Saksalainen elokuvaohjaaja Veit Harlan (1899 – 1964) oli Saksan natsihallinnon ajan maineikkaimpia ohjaajia. Hänen vaimonsa oli ruotsalainen Kristina Söderbaum, joka näytteli pääosaa Harlanin ohjaamassa, vuonna 1943 valmistuneessa elokuvassa Immensee. Harlan laati yhdessä Alfred Braunin kanssa käsikirjoituksen, joka perustuu Theodor Stormin (1817 – 1888) novelliin Immensee.
Elokuva on saanut kuvailevaksi alaotsikokseen Ein deutsches Volkslied – suomeksi: saksalainen kansanlaulu. Musiikki, jonka on säveltänyt Wolfgang Zeller, on olennainen osa elokuvaa, jossa nuori lahjakas säveltäjä lähtee pieneltä, idylliseltä kotiseudultaan opiskelemaan musiikkia Elben rantakaupunkiin, vähän kuten eräät rautalankabändit 1960-luvulla.
Tyylilajina elokuvassa ja tarinan huomioonottaen luullakseni myös novellissa on romantiikka vaikka kirjailija Stormin myöhemmän tuotannon tuntien siinä halutaankin nähdä myös varhaisen realismin piirtehiä. Mielestäni saksalaisessa romantiikassa on siinä määrin potenssia, ettei sitä tarvitse mennä jälkeenpäin realismin alle siloittelemaan.
Nuori säveltäjä Reinhardt Torsten (Carl Raddatz) elää onnellista nuoruusaikaa Immenseessä, pienellä, pastoraalisella paikkakunnalla Saksassa. Hän seurustelee naapurin tytön Elisabeth Uhlin (Kristina Söderbaum) kanssa. Nuoret uiskentelevat Immensee-järvellä ja käyvät toisinaan poimimassa tyynestä lahdelmasta valkoisia lumpeenkukkia. (Elokuvaa onkin Suomessa esitetty nimellä Lumpeenkukka). Elisabeth ei halua kuitenkaan enää poimia lumpeita, sillä hän pelkää niitten varsien takertuvan jalkoihinsa. Näin käy Reinhardtille, mutta hän pääsee omin voimin pois pälkähästä. Kukkaa hän ei saa.
Nuorten kaunista kesäidylliä varjostaa tieto siitä, että Reinhardt on lähdössä musiikkiopintoihin Hampuriin. Lohduksi Elisabethille Reinhardt lahjoittaa punatulkun puisessa häkissä ja penkin, jonka hän on itse rakennellut koivupuista. Lupaukset paluusta lohduttavat Elisabethia yhtä vähän kuin se, ettei Reinhardt tahdo sydänystävänsä tulevan saattelemaan häntä junalle. Ajan oloon villi punatulkku kuolee häkissään ja Elisabeth hautaa sen Immenseen rannalle koivupuisen penkin viereen. Naapurin Erich, Immenseen kartanon nuori isäntä, lahjoittaa Elisabethille keltaisen kanarialinnun kauniissa häkissä.
Musiikkiopintojensa aikana Reinhardt palvoo muistoaan Elisabethistä omistaen hänelle kaksitoista säveltämäänsä laulua. Vieraillessaan pitkän ajan kuluttua Elisabethin luona hän lahjoittaa rakkaalleen nuo laulut kirjaksi nidottuina ja sanoo niitten olevan ne kirjeet, joita Elisabeth oli niin kauan odottanut saavansa. Elisabeth on niin onnellinen Reinhardtin lahjasta, ettei tahdo näyttää lauluja kenellekään. Tällä kertaa Elisabeth tulee saattamaan Reinhardtia ja ojentaa junan ikkunasta Reinhardtille kuvansa, jonka alle hän on kirjoittanut ”Rakkaalle Reinhardtilleni uskollisuudella, Elisabeth”.
Vuoteitten vieriessä Reinhardt valmistuu Hampurin konservatoriosta. Reinhardtin lauluista tulee tunnettuja maailmalla ja jatko-opintojensa aikana Roomassa hän saa ikäväkseen kuulla laulunsa sovitettuna italialaiseen tyyliin. Lauluesitys on kauniisti kuvattu. Se tapahtuu saksankielisen wikipedian mukaan raunioituneen Maxentiuksen basilikan suojiin rakennetulla ulkoilmanäyttämollä. Yleisöä on pienen katsomon ulkopuolellakin pilvin pimein. Vaikka Reinhardt onkin tyytymätön uuteen sovitukseen, kelpaa hänelle kauniin laulajattaren syli ikuisen kaupungin tähtien alla.
Elokuva huipentuu Reinhardtin vierailuun Immenseessä. Elisabeth on odottanut häntä kauan, mutta ihan ikuisuuksiin ei uskollisuus ole riittänyt. Naapurin Erich on saanut hänet puolisokseen. Hänen kanssaan Elisabeth elää kuin kanarialintu kultaisessa häkissä. Reinhardt saapuu myrskynä, joka tempoo Elisabethia omakseen juurineen. Vaan ovatko Elisabethin jalat takertuneet Immenseen lumpeitten pitkiin varsiin? Jättääkö hän Erichin valmistamaan munkkilikööriä ja hoitamaan seine saftige Biene? Voiko Erich vielä voittaa Elisabethin rakkauden?
Elokuva pelaa siis symboliikalla, jota minun liikkaava kuvaukseni ihan vähäsen vaan spoilaa. Kerroin tämän kaiken, koska haluaisin huomauttaa, etteivät varmaankaan kaikki 1940-luvun alun saksalaiset elokuvat houkutelleet nuoria miehiä rintamalle kuolemaan sankareina isänmaan puolesta. Kuka hitossa sellaista maata haluaisi puolustaa, jossa ei viihteeksi muuta tarjottaisi kuin kuolemankaipuuta! Ei, kyllä immeinen muuallakin kuin Immenseessä kaipaa romantiikkaa enemmän kuin multaa ja kotoisen kirkkomalmin sointia. Lumpeenkukka on elokuvan kehyskertomuksen tunnus. Se kuvastaa paitsi ihmisen juuria myös nuorta, viatonta, puhdasta rakkautta, joka ei vuosikausia odottamalla parane.
Katselin elokuvan Youtube-palvelusta. Se on värielokuva, joka restauroitu vuonna 2016 upeasti. Kesto 94 min.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti