kaiken lisäksi Hartti on Neuvostoliiton puolelta, tiedustelutehtävissä partioidessaan, tuonut mukanaan pienen lapsen, Eila-tyttösen, jonka hän on ottanut vastuulleen ja antanut rintamatoverinsa luo hoidettavaksi. Sodan päätyttyä Neuvostoliitto hamuaa takaisin kansalaisensa. Elokuva päättyy lohdulliseen musiikkiin vaikka Karjalan lisäksi kovin moni muukin asia vaikuttaa olevan mennyttä.

Pullakahvikalanterin eka luukku

Ajattelin tehdä joulukuun eka viikolle tämmöisen typistetyn kalanterin pullakahvielokuvista sen takia, kun tällä viikolla esitetään minun mielestäni hyviä kotimaisia elokuvia päivälähetyksessä koko viikon. Perjantaita pisemmälle en jatka.

Tanssi yli hautojen. Valmistumisvuosi 1950. Ohjaaja Toivo Särkkä, käsikirjoitus Mika Waltari, pääosissa Leif Wager ja Eila Peitsalo.

Viime viikolla katselemastani elokuvasta Helmikuun manifesti on Peter von Bagh sanonut wikipedian mukaan, että elokuva kertoo yhtä paljon valmistumisajankohtansa tunnoista kuin siitä ajasta, jota se kuvaa. Minun mielestäni samalla tavalla voi todeta myös tämänkertaisesta Waltarin käsikirjoittamasta elokuvasta. Vuonna 1950 Suomi oli hävinnyt kaksi sotaa Neuvostoliitolle, menettänyt omanarvontuntonsa lisäksi paljon ihmisiä ja alueita ja koetti repiä ilon irti siitä, että sentään itsenäisyys säilyi. Millainen itsenäisyys se oli? Oliko siinä paljon samaa kuin autonomian ajassa, jolloin Suomi oli autonominen suuriruhtinaskunta Venäjän yhteydessä?

Tanssi yli hautojen kertoo Porvoon valtiopäivillä alkaneesta lemmensuhteesta Venäjän tsaarin, Aleksanteri I:n ja suomalaisen Ulla Möllersvärdin välillä. Mika Waltari on jälleen kerännyt faktarungon, jonka ympärille hän on rakentanut ihmissuhdekuvion, joka toimii kuin keisarillinen romanssi.

Aleksanteri I tuli maaliskuun lopulla 1809 Porvooseen ja antoi siellä pidettyjen säätyvaltiopäivien yhteydessä hallitsijan vakuutuksen, jonka mukaan Suomi saisi pitää omat lakinsa ja uskontonsa. Maamme historiantunneilla varmaan vieläkin opetetaan, että Aleksanteri I ”kohotti Suomen kansakuntien joukkoon”. Tämä sitten mainitaan myös tässä elokuvassa, jossa Aleksanterin ja Ullan romanssi käsitellään varsin ylevästi.

Elokuvassa on aika vähän vuoropuhelua, kuvalliseen näyttävyyteen ja tunteikkuuteen on panostettu. Suomalaisille näyttäytyvälle keisarille huudetaan eläköötä, keisari on komea ja ratsastaa nätillä hepalla. Aleksanteri kuvataan sivistyneenä johtajana, joka osaa ottaa yleisönsä ja kunnioittaa valloittamaansa maata ja sen väestöä. Syvemmälle hänen sisimpäänsä sukelletaan, kun esitetään Aleksanteri kärsimässä syyllisyydentunnosta isänsä kuoleman takia ja elokuvan lopulla, kun tietäjä kertoo hänelle hänen elämänsä salaperäisistä loppuvaiheista. Ulla Möllersvärd on säväyttävä, herkkä kaunotar, joka on yhä valmis puolustamaan maataan, vaikka sota hävittiinkin. Eikös tämä sovi aika hyvin YYA-sopimuksen henkeen?

On elokuvassa tietysti muitakin hahmoja ja hauskoja näkymiä lavastettuun aikakauteen. Porvoossa Aleksanteri huomaa yleisön joukossa suu auki keisaria tuijottavan mummon ja käskee hänen lähestyä, että voi kätellä häntä. Jotain tämäntyyppistä on aivan hyvin voinut tapahtua. Omat esivanhempani ovat yhdessä sukuhaarassa olleet Kaavilla kestikievarin pitäjiä. Vuonna 1819 Aleksanteri I teki ratsastamalla pitkän kierroksen valloittamassaan maassa ja poikkesi tuolloin myös Kaavin Maarianvaaralla. Kestikievarin pihalla ollut tyttö oli ihmetellyt keisarin taskukelloa, jolloin keisari oli antanut tytön kuunnella miten kello tikittää. Immeisiä ne on keesarittiin. Siilinjärven Kuuslahdessa olleen kyläkaupan, Kuuslahden keisarin, pihaan oli pystytetty puinen kuvapatsas. Se oli kuulemma naisen tekemä. Vuan niin kaet ne on muuttiin keesarit – naesen tekemiä!

Pullakahvielokuvia 4: Helmikuun manifesti ja Erehtyneet sydämet ja Pikku-Matti maailmalla

Helmikuun manifesti. Valmistumisvuosi 1939, ohjaajat Toivo Särkkä ja Yrjö Norta. Historiallinen draamaelokuva, joka kuvaa pääosin ajanjaksoa vuosina 1899 – 1918. Tosin elokuva käynnistyy peräti Tilsitin sopimuksen teosta vuonna 1807. Napoléon tuumaa Aleksanteri I:lle: ”Ottakaa Suomi, se on teidän.” Tämän jälkeen kuva siirtyy Porvoon tuomiokirkkoon, jossa Aleksanteri I vahvistaa ja lupaa pitää voimassa Suomen lait. Sortovuosissa, joitten airueina manifestit toimivatten, oli kyse siitä, että Venäjä pyrki sulauttamaan autonomisena pysytelleen pienen Suomen osaksi suurta Venäjän maata. Nämä pyrkimykset ja suomalaisten niitä kohtaan osoittama aluksi sivistynyt, sitten passiivinen ja lopulta selkeän aktiivinen vastarinta, ovat elokuvan johtoteema. Lisäksi mukana on ihmiskohtaloita, joitten kautta luodaan lihaa historian luitten ympärille.

Helmikuun manifestin vahvistaa elokuvassa tsaari Nikolai II. Tämä käynnistää nk. venäläistämistoimet Suomessa. Venäläiset esitetään alistavina ja ankarina tai luihuina ja pelokkaina. Suomalaiset ovat lainkuuliaisia ja varovaisia sekä sittemmin rohkeita ja isänmaallisia. Asetelmallisuus toimii ihan riittävän hyvin, aiemmin Ruotsin osana elellyt Suomi näyttäytyy omia oikeuksiaan puolustavana maana, jota voimalla ollaan alistamassa venäläisyyteen. Suomen sota vaikuttaisi jatkuneen maan alla koko autonomian ajan. Lopulta sota puhkeaa, ensin maailmansota ja sitten Suomen sisällissota. Irtaantuminen Venäjästä tapahtuu osaksi Saksan avulla, tosin saksalaisia ei elokuvassa huomata mainita muuten kuin jääkärien kouluttajina. Elokuvan päätöksenä muistutetaan Suomenlinnassa olevasta tekstistä, jonka mukaan ei kandeis luottaa vieraan apuun. Sitten näytetään vielä Suomen valtiolippua, jossa keskellä terhistelee vaakunajellona.

Käsikirjoituksen tehnyt Mika Waltari on miellyttävän lyhyin kohtauksin saanut kuvattua historiasta tuttuja tapauksia osana tuomariperheen elämää. Itsenäistyminen vaatii perheeltä ja heidän lähipiiriltään uhrauksia, taistelua Suomen puolesta käydään henkeen ja vereen. Noin puolentoista tunnin kesto asettaa rajoituksensa tarkkojen faktojen esittämiselle täsmällisesti, mielestäni tällainen sujuvoitettu versio toimii mainiosti. Tauno Palo esittää tuomariperheen poikaa, sittemmin jääkäriä, hänen puolisokseen löytyy köyhistä oloista lähtenyt neitonen, jota esittää Regina Linnanheimo. Elokuvan esittäminen oli Suomessa pitkään kielletty venäläisvastaisuuden taotta, nyt sen voi katsella pullakahvia nauttien kotonansa.

Erehtyneet sydämet. Valmistumisvuosi 1944. Ohjaus Eero Leväluoma ja Erkki Uotila. Pääosissa Eija Karipää, Erkki Uotila ja Kalle Rouni. Myös toinen ohjaajista, Leväluoma, esiintyy merkittävässä sivuosassa.

Elokuva kertoo nuoresta ja nätistä naisimmeisestä, Eilasta, joka asuu nuoremman sisarensa kanssa Helsingissä vuokra-asunnossa. Eila on työssä johtaja Limangan (Rouni) toimistossa. Limanka on juonikas ja lipevä bisnesmies, joka on valmis käyttämään hämäriä konsteja liikeasioittensa edistämiseksi. Näitä konsteja ovat liikekumppanin houkuttelu naisseuralla juottaminen humalaan. Limanka yrittää värvätä naisseuraksi myös Eilan. Eila kumminkin kieltäytyy ja saa välittömästi potkut. Hänen onnistuu kuitenkin saada uusi työpaikka, mutta Limanka hommaa hänelle lemput sieltäkin. Lisäksi Limanka saa konsteillaan hämättyä maaseudulta tulleen bisneskumppaninsa (Aku Peltonen) allekirjoittamaan kauppakirjan, joka on viedä miespolon perikatoon. Eilan elämää lämmittää orastava suhde kuvataiteilija Järveen (Uotila). Lemmensuhde on kuvattu niin sielukkaana, ettei ole ihme kun niin kauan kestää ennen kuin päästään itse asiaan. Ja totta mouses, Limanka tulee sotkemaan sitäkin suuntaa Eilan elämässä.

Elokuvassa on vain pari pikku kohtaa, jotka paljastavat, että elokuva on sota-ajalta. Eri väestöryhmien elintasoerot on kuvattu melkoisiksi. Mielenkiintoinen osio on vierailu talvisella lomalla kotimaisessa laskettelukohteessa. Nättejä naisia elokuvasta ei puutu.

Pikku-Matti maailmalla. Valmistumisvuosi 1947. Ohjaus Edvin Laine. Pikku-Mattia esittää lapsinäyttelijä, jonka nimeksi ilmoitetaan Veli-Matti. Matti asuu maalla mummon pienessä maalaistalossa. Pojalla on hyvä lauluääni, jota hän ei pidä piilossa. Kun mummo kuolee, Matti lähtee etsimään äitiään, jonka kuulee olevan Helsingissä.

Helsingissä Matti on ihmeissään kaikesta vilinästä ja saa auttajakseen satunnaisen veitsenteroittajan (Joel Rinne). Yösijaksi löytyy pommisuoja, joka on muuttunut asunnottomien yömajaksi. Paikka sijaitsee Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalin lähellä, joten sen nimeksi mainitaan ”Grand Hotel Manala”. Yömajan ”professorina” muuten nähdään tunnettu teatteriohjaaja Wilho Ilmari. Manalan asujaimet vaikuttavat jokseenkin ehjiltä ulkonaisesti, raajarikkoja elokuva ei esittele, vaikka heitä lienee löytynyt Helsingistä sotien jälkeen paljon.

Matti saa laulullaan suosiota veitsenteroittajan apupoikana. Hänen työparinsa on langennut juopottelevaan elämään, vaikka hänellä on menneisyytensä taiteen parissa. Kaiken kaikkiaan Matti-pojan mainitsema ”viinamato” vaivaa useita elokuvan hahmoja. Matti kumminkin vääntää nuoren hyveellisyytensä tarmolla asiat paremmalle tolalle, mikä tämän tapaisten pullakahvielokuvien luonteeseen kuuluu. Hän saa sopivasti tukea Salmelta, jota esittää toinen lapsinäyttelijä Ritva-Leena. Hämärällä tavalla piristävää on nähdä Ansa Ikonen ja Siiri Angerkoski juopotteluun langenneina naisina, heidän osansa kun ovat elokuvissa usein niin puuduttavan kaavamaisia. Näyttelijöitten valinnat tavallaan purkavat elokuvan selkeää asetelmallisuutta.

Suomalainen yhteiskunta kohtasi sotien jälkeen muuttoaallon maalta kaupunkeihin. Vaikka tässä elokuvassakin siitä mainitaan, niin veri taisi vetää maaltamuuttaneita takaisin entisiin oloihin, kuten juonikuviossa viittilöidään. Sama refluksiliike nähdään muutamissa muissakin elokuvissa, kuten Kukonlaulusta kukonlauluun. Tyytyväisiä kaupunkiin muuttajia näkyy harvemmin.

Ajattelin, että Pikku-Matti olisi oikea ultimate-pullakahvielokuva ja niinhän se olikin!

Kuopio 250 vuotta

Kuvia Kuopion 250-vuotisjuhlilta. Monta silmäparia oli katselemassa valoshöytä torilta satamaan ulottuneella alueella. Tuomiokirkossa oli torni korkealla ja värit vaihtuivat kuin sisustus ravintoloissa. Feminisaatio näkyi esityksissä, mutta oli esillä vielä vanha kunnon Veljmieskin. Sieniä ja sinivaloa tarjosi tämä itäisen Suomen unista sykkivän kaupungin synttärinäytös. 

Hermes Mangialardo: Oculucis, Snellun puisto

 

 

 

Ari Tiilikainen: Hetkiä valossa, Tuomiokirkko

 

 

Ari Tiilikainen: Taruvalkeat, Vahtivuorenkatu

 

Those Guys Lighting (Latvia): Divine Geometry, Matkustajasatama

 

 

Elements Ensemble: Glowpio, Taidemuseon sisäpiha

 

 

Taustamarkkinat BGMT: Minna Canthin haamu, Snellun puisto

 

Madame de Savorelle pakkasparasolleineen, Snellun puisto

AlexP (Alankomaat): MAPP, Poikalyskan kulma (ketjukolaaja oikealla)

"Taiottu laakso": Taide- ja kästyöosku Oivallus + koulukkaat

, Satamapuisto 

Heikki Konttinen: Veljmies (KuPS-pannalla), Kauppahallin pääty

Onneksi olkoon 250-vuotiaalle Kuopiolle! 

Alatkin jo päästä haamun ikään. 

Elokuvien uskontofilosofiaa

En ole uskonnon enkä filosofian asiantuntija ja elokuvien suhteenkin olen vain keskivertokatselija. Katselen kumminkin aika paljon elokuvia. Nyt ajattelin kertoa näkemyksiäni kolmesta elokuvasta niissä huomaamieni pienten uskonnonfilosofiaan viittilöivien seikkaperien takia. Suosittelen kaikkia näitä elokuvia katsottavaksi kenelle vain

Elämää Yangin jälkeen (After Yang, 2021) on Kogonadan ohjaama amerikkalainen scifi-elokuva, joka kertoo rauhallisesta maailmasta jossain Amerikoissa. Tekoäly on otettu käyttöön avosylin. Elokuvan perheessä Yang-niminen huomaavainen ja lempeä androidi toimii lapsenhoitajana perheen ainoalle lapselle, nuorelle tyttöselle. Eräänä päivänä pidetty Yang lakkaa kuitenkin toimimasta, jolloin perhe joutuu miettimään mitä Yangille tehdään ja hankitaanko perheeseen uusi lapsenhoitaja hänen tilalleen. Tässä yhteydessä perhe käy läpi kokemuksiaan elämästään Yangin seurassa.

Eräässä pienessä, mutta hyvin intiimisti toteutetussa jaksossa perheen äiti muistelee keskusteluaan Yangin kanssa. He keskustelevat siitä, miten tekoälyandroidi kokee oman toimintansa loppumisen. Yang toteaa, ettei hän toivo, että olisi olemassa kuolemanjälkeistä elämää, että se ei ole hänelle tärkeää. Hän viittaa tässä yhteydessä kiinalaiseen ajatteluun sanomalla: ”There is no something without nothing”. Tämä esitettiin Ylen Teemalla suomennettuna: ”Tyhjästä ei synny mitään.”

Minusta tämä suomennos ei oikein yllä enkunkielisen tekstin syvyyksiin. Minä näen siinä taolaisen jin&jang -ajattelun erään version. Joskus luin taolaisuuden perusteoksen Tao-te-king Pekka Ervastin suomentamana. Siinä puhuttiin olevaisesta ja ei-olevaisesta. Ei-olevaisen mainittiin olevan ”kummastuksen avoin ovi”. Jin ja Jang ovat erillisiä ja silti kimpassa toistensa kanssa niin kuin Korean lipussa. Olevainen ja ei-olevainen ovat vähän niin kuin kavereita, jotka antavat toisilleen tilaa, mutta ovat aina läsnä elämässä. Kaikki me kuolemme eikä sitä tarvitse kokea tuomiona.

Neljä pientä aikuista (2023) on Selma Vilhusen ohjaama suomalainen ja ruotsalainen elokuva, joka kertoo avioparista, joka tekee rohkean päätöksen kokeilla polyamorista suhdetta. Se tarkoittaa, että molemmilla on avioliiton ulkopuolinen lemmensuhde. Tämä tarkoittaa, että kumpikin puoliso on vuorollaan poissa kotoa ulkosuhteensa parina. Voi kuulostaa ihan kivalta vaihtelulta, mutta elämässä on myös pyykinpesua ja lastenhoitoa. Näitten jakaminen kimppakamun kanssa ja varsinkin häntä ilman voi osoittautua yllättävän rasittavaksi. Avioparin mieshenkilö toimii kirkkoherrana helsinkiläisessä seurakunnassa. Joulusaarnassaan hän lukee paimenista, jotka olivat kedolla lampaita kaitsemassa. Sitten hän herää uskonnon parista oman elämänsä kriisiytyneeseen olotilaan ja lausuu saarnastuolista: ”Sinä yönä Jumala oli valtavan rohkea: Hän uskalsi syntyä ihmiseksi – kaikkine vajavaisuuksineen ja virheineen.” Elokuva päättyy papin pohdiskeleviin sanoihin saarnastuolissa. Se on vähän kuin jättäisi viimeisen rivin tai kokonaisen kappaleen pois tarinasta. Hyvä ratkaisu.

Minua on usein mietityttänyt, mitä tarkoittaa, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Ihmiset ovat kumminkin aika monenmoisia. Toisaalta, kukapa meistä ei saisi asioitaan sotkettua? Ja jos ja kun ihminen on vajavainen niin kuin on, miten sitten on Jumalan laita? Jonkun evankeliumin mukaan Jeesus puuskahti: ”Te kyykäärmeitten sikiöt, kuinka te saattaisitte hyvää puhua, kun itse olette pahoja? ” Jaa-a… Eihän paha ole kenkään ihminen vaan toinen on mälsempi toista?

Palimpsesti (2024) on Hanna Västinsalon ohjaama suomalainen scifi-elokuva, joka kertoo vanhoista ihmisistä, joille tarjoutuu tilaisuus osallistua kokeeseen, jossa he lääkeaineitten ansiosta alkavat nuortua. Nuortuminen tapahtuu hillittyyn tahtiin ja merkitsee eri asioita eri ihmisille. Aikakausi ei siis muutu, elokuvan päähahmot vain alkavat nuortua. Elokuva seuraa kahta ihmistä, Tellua ja Juhania. Tellulle tärkeää nuortumisessa vaikuttaa olevan seksi, Juhani taas alkaa jahdata nuoruutensa tavoittamatonta haavetta, avaruustieteen opintoja. Hän laittaa seinälle Juri Gagarinin julisteen ja katselee tv:stä avaruussarjaa. Tellua kiinnostaa mihin avaruusmiehet oikein pissivät, kun ovat painottomassa tilassa avaruusaluksellaan.

Tutkimusta johtava mies kertoo en muista kummalleko, että hän voi nyt kirjoittaa elämänsä uudelleen, tehdä elämästään palimpsestin, jonka hän kertoo olevan vanhan taideteoksen päällemaalaus. Wikipedian mukaan löytyneitä palimpsesteja tutkitaan juuri sen selvittämiseksi, mitä maalauksen tai kirjoituksen alta löytyy. Nähdäkseni elokuvan opetus onkin se, että vaikka kuolema tuntuu surulliselta, kaikki kumminkin odottavat meidän kuolevan, joten mitä tuota junkaamaan.

Eduard Mörike: Mozartin matka Pragiin

Saksalainen Eduard Mörike (1804 – 1875) oli romantiikan tyylisuunnan runoilija ja kertomusten kirjoittaja. Vuonna 1856 julkaistiin hänen kertomuksensa Mozart auf der Reise nach Prag. Vuonna 1987 kertomus julkaistiin Eeva-Liisa Mannerin suomentamana nimellä Mozartin matka Pragiin. Ostin ntamo-kustantamolta pikku kirjasen, joka sisältää myös suomentajan alustuksen nimellä Möriken viimeinen proosateos. Manner käy ansiokkaasti läpi Möriken uraa kirjoittajana ja oppineena sekä kertoo Möriken eristäytyvästä luonteesta ja hänen proosatuotannostaan, erityisesti kyseisestä teoksesta.

Kertomuksessa suuri säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozart matkaa vaimonsa Konstanzen kanssa Wienistä suuntana Praha (saksaksi Prag). Mozartin matkan tarkoitus on viimeistellä ensiesitystä varten oopperansa, jonka me tunnemme nimellä Don Giovanni, mutta jota kertomuksessa kutsutaan nimellä Don Juan. Muutaman matkapäivän jälkeen he pysähtyvät vaunuillaan majatalolle, jonne Konstanze jää lepäämään.

Mozart lähtee käppäilemään läheisen linnan puutarhaan, jonne hän menee omine lupineen. Linna on kreivin kotilinna, hänellä on hieno puutarha, jonka lehtimaja, etten sanoisi orangérie, vetää säveltäjäneroa puoleensa. Lehtimajassa on puuastioissa kasvavia appelsiinipuita, oleantereita sekä pomeranssipuu. Mozart menee pomeranssipuun luo ja puoliksi vahingossa tulee irrottaneeksi puusta yhden hedelmistä. Jostain syystä hän vielä halkaisee sen veitsellä. Sillä siunaaman hetkellä paikalle ilmestyy puutarhan edeskäypä joka syyttää Mozartia pomeranssin anastamisesta.

Kreivin linnassa valmistaudutaan juhlimaan kreivin nuoren veljentyttären Eugenien kihlajaisia. Pomeranssipuu ja sen yhdeksän hedelmää oli varattu erityissyistä juuri kihlajaisjuhlaa varten. Mozartin pelastaa nolosta tilanteesta se, että isäntäväki, eikä vähiten juuri Eugenie, fanittavat suurta säveltäjää ja pyytävät hänet vieraakseen.

Loppuosa tarinan ajassa etenevistä tapahtumista keskittyy kihlajaisjuhliin. Samalla Mörike antaa sekä Wolfgangin että Konstanzen selvittää tapahtumia, jotka ovat edeltäneet Prahan reissua. Mozart kuvaillaan ulkonaisesti hyväntahtoiseksi, hieman lapsekkaaksi luonteeksi, jonka rahankäyttö on tuloihin nähden turhan avokätistä. Hänen neroutensa tuodaan selvästi esille monella tavoin, suosikkini on seuraava kaunispuheinen Möriken näkemys:

Sävellys oli noita loistavia kappaleita, joissa puhdas kauneus vapaaehtoisesti, kuin oikusta, suostuu eleganssin palvelukseen, mutta siten, että samalla kun se näennäisesti verhoutuu mielivaltaisten muotojen leikkiin ja kätkeytyy häikäisevien valojen paljouteen, se paljastaa oman jalon luonteensa jokaisessa liikkeessä ja tuhlaten purkautuu uljaaseen paatokseen.

Nerouden ja hyväntahtoisuuden vastapainona on Mozartin taipumus vaipua synkkyyteen. Konstanze tuntee miehestään tämän luonteenpiirteen. Hän yrittää hoitaa perheen taloutta ja kannustaa miestään harrastamaan liikuntaa. Satunnaisia myönteisiä onnistumisia on tapahtunut, mutta mustat pyörteet myllertävät säveltäjän sisimmässä. Kihlajaisjuhlien lopulla Mozart esittää pianolla osia Don Giovannista ja nuori Eugenie käsittää musiikin heijastavan säveltäjän mielen synkkiä piirteitä. Kertomus päättyy böömiläisen kansanlaulun sanoihin, joissa orastavan kasvun muistutetaan nousevan hautaasi koristamaan.

Möriken viimeiseksi mainittu proosateos on hyvä esimerkki romantiikan tyylin kertomuksesta. Mieleen tuli kotimaisesta kirjallisuudesta Runebergin idylliseksi mainittu runo Hanna, jossa täydellisen onnen ja kukoistuksen takana lymyää toukkien maailma. Mörike itse kävi elämänsä ehtoopuolella araksi, melankoliseksi ja passiiviseksi, kunnes hiipui hiljaa pois.

Mannerin alustusteksti on 14 sivua pitkä ja itse kertomus kattaa 85 sivua. Eilen aloin tätä lukea, mutta olin edellisyön vähistä unista niin väsyksissä, että kirja putosi käsistäni kolme kertaa, jolloin annoin periksi ja kuuntelin radio-ohjelmaa, jonka ääreen nukahdin. Viime yön nukuin kohtalaisesti, joten kirja tuli melko nopsaan lukaistua.

Kirjasta tulee tietysti monissa kohdin mieleen Milos Formanin elokuva Amadeus (1984), joka pohjautuu Pushkinin näytelmään Mozart ja Salieri, vuodelta 1832. Oli kieltämättä vaikea karistaa elokuvan hahmoja mielestään kertomusta lukiessa.

Aleksis Kivi: Teokset 1 (osa alusta)

Aleksis Kivi (1834 – 1872) eli valitettavan lyhyen elämän, mutta kerkesi kirjoittaa monenlaista. Siilinjärven Jätekukon kierrätyskontista nappasin kyytiini kirjan, joka sisältää yhtä sun toista ja alkukoristeena Väinö Linnan kehuvat alkusanat. Aleksis Kiven tyylilajiksi nimetään wikipediassa realismi, mutta minä näen tekstit myöhäisen romantiikan kaartiin kuuluviksi. Mutta minä nyt olenkin vain höpsö merkonomi. Romantiikan tyylilajin piirre käsittääkseni ovat päähahmon elämän vahva nousukausi, joka kääntyy hurjaan laskuun tai päinvastoin laskukausi, jota seuraa huimaava nousu. Tarinat muistuttavat siten entisaikain maanteitä, joita pitkin uudemmilla autoilla hurjasteltaessa sai alhopaikoissa kokea mukavat muljahdukset vatsanpohjassaan. Näistä rallivaiheista esimerkeiksi kelpaavat osaksi lukemani opuksen alkupuolen tarinat ihan komeesti.

Koto ja kahleet. Eerikki asuu maalla omassa talossa, turvallisesti vaimonsa, poikansa ja vanhan isänsä kanssa. Kaapuntireissulla asiat menevät hullusti. Eerikki joutuu kahleisiin ja tutkintavankeuteen. (1852 - 1855)

Eriika. Eriika elää hyvässä talossa, josta tarvitseva löytää aina turvan ja elo on niin nuhteetonta että jotta. Joku päivä heinäpellolla Eriika sitten tuntee voimakasta heikotusta, lavantautiko lienee, sillä eiväthän hänen asiansa voi olla hullusti. (1859)

Mansikoita ja mustikoita -albumin (1860) runot:

Unelma. Vieraalla maalla unelma kotiseudusta ja kiharaisesta immestä hekuman herättää.

Kaunisnummella. Lapsen katoaminen saa äidin ja lapsen pelästymään, mutta myös kässäämään hyvän osansa.

Kullervo. Kivi on sovitelnut tämän Kalevalan kertomuksen Kullervosta näytelmäksi. Hahmojen ratkaisuja käydään läpitse ei niinkään armahtaen vaan selittäen syitä syviä. Selittämistä riittää, sillä Kullervo on täynnä vihaa ja kostonhimoa:

Oi! olis tämä keihäs Ukon vasama ja minä pitkäisenä pilven partaalla istuisin, niin tietäisinpä työni: Kulovalkean hurjan ympäri mailmaa sytyttäisin, jyristen kukistaisin taivahat maan helmaan, ja syvyyteen kaikki vaipuisivat viimein. Niin lakeutta tekisin ja ilman herrana valtaistuimellani istuisin noilla tasaisilla tantereilla. Niin juuri. Mutta miksi tämä? Mitä kaikesta tästä? – Ei autuutta jumalien, ei kirottuin öitä Tuonen tulisilla paateroilla eikä näitä päiviä täällä, vaan kaikesta loppu! Mitättömyys paras, ja kaikki antaisin jos saisin tyhjyyden.

Kullervo on selkeästi näytelmän keskushahmo, hän saa aikaan sekaannusta, tuskaa ja tuhoa missä kulkeekin. Muista hahmoista hän vaikuttaa tunteettomalta, ehkä se on vain kuori, sotisopa, jonka hän lopussa riisuu ja ilmaisee pelkonsa tulevasta tuomiosta ennen kuin surmaa itsensä. Tyylilaji ei ainakaan ole realismia, näen Kullervon luonnonvoimana, jota näytelmän muut, itsekin enemmän tai vähemmän ryvettyneet hahmot voivat kavahtaa. Sitä tehen sitten Kullervo on yhden miehen armeijana Luonto vastaan muut humut. Kivi kääntää romantiikkaan liittyvän ihmisen kamppailun luonnon voimien kanssa luonnon kamppailuksi ihmisen kanssa. Hämmentävää on että luonto kärsii tappion.

Näytelmä on kuulemma kirjoitettu vuonna 1859 johonkin kilpailuun runomuotoisena, mutta Kivi on sittemmin (1860) muokannut siitä suorasanaisen. Sanasto on osaksi vanhaa, esim. käsittää tarkoittaa käsiinsä saamista. Kiven Kullervo on wikipedian mukaan esitetty eka kerran vuonna 1882 Helsingissä Suomalaisessa Teatterissa. Tampereen Teatterin avajaisjuhlassa vuonna 1904 on myös esitetty Kullervo (lähde: Tampereen Teatterimuseon nettisivut).

Jalkapalloa mikkelinpäivän aattona

Olin oppikoulussa, kun opettaja puheli luokalle, että juhannuksesta käynnistyy kirkossa juhlaton aika, että ei ole juhlapyhiä ennen pyhäinpäivää – niin paitsi mikkelinpäivä. En varmaan sitä ennen ollut edes kuullut koko mikkelinpäivästä, enkä silloinkaan sen olemukseen ihmeemmin perheytynyt. Tänään on mikkelinpäivä, arkkienkeli Mikaelista nimensä saanut.

Sen eteläisemmän Savon pääkaupunki on Mikkeli, ruotsiksi S:t Michel. Täällä pohjoisemman Savon puolella pääkaupunkina toimii Kuopio, ruotsiksi Kuopio. Olin varmaan silloinkin aloitteleva oppikoululainen, kun Kuopion Palloseura, lyhyemmin KuPS, pelasi taas kerran Väinölänniemellä jalkapalloa vastustajanaan Mikkelin Palloilijat, lyhyemmin MP (lausutaan empee).

Isäni halusi käydä katselemassa tuon kamppailun osana sankkaa yleisömerta. Hän hankkiutui istumaan pääkatsomoon. Minä taisin majailla kentän luoteispäädyn alueella.

Sinipaitaisesta vierailijajoukkueesta jäi mieleeni Vilho Rajantie. Kovin selvää mielikuvaa ottelusta ei ole jäänyt, peli varmaankin aaltoili puolelta toiselle ja molemmilla oli vissiin mahdollisuutensa voittoon. Kuopiolaisten pettymykseksi voiton peri MP lukemin 2 – 3.

Isäni, joka oli Varkaudesta, kannusti vierailijajoukkuetta. Ainakin hän kertoi huutaneensa ”Hyvä Empee!”, jolloin joku oli heittänyt häntä selkään ohjelmalehtisnipulla. Sanotaan, että tapakulttuuri maassamme olisi heikentynyt viime aikoina, mutta tällaiset hauskat muistumat antavat ymmärtää, että on sitä osattu ennenkin ja ehkäpä vielä räikeämmin kuin näinä päivinä.

Jokunen vuosi sitten vierailin vaimoni kanssa Mikkelissä kesälomareissulla. Sain ohjelmaan sovitettua käynnin Urskilla, Mikkelin Urheilupuistossa, MP:n kotikentällä. Siellä pelattiin ottelu, jossa MP joutui nöyrtymään Paraisten Piffenille, lyhenne nimestä Pargas Idrottsförening (PIF). Lukemat olivat kiinnostavat 2 – 3. Saatiin pelin loputtua ostettua viimeiset grillimakkarat. Seuraavan aamuna hotellin aamiaispöydässä kohtasimme kaksi paraislaista miestä, jotka eivät tienneet ottelusta tuon taivaallista.

Tällä kaudella MP ja KuPS Akatemia (KuPSin kakkosjoukkue) ovat pelanneet samassa sarjassa. Se on Suomen kolmanneksi korkein sarjataso, tästä syystä nimenä on Ykkönen. Koska syksy oli vielä kohtuullisen lämmin, vain hieman alle 10 ºC, päätin käydä katselemassa ottelun.

Ajelin Kuopioon ja tankkasin Prisman ABC:llä, jossa bensa oli litrahinnaltaan 5 centtiä halvempaa kuin Siilinjärvellä. Sain auton parkkiin ihan kentän viereen, puoliajalla vilkuttelin autolle ohi kulkiessani. Pääsymaksu eläkeläiseltä oli 5 euroa. Sain otteluohjelman samaan hintaan. Minut turvatarkastettiin, jonka jälkeen kävin pissillä ja sitten kävelin aurinkokatsomoon, joka sijaitsee pääkatsomon vastapuolella. Olin ainoa katsoja siellä, tosin kamera-aitiossa oli ottelun kuvaaja ja kenties selostajakin. Katsojia vaikutti olevan noin sata henkeä, vaikka pelin jälkeen väitettiin katsojia olleen 250. Suurin osa kuulosti saapuneen Mikkelistä. Sieltä oli tultu seuraamaan tätä ottelua, jossa MP:n oli mahdollista varmistaa nousunsa Ykkösestä Ykkösliigaan, jonne joukkue hyvin sopisi. KuPS Akatemia oli päättänyt tehdä tästä noususta kivikkoista.

Ottelu oli hyvin tasainen ja vauhdikas. Tuomari Minka Vekkeli salli monessa kohdin nk. railakkaat taklaukset. Jossain vaiheessa hän näytti ulkomaalaistaustaiselle Mikkelin miehelle, että häntä oli työnnetty olkavarrella, mikä onkin hyväksyttävää. Yksi rankkari ottelussa oli kumminkin tuomittu, mutta se tuli niin pian toisen puoliajan alettua, että olin silloin pissillä. Viileähkö sää saa tällaista aikaan. Rankkarista syntyneen maalin ehdin nähdä. Peli oli vähällä päättyä MP:n tai KuPS Akatemian voittoon 3 – 2, mutta sen sijaan se päättyikin tasapeliin 2 – 2. Tämä oli sarjataulukon kannalta molemmille joukkueille vähän hankala tulos.

MP johtaa sarjaa kuuden pisteen erolla Oulun Luistinseuraan (OLS). Tosin OLS:lla on yksi ottelu vähemmän pelattuna. OLS luultavasti voittaa Jyväskylän JJK:n ja viimeinen peli molemmilla on Mikkelissä, jossa MP ja OLS sitten ratkaisevat kumpi nousee Ykkösliigaan. KuPS Akatemia kamppailee enää kolmannesta sijasta Kokkolan Pallo-Veikkojen (KPV) kanssa. Nimittäin jos JJK ei voita OLS:ia.

Kotimatkan aluksi Justas Stasevskij toivotteli radiossa Herojem slava! Sen jälkeen hänen sisarensa Dalia Stasevskan johtama Lahti Sinfonia esitti osan Helvi Leiviskän sävelteoksesta. Kultainen kauris-patsaan jälkeen oli pellolla kaksi kaurista. Kotona odotti lämmin sauna.

Pullakahvielokuvia 2: Radio tekee murron ja Meidän poikamme ilmassa – me maassa

Tällä kertaa kirjoittelen kahdesta elokuvasta, jotka ovat lennokkaita kumpikin omalla tavallansa. Molemmat perustuvat tositapahtumiin, joita ei sellaisenaan ole tapahtunut. Tai ei ollut ainakaan elokuvien valmistumisaikaan.

Matti Kassilan ohjaama, vuonna 1951 valmistunut Radio tekee murron kertoo radiotoimittajan huimasta ajatuksesta. Toimittaja päättää murtautua taidemuseoon aikeenaan nauhoittaa selostus murtovarkaudesta, jonka hän muka tekisi. Tämä pohjautuu sikäli tositapahtumaan, että Yleisradion radiotoimittaja Usko Santavuori todella toteutti tekaistun murtovarkauden radioliikkeeseen ja nauhoitti tapauksen. Isäni joskus muisteli Santavuoren vastaavanlaista nauhoitusta laskuvarjohypystä, johon siihenkin viitataan elokuvassa.

Elokuvan radiotoimittaja on nimeltään Toivo Teräsvuori ja häntä esittää Hannes Häyrinen. Tämä on mielestäni hänen paras elokuvansa. Häyrinen sai osastaan Jussi-palkinnon. Hänen suorituksessaan on juuri sitä hupatusta ja hökellystä, josta Häyrinen tunnetaan. Tavaratalokohtaus, sitä edeltävä pakeneminen poliisin tiloista ja takaa-ajo kaupungin kaduilla ovat elokuvan parasta antia. Niissä Häyrinen pääsee esittämään liikunnallista osaamistaan. Samaa vielä lisää tavoittavat kohtaukset ravintoloissa ja rautatieasemalla. Kohtaukset on leikattu ripeästi eteneviksi, mikä lisää vauhdikkuuden tuntua. Sivuosien esittäjät maalaavat kaupungista elävän näköisen tapahtumapaikan. Matti Kassilan vaimo, Aino Mantsas tekee aivan ihastuttavan suorituksen ravintola Tornin tarjoilijana, Kassila itse nähdään hotelli Tornin portieerina. Toimittaja Teräsvuoren palkintonaista Eilaa esittää Ritva Arvelo, joka on varmaan viehättävimmillään juuri tässä elokuvassa. Elokuvan konna, Mister Knickerbocker on hurmaava taidevaras, joka ei tee pahaa niille, jotka joutuu hetkeksi vangitsemaan. Hänen osassaan nähdään Kunto Karapää. Poliisietsivää näyttelee tunnetulla jämerällä tavallaan Kullervo Kalske.

Kesto 91 min.

Meidän poikamme ilmassa – me maassa on vuonna 1934 valmistunut juonellinen elokuva, joka esittelee Suomen ilmavoimien toimintaa ja kalustoa. Erkki Karu oli elokuvan tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja ja leikkaaja. Pääosaa, lentäjäluutnantti Kurkea esittää Joel Rinne.

Elokuva on jo melko vanha ja ajan silloittama, jotenka puheäänissä on paikoitellen ylimääräistä värinää. Se luo tietysti oman tunnelmansa, mutta tekstityksellä sanoista saa hyvin selvän. Katselin tätä elokuvaa pullakahvien ääressä, alun nähtyäni nukahdin puoleksi tunniksi, mutta sain ihan sujuvasti juonesta kiinni. Kun nukahdin, lipuivat hakaristitunnuksin (ja vesitasoin) varustetut kaksitasot veteen ja kiihdyttivät siitä ilmaan. Tämä sopi mainiosti näillä seuduin meneillään olleitten hornet-harjoitusten äänimaisemaan.

Maisemista puheenollen elokuvassa suoritetaan lentokilpailu, jonka yhteydessä esitetään hienoja ilmakuvia Haminasta ja Viipurin linnasta. Sen jälkeen aloitetaan elokuvan romanttisempi puoli, kun lentokoneeseen tulee moottorivika ja se joutuu laskeutumaan järveen jossain päin Suomea. Järvessä sattuu olemaan pulikoimassa kaunis nuori nainen (Martta Kontula) muodikkaassa uima-asussa. Hän kyselee, eikö Suomen järvissä enää saa uida rauhassa? Tällaisia ei hornet-aikana enää kukaan kysele, paitsi ehkä minä. Syntyvästä romanttisesta kohtauksesta voisi jollekin tulla mieleen Veit Harlanin ohjaama saksalainen elokuva Opfergang (1944). Ihastus syttyy, joskin Kurki lehahtaa takaisin taivaalle kilpailua jatkamaan.

Elokuvan vakavampi puoli käsittelee kuumehourailua, jonka aikana Kaarlo Angerkosken esittämä väestönsuojelutarkastaja näkee edessään tulevan suursodan totaalisen puolen, eli lentoasein kaupunkeihin ja sitä tehen sitten siviiliväestöön kohdistuvan tuhoamistyön. Tätä kuvataan tarkastelemalla vihollisen Suomeen tekemän hyökkäyksen aiheuttamaa sekasortoa. Jo elokuvan alkupuolella on kuvattu millaista tuhoa eripainoiset pommit pystyvät tekemään suojaamattomille rakennuksille vaikkeivät niihin edes osuisi. Loppuosassa havainnollistetaan sitä miten siviiliväestön on toimittava ilmahyökkäyksen aikana. Edellisen suursodan vaikutteet ilmenevät kaasuaseen käytössä, muuten näkymät vaikuttavat tulossa olevan kannalta valitettavan uskottavilta. Tämä kaikki siis esitettiin suomalaiselle yleisölle jo kuusi vuotta ennen toista maailmansotaa. Se vaikutti varmaan maanpuolustushenkeen, mutta ei ehkä niinkään aseistuksen hankintaan.

Kesto 121 min.

Kuunnelmien naisia tärpätin katkussa

Ylen tuoreempien kuunnelmien osastoon lukeutuu kolme vuonna 2023 valmistunutta, noin tunnin pituista kuunnelmaa, jotka kertovat tunnetuista suomalaisista maalaustaiteen edustajista. Kyseiset taidemaalarit edustivat naissukukuntaa. Kirjoitan muutaman sanasen näistä kuunnelmista, jotka muodostavat Ylen mukaan taiteilijatriptyykin.

Minua kiinnostaa valo on Iira Halttusen kirjoittama ja Mirkka Kallion ohjaama kuunnelma Elin Danielson-Gambogista (1861 – 1919). Pääosaa esittää Manuela Bosco. Hänen lisäkseen tärkeässä osassa taiteilijatoveri Dora Wahlroosia esittää Sirpa Järvenpää. Kuten kaikki tämän taiteilijatriptyykin kuunnelmat, tämäkin sirpaloi aikaa, mikä on vakiintunut tavaksi kertovassa taiteessa jostain syystä. Se vaatii kuunnelman kuuntelijalta herpaantumatonta keskittymistä, sillä onhan hyvä tietää, kuka kuunnelmassa on äänessä ja missä ajassa. Elinin ja Doran puheet erottuvat toisistaan joten kuten, mutta onneksi paremmin saan selvän myöhäisemmässä ajassa Danielson-Gambogin maalausta tarkastelevasta tutkijasta, jota esittää Inkeri Wallenius ja hänen assistentistaan, jota esittää Henrika Nieminen.

Oli kiinnostavaa saada lopultakin jokin mieleenpainuva seikka, josta muistan Danielson-Gambogin erikoisen nimen. Hän oli naimisissa italialaisen taiteilijan, Raffaello Gambogin kanssa ja häneltä on peräisin rouvan nimen erikoinen loppuosa. Kuunnelmassa mainitaan usein Pariisi kuvataiteilijoitten jatko-opintojen seutuna. Kotimaassa opetusta on jakanut Adolf von Becker. Toinen tärkeä kotimainen tapaamispaikka ja inspiraation antaja on ollut taidemaalari Victor Westerholmin perustama Önningebyn taiteilijayhteisö Ahvenanmaalla. Myöhemmin tietysti Danielson-Gambogi oleskeli ja työskenteli paljon Italiassa. Kiinnostavaa oli myös saada kuulla, että tunnetussa työssä Päättynyt aamiainen, mallina on ollut taiteilijan sisar.

Kuunnelma on vuodelta 2023 ja sen kesto on 51 min.

Viimeinen taulu on Kirsi Porkan käsikirjoittama ja ohjaama kuunnelma Ellen Thesleffistä (1869 – 1954). Pääosan 79-vuotiasta Ellen Thesleffiä esittää Marja Packalén. Ellen asuu Lallukan taiteilijakodissa Helsingissä ja haaveilee vielä yhden taulun maalaamisesta. Mutta hän on kriittinen, hän osaa, mikä tahansa ei kelpaa. Hänen sisarensa Thyra hommaa Ellenille kotiapulaisen, nuoren Leenan, jota esittää Lumi Aunio. Nämä kaksi valtaavat shown Ellenin muistoissa kulkevilta nuorelta Elleniltä (Emilia Sinisalo) ja hänen toiselta sisareltaan Gerdalta (Meri Nenonen), joitten puheäänet muistuttavat liiaksi toisiaan.

Ellen on saanut päähänsä ajatuksen: ”Minä maalaan kuin jumala”. Asenne omaa taidetta kohtaan on liian vaativa, viimeisen työn on oltava loistelias. Nuori, kömpelö kotiapulainen huomauttaa, ettei kaikilla ole mahdollisuutta opeskeluun ulkomailla, ei ehkä minkäänlaisiin opintoihin. Lallukan taiteilijakodin ateljeeasunto on Leenan silmissä uskomaton ja niin muistaa Ellenkin ajatelleensa, kun taloon muutti pari vuosikymmentä sitten. Ellenin elämänusko hiipuu, liikutaan tosiaankin viimeisen rajan tuntumassa.

Kuunnelman asetelma toimii, uskoisin, että nuoren Leenan ja vanhan Ellenin keskinäisenä vuoropuheluna tarina olisi toiminut ilman ihmeempää aikajärjestyksen silpomista.

Kuunnelma on vuodelta 2021 ja sen kesto on 44 min.

Helene on nimeltään Helena Kallion Rakel Liehun vuonna 2003 julkaistusta, samannimisestä romaanista dramatisoima kuunnelma, joka kertoo Helene Schjerfbeckistä (1862 – 1946). Helena Kallio esittää itse Heleneä. Hänen äitiään esittää Heidi Krohn. Äänet erottuvat helposti toisistaan. Helena Kallio kuulostaa piristävästi erilaiselta kuin Laura Birn samaan romaaniin pohjautuvassa elokuvassa. Kuunnelma on vuodelta 2004.

Kuunnelman paras ansio on se, että Helenen ja hänen äitinsä lisäksi kolmantena hahmona kuullaan Juha Mujetta, joka esittää taidekauppias Gösta Stenmania. Kolmen hahmon kuunnelma pysyy kompaktina ja selkeänä. Helenen veljen Magnuksen kommentit luetaan kirjeestä.

Kuunnelman asetelma alkaa olla jo tuttu: Helene on köyhä taiteilija, joka asuu äitinsä kanssa Hyvinkäällä. Elämä on kituuttelua, vaikka Helene on opiskellut Pariisissa ja toiminut Helsingissä Taideyhdistyksen piirustuskoulun opettajana ja kaksi hänen merkittävää työtään on ostettu Ateneumin kokoelmiin. Lopulta onnekkaan sattuman kautta hänen työnsä päätyy taidekauppiaan nähtäväksi ja hän palkkaa Helenen maalaamaan tauluja hänen myytäväkseen. Helenen veli pyrkii lokkaamaan sisaren tulot perikunnan eli itsensä käyttöön, kunnes Helene saa huomautettua, että laki on tältä osin muuttunut ja rahat kuuluvat Helenelle.

Kesto 52 min.

Kiva taiteilijatriptyykki, Maria Wiik olisi myös kiinnostanut, samoin Amélie Lundahl ja Fanny Churberg. Saisiko heistä uuden trippelin?

 

Ellen Thesleffin maalaus Thyra Elisabeth (1892) HAMin näyttelyn julisteessa vuonna 2019.

 

Setäelokuvia 9: Mies ja alaston ase

Lauantaipäivänä käväisin vaimoni, tyttäreni ja hänen miesystävänsä kanssa katselemassa elokuvateatterissa elokuvan Mies ja alaston ase (The Naked Gun). Vuonna 2025 valmistuneen elokuvan ohjasi Akiva Schaffer, tuottajana Seth MacFarlane. Elokuva perustuu kolmeen aikaisempaan elokuvaan, joissa seurataan Frank Drebin -nimisen etsivän toilailuja. Nämä elokuvat perustuvat vielä aikaisempaan tv-sarjaan, jota en tunne, mutta jonka kuulemma asiantuntijat ovat katselleet.

Aikaisemmissa elokuvissa, jotka olen katsellut, Frank Drebiniä esittää Leslie Nielsen. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten juuri näistä Mies ja alaston ase -elokuvista sekä Hei, me lennetään! -elokuvista. Elokuvat edustavat vauhdikasta crazy-huumoria. Tämä uusin Alaston ase on valmistunut kolmisenkymmentä vuotta edellisen jälkeen, joten pääosaan on etsitty uusi jamesbond. Hän on Liam Neeson, joka tunnetaan toisentyyppisistä osista monista elokuvista. Hupaisan viittauksen Skotlannin historiaa kuvaavaan elokuvaan Rob Roy voi nähdä tämän elokuvan aloitusjakson huipentumana – ase ei sentään ole aivan alaston. Tämä uusi Frank Drebin on aikaisemman setämiehen poika eli Frank Drebin Jr. Myös muut poliisimiehet ovat saaneet poikansa seuraajakseen, kuten Drebinin työpari Ed – hänen osassaan touhuaa Paul Walter Hauser. Palkintoleidiä esittää Pamela Anderson, joka esiintyi pari vuotta sitten tv-sarjassa Baywatch. Roistojen pomona elokuvassa nähdään Danny Huston.

Yleensä tällaisia elokuvia kutsutaan uudelleenlämmitetyiksi ja tarkoitetaan sanoa, että johan tuo on nähty. Kuitenkin monet uudelleenlämmitetyt ruuat maistuvat jostain syystä paremmilta kuin eilenpäiväiset. Lihakeitot, makaronilaatikot ja kaalilaatikot saavat ytyä rasvankärystä ja saostuvat suussasulaviksi.

Toisaalta – jos haluaa kuvailla crazy-huumorielokuvia, voi eräs tapa olla huonon maun elokuva. Mikäli elokuvaa alkaa katsella aikaisempaa tuotantoa tuntematta, huono maku voi tökätä herkkään omaantuntoon tai johonkin sellaiseen. Mutta kun sitä osaa odottaa ja jättää moralisoinnin johonkin toiseen kertaan, ei hätkähtele turhia vaan nauttii alusta asti. Niin oudolta kuin Ameriikan meininki nykyään näyttääkin, sisältävät tällaiset elokuvat ylilyöntejä sellaisella momentilla, ettei tapahtumia voi ottaa tosissaan. Asiantuntijat, jotka ovat jo katselleet elokuvia edeltäneet sarjatkin, saattavat pitää elokuvan huumoria liiaksi vanhan kertauksena, mutta minä, kuten varmaan monet muutkin elokuvan katselijat, jotka eivät tunne elokuvan historiaa kohtaus kohtaukselta, ovat vain iloisia saadessaan katsella hyviä vitsejä. Vanhat vitsithän ovat parempia kuin pussillinen uusia. Sitä paitsi tämän elokuvasarjan crazy-huumori sisältää myös aimo annoksen parodiaa poliisifilmeistä, minkä monet niistä ansaitsevatkin.

Niin että kannattiko tämä käydä katselemassa? Vastaan: Kyllä. Käytiin päivänäytöksessä, joka alkoi siinä yhden tienoissa. Sali oli pieni, katsojia kymmenkunta. Penkkiin upposi kuin uneen, mutta kertaakaan en nukahtanut. Nauroin välillä niin, että piti ottaa silmäklasit pois ja pyyhkiä silmiä. Elokuvan puolivälin paikkeilla oli hupsu alppimajajakso, jonka aikana sai vähän rauhoittua. Jäätiin saliin loppuun saakka, kun haluttiin nähdä lopussa oleva vitsailu. Sitä ennen kuultiin Liam Neesonin esittämä lemmenlaulu. Elokuvassa myös Pamela Anderson esittää jazzlaulua. Ja kyllä häntä kelpaa myös katsella.

Kesto 85 min.

Pullakahvielokuvia 1: Miljoonavaillinki

Maisteriksi tituleerattu elokuvien tuottaja ja ohjaaja T. J. Särkkä ohjasi vuonna 1961 valmistuneen elokuvan Miljoonavaillinki. Elokuva perustuu Mika Waltarin kirjoittamaan samannimiseen, aikanaan menestyksekkääseen näytelmään. Särkkä teki käsikirjoituksen elokuvaa varten.

Kuten näytelmä, myös puheena oleva elokuva on hupailu, jossa voi nähdä taustalla vakaviakin varoituksen sävyisiä huomioita. Toisaalta huomiota voi myös herättää mainion tarinan kyky valottaa hahmojensa hyveellisiä ja paheellisia puoliskoita. Teatterissa ne huomiot ovat ehken jääneet enemmän taustalle kuin kodin pullakahvintuoksuisassa ympäristössä elokuvaan keskittäytyessä. Teatterissa katsojaan saattaa tarttua lievähkö hurmahenkisyys, halu nauraa hohottaa kun kerran muutkin niin tekevät. Kotona vastapäisessä nojatuolissa sikeitä vetävä kissa vaikuttaa kovin eri tavoin. Siinä muuttuu katsoja pullakahvin ja elokuvan ääressä jotenkin filosofiksi, otsa rypistyy tahattomasti ja harhailemaan pyrkivä katse nauliutuu aika ajoin kuvaruutuun kuin pyrkisi näkemään kauemmas.

Miljoonavaillingissa saamme kurkistaa Imupainepuristin Oy:n pääkonttoriin. Jokseenkin kaikkia lankoja käsissään pitää konttoripäällikkö Jakob ”Yrni” Ryhtilä. Hän on tarkka mies, jonka päivittäisten liikkeitten perusteella lehtimyyjä tarkastaa kellonsa. Ryhtilä johtaa hierarkisesti järjestynyttä konttoria, jossa hierarkian tasot ovat toimitusjohtaja, konttoripäällikkö ja alaiset. Ryhtilä vaatii täsmällisyyttä, joku voisi nähdä hänet kaavoihinsa kangistuneena ja niin voisi joku toinenkin. Tämän päivän konttorissa Ryhtilän kaltaisella johtajalla olisi kenties sihteeri vain vanhan tavan vuoksi, konttorin työasiat hän hoitaisi itse tietokonepohjaisesti. Hänen konttorissaan kaikki on rytmitettyä, tarkasti mietittyä, elikkäs kuten eräs hänen alaisistaan lipsauttaa: helvetillistä.

Tapahtumat käynnistyvät huhtikuussa, on perjantai ja kolmastoista päivä. Ryhtilä on ollut yhtiön palveluksessa 20 vuotta. Laskeskelin tästä, että silloin hän olisi tullut yhtiöön harjoittelijaksi vuonna 1941. En tarvinnut tähän edes laskukonetta, sillä olen ihan itse syntynyt vuonna 1961. Elokuva on siis ikätoverini, joskin lopummalla vuotta valmistunut. Arvelen, että tämä laskutoimitus on kenties jäänyt maisterilta tekemättä, mutta tuskin katsojilta – sodasta oli tuolloin kulunut kumminkin verrattain lyhyt aika. Waltarin näytelmä sen sijaan on vuodelta 1959, joten sen mukaan Ryhtilä olisi mennyt Imupainepuristin Oy:n palvelukseen jo ennen sotia, vuoden 1939 keväällä. Joku voisi laskeskella, että kenties Ryhtilä on viettänyt ison osan sota-aikaa yhtiön palveluksessa ja sotilaallisella täsmällisyydellään maksaa velkaansa isänmaalle – alaisiaan säästämättä. (Vuonna 1956 oli huhtikuun 13. päivä perjantai).

Elokuvan näyttelijäkaarti on maineikas, Ryhtilää esittää Helge Herala, hänen enemmän tai vähemmän siveellistä puolisoaan Ansa Ikonen. Toimitusjohtajana keekoilee Jussi Jurkka, hänen varallisuuttaan imupaineella puristavana rakastajattarena nähdään Liana Kaarina. Pirkko Mannola ja Pentti Siimes ovat konttorin toimihenkilöitä. Muitakin kivoja hahmoja esiintyy, mainittakoon Ryhtilän vaimon rakastajaa, huilistia, esittävä Leevi Kuuranne ja uudistushenkisiä riimejä venyttävänä iskelmälaulajana loisteleva Risto Mäkelä.

Mikä sitten on miljoonavaillinki? Sillä tarkoitetaan kavalluksen aiheuttamaa kassavajausta, joka tässä tapauksessa on syntynyt, kun tilauksesta maksuksi saatu suurelle summalle kirjoitettu shekki on päätynyt toimitusjohtajan omaan käyttöön. Tapahtunut valitettava kehvellys nostaa esiin kaikkien elokuvan henkilöitten huonot ja parhaat puolet. Katsoja voi kuitenkin olla huoleti, kyllä kaikki jollakin tapaa järjestyy – juuri siksi puhumme pullakahvielokuvasta.

Kesto 104 min.

Sokea kirjakauppias – uutta sorbiproosaa

Vuonna 2010 julkaistiin tuotteliaan kääntäjän Eero Balkin suomentama teos Sokea kirjakauppias, kuvailevana alaotsikkona uutta sorbiproosaa. Nyt sitten lukukierteeni viime vaiheissa poimin kirjan kirjahyllystäni ja vähän kerrassaan luin sen.

Kun 1980-luvulla kävin rupattelemassa silloisen tuttavani luona, otin kerran puheeksi vendikansan, joka mainitaan myös Ruotsin kuninkaallisten alamaisina. Mainitsin, että olisipas jännää, jos Euroopasta löytyisi vielä vendikansaa. Tuttavani tyrmäsi puheeni joutavana höpötyksenä. Tuolloin ei vielä kirjahyllystäni löytynyt Sokeaa kirjakauppiasta, mutta nyt tuo sokea piste Euroopan Herran kukkarosta on löytynyt.

Sorbit ovat Saksan itäisissä osissa (aiemmin siis DDR:ssä) Lausitzin (sorbiksi Lužica) alueella elävä länsislaavilainen kansa, jolla on oma kielensä, itse asiassa kaksikin: yläsorbi (Serbja) ja alasorbi (Serby). Sorbeja on noin 60000. Saksassa he puhuvat oman kielensä ohella saksaa. Puolan puolella sekä Tshekissä sorbit ovat sulautuneet pääväestöön. Yläsorbit asuvat pienemmillä paikkakunnilla, ovat katolisia ja ovat paremmin säilyttäneet identiteettinsä. Alasorbit ovat luterilaisia ja asuvat seuduilla, joissa on selkeä saksalaisenemmistö, jonka parissa monet sorbit ovat saksalaistuneet.

Puheena olevan kirjan alussa Eero Balk kuvailee sorbien kohtaloa ja kirjallisuutta sujuvassa puheenvuorossaan. Sen jälkeen luettavana on kolmeltatoista sorbikirjailijalta tekstejä, jotka on alunperin julkaistu vuoden 1990 jälkeisinä aikoina.

Róža Domašcyna: Mihin tästä kaikesta on? Esseessään kirjailija muistelee kielenkäyttöä menneinä aikoina ja pohdiskelee sorbikielten ja -kirjallisuuden nykynäkymiä. Domašyna kertoo miten nuorena näki sorbinkielisen kirjallisuuden kansallisen vaatimuksen ja saksankielisen kirjallisuuden määrän valtavuuden. Ruusuisessa kotiympäristössä kieltä on voinut käyttää, mutta monet kirjailijat käyttävät sen rinnalla saksaa. Hän kuvailee kielensä mahdollisuuksia unen salakielisenä viestinä, koettuina hetkinä, jotka saa parhaiten kiinni lapsen näkökulmasta.

Měrka Mětowa: Viimeinen satu. Häävierasten seksuaaliset toiveet ja pettymykset.

Měrka Mětowa: Retki paratiisiin. Krimhilda pääsee pienen poikansa kanssa Bukarestista Saksaan. Pojalle riittäisi kun saisi kaiken.

Dorothea Šołćina: Loittonevat renkaat. Maahantulijaa kiusataan rankasti.

Lubina ja Dušan Hajduk-Veljković: Sokea kirjakauppias. Nuori Florian opettaa sokeaa näyttelevälle työhönopastajalleen mihin suuntaan pistekirjoituksen maailmakin pyörii.

Róža Domašcyna: Onejm. Róža muistelee millaisiin muotoihin hänen nimensä on taipunut. (mjeno = nimi)

Róža Domašcyna: Kun halusin kirjakaupanmyyjäksi. Kertomus intohimoisesta lukuharrastuksesta ja työhaastattelusta Haus des Buches -kirjakaupassa.

Měrka Mětowa: Häpeä. Elojuhlat nostavat esiin perheen kaksikielisyyden ongelmat.

Lubina ja Dušan Hajduk-Veljković: Led Zeppelin. Mèrćin menee puolisonsa Luizan kanssa tyhjentämään isän asuntoa ja antaa Luizan heittää isän menneisyyden kierrätykseen.

Róža Domašcyna: Parantuminen. Kutittaa sieltä mistä voi raapia. Sorbinkielen puolestapuhuja kansattoman kansanparantajan tykönä.

Benedikt Dyrlich: Lintuhääjuju. Lyhyt kertomus mustavariksen ja harakan odotetuista, perinteisistä, mutta peruuntuvista häistä. Sorbisymboliikkaa.

Dorothea Šołćina: Mutkitteleva polku. Lisää sorbisymboliikkaa. Viheriä vesihiisi yrittää raivata auki päivittäin umpeenkasvavaa polkua.

Beno Budar: Ole iloinen, että olet olemassa! Mieleiseni teksti, joka perustuu paljolti vuoropuheluun. Marko elää äitinsä kanssa ja iloitsee kesälomasta, kunnes...

Měrana Cušcyna: Viimeinen keitto. Emilja saa paketin, jossa ei ole lähettäjän nimeä.

Benedikt Dyrlich: Raukka himoitsee omenaa. Omena, pyöräilyä ym. Lyhyt tarina, joka hurautti yli hilseeni.

Róža Domašcyna: Kohtaus kaksoisaltolle. Kertoja Cyna käy keskustelua riemumielisen itsensä (Kecin) kanssa. Tärkeässä osassa seudun ruskohiilikaivosten pöly ja lapsuus pioneeripaidassa, sorbiaatteita unhoittamatta.

Jěwa-Marja Čornakec: Kyyhkyllä on mustat jalat. Kertomus sijoittuu sosialismin aikoihin, mutta sen voi lukea vertauskuvana sorbikansan hiljaisesta hajoamisesta. Lora asuu vanhassa, joskus komeassa asuinrakennuksessa, joka rapistuu ja on päätymässä koitten ja rottien valtakunnaksi.

Benedikt Dyrlich: Komeljanttarin epäonnistunut synnintunnustus. Hieno kertomus, jonka voi tulkita kertovan sosialistisen järjestyksen jälkipyykistä tai sorbien keskinäisistä mieluiluista ja selkäänpuukotuksista. Sorbien lisäksi kyseeseen voivat tulla ketkä tahansa muutkin immeisolennot. Elämä on sumeampaa kuin hyvä tai paha, kyllä tai ei.

Jurij Koch: Violetti aika. Kovaksikeitettyjen dekkarien tapaan kirjoitettu hupailu, jossa kurkotetaan lähimenneisyyden karuihin aikoihin, jolloin kaikkia kytättiin ja uuteen aikaan, jolla on oma tapansa suhtautua menneisyyteen.

Měrka Mětowa: Korkokengissä Prahaan. Ilmeisen omakohtainen kertomus neitosen matkasta taiteilijaisän seurassa Prahaan. Taiteilijatapaamisia, vierailu Vendiseminaarissa.

Ingrid Hustetowa: Vanhan auton murheita. Valikoiman ainut alkuaan alasorbiksi kirjoitettu novelli. Vanha volkkari kertoo ajokunnostaan ja kuljettajastaan (omistajasta). Nainen ratissa kulahtaneella kulkupelillä aurinko konepellissä herättää huomiota.

Dorothea Šołćina: Pieni arkipäivän huviretki. Kääntäjä saa päähänpiston, joka lyhentää hänen hiuksiaan. Sujuvaa kerrontaa.

Lubina ja Dušan Hajduk-Veljković: Perintö. Hienostuneen hirtehisellä maulla rakenneltu kertomus nuoresta, kärsivällisestä miehestä, joka saa kauan odottamansa perinnön. Tykkäsin maidonerityksestä ja erityisesti loppukäänteestä.

Benedikt Dyrlich: Rajoilla. Rakastavaiset kaikessa lemmekkyydessään ylittävät rajan eikä siitä heidän päätään silitetä.

Měrka Mětowa: Sunnuntai sairaalassa. Sairaalan lohduton sunnuntaikierto ruuvaa potilaitten hermoja kireämmälle.

Fabian Kaulfürst: Kalmattaren silmät. Nuorisorikollisuutta, rakkautta ja kansanperinteistä kummittelua Budyšinissa (saks. Bautzen), yläsorbien tärkeässä, historiallisessa kaupungissa, joka on tapahtumapaikka useimmissa kirjan novelleissa.

Lubina Hajduk-Veljkovićowa: Sudenilma. Budyšinista käynnistyvä rakkaustarina, joka muuttuu talvisessa pimeässä kauhutarinaksi.

Lubina Hajduk-Veljkovićowa: Paternoster. Rikostarinain kirjoittaja joutuu sanaharkkaan fiktionsa päähenkilön kanssa.

Benedikt Dürlich: Saarnien alla marjassa. Karviaiset, saarnet, oravat ja noidan luudat, siinäpä tarinan ainekset poimittuna.

Kito Lorenz: Islantilaistyylinen satu. Tarinassa on Daniil Harmsin satujen tyyliä ja napakkuutta. Pitäisi varmaan lukea islantilaisia satuja. Tää on hyvä.

Kito Lorenz: Faladein häkki. Suullisesti esitettynä vaatisi varmuutta erinäisten sanojen lausumisessa. Makaaberi juttu kuten edellinen, mutta sen verran paksu, ettei tule paha mieli.

Kirjassa on 269 numeroitua sivua. Lopusta löytyy pieni luettelo paikannimistä sekä kirjoittajien lyhyt esittely. On sisällysluettelo myös ja kustantamon muitten kirjain nimiä.

Die weiße Hölle vom Piz Palü

Katselin vuonna 1929 valmistuneen saksalaisen elokuvan, jonka saksankielinen nimi on Die weiße Hölle vom Piz Palü. Elokuvan ohjasivat Arnold Fanck ja Georg Wilhelm Pabst. Pääosia esittävät Gustav Diessl (Tohtori Johannes Krafft), Leni Riefenstahl (Maria Maioni) ja Ernst Petersen (Hans Brandt). Käsikirjoituksen tekivät Arnold Fanck ja Ladislaus Vajda. Kyseessä on vuorikiipeilystä kertova draamallinen mykkäelokuva, joka kunnostettiin vuonna 1998 ja varustettiin Ashley Irwinin säveltämällä musiikilla, jonka esittää Babelsbergin Saksalainen Elokuvaorkesteri. Musiikki on klassisen tyylin mukaista ja paikoin mahtipontista vuorien mahtavuutta korostaen. Minä katselin youtubesta englanninkielisillä teksteillä varustetun version nimeltä The White Hell of Piz Palü.

Alkuteksteissä kerrotaan elokuvan alkuna olleen lyhyen uutisen sanomalehdessä. Uutinen kertoi nuorista kiipeilijöistä, jotka olivat Innsbruckin seutuvilla joutuneet sivuun reitiltään ja kamppailleet henkensä edestä seitsemän päivää.

Elokuvan aiheena on tragedia eikä elokuva jää uutisesta jälkeen traagisuudessa. Tapahtumapaikkana ja kuvauspaikkana toimii Sveitsin Berninan Alpeilla sijaitseva huippu nimeltä Piz Palü. Tässä tapauksessa paikka todellakin toimii, pelkkä Föhn-tuuli ei puhku vuorenrinteen ainoana osuutena, kasautunut lumi näyttää lähtökohtaisesti vaaralliselta ja se osoittautuu juuri niin kohtalokkaaksi kuin odottaa sopii. Kuvat jäisenä ja lumisena odottavasta vuorenhuipusta ovat toimivia. Tosin aika paljon niitä tulee, mutta eiköhän se ole ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, etteivät elokuvien katsojat sata vuotta sitten olleet katselleet tv:n luontodokumentteja, joitten teossa on käytössä aivan uudenlainen tekniikka.

Alussa tohtori Johannes (”Hannes”) Krafft on kiipeilemässä Piz Palün rinteellä nuoren vaimonsa Marian kanssa, kun äkillinen lumivyöry surmaa nuorikon eikä hänen ruumistaan löydetä jäisestä rotkosta. Tohtori järkyttyy ja jää vuosikausiksi kiipeilemään vuoren maisemiin.

Muutama vuosi myöhemmin kihlapari Hans ja Maria saapuvat Piz Palün lähellä olevaan kiipeilijäin majaan. He tapaavat tohtori Krafftin ja pyytävät saada lähteä hänen kanssaan kiipeämään Piz Palülle. Tohtori suostuu. Samaan aikaan joukko sveitsiläisiä opiskelijoita on lähdössä kohti samaa huippua. Syntyy kilpailu, jota vuorenrinteille kasautuneet lumimassat näyttävät odottelevan. Syntyykö kilpailua myös Mariasta ja periikö kukaan voiton?

Elokuvan nimen ”valkoinen helvetti” lienee peräisin jaksosta, jossa urhea pelastuspartio yrittää henkensä kaupalla löytää lumivyöryn uhreja öisestä rotkosta, jota he valaisevat soihduilla. Pohjattomalta näyttävän rotkon jäiset seinämät kimaltelevat soihtujen valossa ja luovat näkymän, joka tuo mieleen Danten kuvauksen Helvetistä. Tekstinä onkin lyhyesti: ”Inferno”.

Tapahtumiin on ympätty myös lentokone, jota käyttelee näyttäviä silmukoita suorittaen eka maailmansodan lentäjä Ernst Udet. Hänen onnistuu paikantaa kadonneet kiipeilijät. Siitä on kuitenkin vielä matkaa heidän pelastamiseensa.

Tästä elokuvasta on leikattu ja kunnostettu useampia versioita ja 1950-luvulla elokuva tehtiin uudelleen. Katsomani youtubesta löytyvä versio on pituudeltaan 134 min.