Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Yrjö Kokko kirjoitti sadun Pessi-peikosta ja Illusia-keijukaisesta vuonna 1944. Hän palveli tuolloin maataan jatkosodan rintamalla upseerina. On vaikea sanoa, onko Pessi ja Illusia tarkoitettu saduksi aikuisille vai lapsille. Kirjassa kerrotaan, että kirjailija sai aiheen satuun talvisen automatkan aikana. Hän kirjoitti tarinan rungon yhdessä yössä. Sen oli tarkoitus toimia hänen lapsilleen suunnittelemansa joululehden eräänä osana. Sadun lomassa kirjailija kertoo myös sodan tapahtumista, niin että kirja on siten myös eräänlainen kertomus sodasta. Jos tarinan näkee lastensatuna, sen tarkoitus lienee sodan osalta kertoa lapsille, että sodankin aikana luonto elää omaa elämäänsä, ihmisten väliset taistelut eivät tuhoa koko metsän elämää, niin että sodasta huolimatta toivo jää jäljelle. Aikuisille sodan mukana olo sadussa on irvokas muistutus ihmisen itsekkäästä, elämää hävittävästä toiminnasta. Aikuinen lukija löytää kirjasta paljon moitetta niin sotaa kohtaan kuin yleensäkin ihmisten keskinäistä käyttäytymistä kohtaan.

Sateenkaarella onnellisen elämänsä viettänyt Illusia on keijukaisneito, joka saapuu karjalaisen vaaran juurelle. Hän kohtaa siellä peikkopoika Pessin, joka on osaksi pessimistien sukua. Illusian isä taas on nimeltään Illusion. Pessi ja Illusia ystävystyvät ja sattuneesta syystä Illusia ei pääse takaisin kotiinsa, sillä alkukesä on kuiva eikä sateenkaarta ilmesty taivaalle. Tilanne pahenee vielä dramaattisesti, kun Ristilukki leikkaa siivet nukkuvalta Illusialta ja tämä on pakotettu unohtamaan kotiinpaluunsa. Kaiken huipuksi vaaran takana on jatkosodan rintamalinja, joka tuo lisämausteensa tarinaan.

Satu etenee yksittäisten tarinoitten kautta. Jokaisessa tarinassa esitellään yksi tai useampia metsän eläimiä tai kasveja. Tarinoitten sävy vaihtelee hieman. Kertoja tuntee perinpohjaisesti luonnontiedettä, tarinoissa vilahtelevat tieteelliset nimet, yksityiskohtaiset lajinmääritykset ja muuttolintujen talvehtimisseudut. Lastensadun tiedoiksi niissä on usein liikaakin. Kerronta muuttuu paikoin oppimestarimaiseksi, juoni etenee hieman laskelmoidun tuntuisesti aisoposmaisia opetuksia tavoitellen.

Mielestäni kerronta on parhaimmillaan, kun kirjailija unohtaa hetkeksi luonnontieteen ja päästää satusedän itsessään valloilleen. Ensimmäisen kerran näin tapahtuu tarinassa Ristilukista. Nimihahmo Ristilukki ei olekaan pelkkä hämähäkki, hän on kudontataiteen syvällinen tuntija, joka on jäänyt toiseksi vain Illusian isälle, Illusionille, vanhalle opiskelutoverilleen. Tämäkin tarina sisältää varmasti luonnontieteellisiä faktoja, mutta onneksi ne eivät pääse tukahduttamaan kerrontaa. Syntyy pahan kaunis tarina viattomuudesta, jolta leikataan siivet.

Jatkossa kirjan kerronta silmikoi vähä vähältä koko vaaran eläinkunnan satuun mukaan, mutta vasta kun mukaan tulevat biisami, närhi ja Surnia-pöllö sekä varsinkin Lumikko, kerronta saa siivet alleen ja etenee sujuvasti kohti loppuaan. Satu saa päähenkilöitten kannalta onnellisen lopun. Kirjailija on kuitenkin liittänyt loppuun myös oman kertomuksensa. Paljastuu että hän saa rintamalta työlomaa peräti kaksi kuukautta. Mutta hän ei saa lomaa kirjoitellakseen satuja. Kirjailija on lääkäri, hän menee takaisin omalle paikkakunnalleen harjoittamaan lääkärintointaan. Siellä, kodin turvallisessa ympäristössä, vaimon ja lasten seurassa, satu lopulta päättyy.

Kirjaa lukiessani olin välillä hämilläni lukiessani kuvausta sodasta ja sotilaista. Vähän kerrassaan kuitenkin minusta alkoi tuntua, että sodan mukana ololla tarinassa oli terapeuttinen tarkoitus. Sota oli tosiasia. Tämä satu ei sotaa ihannoi, eikä vähättele, se korostaa sitä mahdollisuutta, ettei ihmiskunta enää pilaisi luontoa sotimalla. Satu toimii myös lohdutuksena niille, jotka kuvittelevat, ettei luonto voisi millään toipua nykyaikaisen sodankäynnin tuhoista. Tuhoutuneen osuuskaupan lämpöpatterissa pesivä lumikkoperhe on siitä eräs osoitus.

Minulta meni lukemiseen viitisen päivää. Välillä pestiin anopin matot ja minä silpaisin sen homman päätteeksi kunnon kumarat, missä kaikessa meni ainakin yksi päivä toipumisineen. Kirjaa lukiessa tuli mieleeni toisen Yrjön, nimittäin Yrjö Jylhän runokokelma Kiirastuli. Sekin on kirjoitettu osin sodassa, tosin talvisodassa. Siitä seuraavaksi.