Charles Dickens: Joululaulu

Charles Dickens (1812 – 1870) oli englantilainen kirjailija. Hän kirjoitti vuonna 1843 lyhyen kertomuksen nimeltä A Christmas Carol, in Prose: Being a Ghost Story of Christmas. Tarina on suomennettu useita kertoja ja joka kerta hieman eri nimiseksi. Lukemani suomennoksen on tehnyt Tero Valkonen vuonna 2001.

Joululaulu on taitavasti rakennettu kertomus, jossa joulun juhlimiseen nuivasti suhtautuvan miehen kautta seurataan 1800-luvun Englannin jouluperinteitten pinnallista, ulkoista olemusta kuin myös hahmotellaan joulun syvempää merkitystä.

Työkseen ehkäpä rahanlainausta harjoittava Ebenezer Scrooge on tarinan päähenkilö. Tarinassa käy ilmi, että Scrooge omistaa pienen liikehuoneiston Lontoossa. Hänen pitkäaikainen yhtiökumppaninsa on kuollut seitsemän vuotta sitten ja Scrooge hoitaa liikettä oman mielensä mukaan apunaan nuori kirjuri Bob Cratchit, joka saa alati pelätä potkuja sydämettömän isäntänsä pienimmästäkin oikusta. Scroogella on sisarenpoika, joka käy toivottamassa enolleen hyvät joulut, mutta eno ei lämpene asialle. Hänen mielensä täyttävät liiketoimet, rahasta on muodostunut Scroogen elämän ainoa merkitys. Scrooge on sisäänpäin kääntynyt vanha, kärttyinen mies, jota muut ihmiset kavahtavat, mistä seikasta Scrooge on vain tyytyväinen. Hän haluaakin elää omissa oloissaan joulunkaltaisesta humpuukista piittaamatta. Pitkin hampain Scrooge päästää ainoan alaisensa yhden päivän lakisääteiselle joululomalle, kun jouluaattona työpäivä on saatu päätökseen. Goottilainen kauhu käynnistyy Scroogen nähdessä synkän kotinsa kolkuttimessa kuolleen yhtiökumppaninsa kasvot.

Kummitustarinalle on siis jo luotu kyllin kalseat puitteet, mutta kirjailija yllättää lukijansa asettamalla itaran Scroogen vapisemaan haamujen edessä. Menneitten, nykyisen ja tulevan joulun henget pakottavat Scroogen katsomaan elämäänsä uudelleen, päättämään onko hän se mies, jollaisena haluaa tulla tunnetuksi. Kirjan ratkaisu saattaa vaikuttaa lukijalle ilmeiseltä, mutta tarina ei silti ole liian sadunomainen, vaan sen voi lukea syvällisemmässäkin valossa.

Vaikka Dickensin tarina sijoittuukin jouluun, ei kristillinen joulu ole kuvauksessa kovin vahvasti mukana. Joulukirkko toki mainitaan, Bob Cratchit käy kirkossa raajarikon poikansa kanssa, ja isälleen poika kertoo toivoneensa, että ihmiset hänet nähdessään muistaisivat joulupäivänä kuka sai rammat kävelemään ja sokeat näkemään. Pääasiassa joulu näyttäytyy Dickensin kertomuksessa kuitenkin vapaapäivänä, juhlahetkenä arkisen työnteon vastapainoksi. Jouluun kuuluvat hyvät, yltäkylläiset ateriat, harvinaiset herkut, laulut ja leikit, koristeet ja hienot vaatteet sekä ennen kaikkea yhdessäolo. Toisaalta kirjassa käy toistuvasti ilmi se tosiseikka, että joulun aika talven keskellä on rankkaa aikaa niille, joilla ei ole mitään. Köyhien auttaminen, heikoimpien muistaminen hyväntekeväisyyden kautta pilkistelee jatkuvasti niin riveiltä kuin rivien välistä.

Joulun henget siis puhuttelevat Scroogea, mutta mitä ovat nämä joulun henget? Onko kyse omantunnon kolkutuksesta kolkuttimesta lähtien? Onko kyse vanhenevan ihmisen äkillisestä henkisestä pehmenemisestä? Vai voisivatko joulun henget tarkoittaa jotakin sanalla sanoen hengellistä? Tahtooko Dickens nimeltä mainitsematta puhua Pyhän Hengen kosketuksesta? Joka tapauksessa Scrooge päätyy elämäänsä tarkastellessaan ratkaisuun, joka sopii erinomaisesti yhteen kristillisen opin kanssa. Omaisuudestaan jakaminen kuulostaa Johannes Kastajan opetukselta, jonka mukaan ylimääräisen ihokkaan voi lahjoittaa sille, jolla ei ihokasta ole lainkaan.

Kirjassa on 111 sivua ja sen lukemiseen minulta kului yksi päivä.