tiistai 24. toukokuuta 2011

Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet

Eeva-Liisa Mannerin runokokoelma Kuolleet vedet, vuodelta 1977, sisältää alaotsikon mukaan ”Sarjoja yleisistä ja yksityisistä mytologioista”. Huomasin mytologia- ja uskontoviittaukset jossain vaiheessa runoja lukiessani ja sitten vasta huomasin tuon alaotsikon. Ihan kaikkia viittauksia en varmasti ymmärtänyt, en edes kaikkia niitä, jotka oli nimetty. Lisäksi ymmärsin varmaan aika liudan aivan väärin. En voi kuin tulkita runoja omista lähtökohdistani, puutteellisista, myönnän kernaasti.

Usein toistuva vertauskuva runoissa on peili, joka on rajalinja kahden maailman, Jumalan maailman ja maanpäällisen elämän, välillä. Peilin läpi voi kurkottaa tuolle puolen todellisuutta. Pidän tästä symboliikasta, jota runoilija kokeilee oikein- ja nurinpäin. Absoluuttisen valon mustan aukon kautta voi pudota pimeästä peilin tuolle puolen. Järven pinta on peili, joka heijastaa avaruuden. Mannerin runoissa ovat läsnä uni, peili, savu, matkanteko ja sen loppuminen. Tärkeällä sijalla on myös kaipuu yhteyteen jonkin mystisen kanssa. Kuu lähettää kirjeen, nousee punaisena ja kääntää pimeän puolen, kun näkee mitä on tapahtunut – joku on kuollut, murhattu.

Johanneksen evankeliumin 1. luvun 5. jakeessa sanotaan: ”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” Mannerin runossa Contradiction ”valkeudessa loisti pimeys”, jota valkeus ei käsittänyt. En saa ihan kiinni minäkään, mitä runoilija tässä tarkoittaa, ehkä sitä, että jotkut luulevat aina tietävänsä paremmin, olevansa oikean uskon airuita?

Ehkä eniten tykkäsin runosta, jonka kertojana on Marie Thérèse Paradis (18), sokeudesta ”parannettu”, joka on pettynyt näkemäänsä ja kaipaa takaisin sokeuden maailmaan, sillä ”kuva on vain heijastus, pimeys mietiskelyn syvempi kaihdin.” Hyvään menoon runoilija syttyy myös sinä-muotoisessa runossa El Rossinyol, jossa seinät kaatuvat päälle tavalla ja toisellakin, mutta kaikeksi onneksi sentään ritari ratsastaa ohi ja saa runoilijan huokaamaan: ”ole onnellinen: siitä että hän on ritari, ja että hän ratsastaa ohi.”

Runokokoelman lukeminen ei suju ihan yhtä kevyesti kuin sarjakuvalehden läpilukaisu. Sen vuoksi en tiedä voinko oikeastaan sanoa muuta kuin vasta silmäilleeni tätä teosta. Vaikea on myöskään sanoa kauanko lukeminen kesti, kun kirjaa on alunperinkin lukenut lomittain romaanien kanssa ja sitä paitsi lukeminen jatkunee vieläkin jonkin aikaa.

PS. Kokoelman lopussa on jostain syystä mukana ruotsalaisen Tomas Tranströmerin kymmenen runoa otsikolla ”Salaisuuksia tiellä”. Ehkä Eeva-Liisa Manner on kääntynyt ne runot? Asiasta en kirjasta löydä mainintaa eikä runojen mukanaoloa selitetä muutenkaan. Kieltämättä Tranströmer käsittelee näissä runoissa samankaltaisia uneen ja mystiseen toiseen maailmaan liittyviä teemoja. Ymmärrän Tomaksen runoista vielä vähemmän kuin Mannerin runoista. Ehkä parin runon kyytin (Lissabon ja Caprichos) jotenkin kykenen, mutta enimmäkseen menee minulle turhan hankalaksi.

2 kommenttia:

  1. Manner tosiaan käänsi Tranströmerin runoja kokoelman täytteeksi.

    VastaaPoista
  2. Näin olen jälkeenpäin laskeskellut asian olleen, vaikkei sitä suoraan kirjassa mainittukaan. Ehkä asiasta oli kerrottu kansipaperissa, jota kirjaston kirjasta ei löytynyt?

    VastaaPoista