Samuli Paulaharju (1875 – 1944) oli itseoppinut, intohimoinen kansanperinteen kerääjä, joka kirjoitti lukuisia, ajan saatossa yhä arvostetumpia teoksia vanhoista kansantavoista ja uskomuksista. Hänen kirjansa Tunturien yöpuolta, vuodelta 1934, on sikäli poikkeus tekijänsä muusta tuotannosta, että se on fiktiivinen tarinakokoelma, joka toki perustuu perinteen keruussa karttuneeseen aineistoon.
Tunturien yöpuolta sisältää 15 mystistä tarinaa, jotka sijoittuvat kaikki Lappiin. Puolet tarinoista tapahtuu metsä-Lapissa, outamailla ja tuntureilla ja toinen puoli Ruijassa, meren äärellä Norjan alueella. Merellinen puoli tarinoissa oli minulle yllätys, joka vaikutti tarinakokoelmaan oikein piristävästi. Koska Suomi nykyisin ei ulotu Ruijanmeren rannoille asti, ei Lapista ihan ensimmäiseksi minulle tule merimaisema mieleen. Paulaharjun kerronnassa manner-Lapin aapasuot vaihtuvat luontevasti Ruijanmeren aapaan.
Kokoelman tarinoita yhdistävä tekijä on paitsi Lappi, myös yliluonnollisen kohtaaminen. Jotkut tarinoista käyvät kummitusjutuista. Esimerkiksi tarina Raunan Piera taajoo manalaisen kanssa käy hyvinkin kummitusjutusta, nykyään manalaisesta käytettäisiin kai nimitystä zombie. Monesta tarinasta löytyy kauhukertomuksen aineksia, mutta jotkut kääntyvät myös muistuttamaan satua, kuten suosikkini Haavruuva huutaa, joka kertoo kylmästä, valittavasta merenneidosta ja aapamiehestä (merimiehestä), joka häneen ihastuu.
Paria tarinaa lukuunottamatta yhdistävänä tekijänä kertomusten välillä voi nähdä myös tarinan päähenkilön halun kohota muita ylemmäksi, pyrkimyksen parantaa asemaansa. Vaikuttaa siltä, että Lapissakin on ollut vaarallista yrittää kohentaa elämäntilannettaan laillisillakaan keinoilla. Tarinassa Pounu-Lassin otrinki on liikaa se, että köyhä aapamies hankkii itselleen oman paatin. Metsän pelästyttämä taas yrittää yöpyä toisen rakentamassa, autioituneessa kodassa. Useammin ihmiset joutuvat henkimaailman vainon kohteiksi omasta syystään. Syy voi tuntua vähäiseltä, hakkuupölkky voi unohtua yöksi keskelle pihaa tai tunnettu noita voi provosoitua keittämään kalaa ja lintua samassa padassa. Tietysti pahempiakin rötöksiä tarinoissa tehdään ja sen mukaiset ovat sitten seuraamukset.
Paulaharju on valinnut kertomuksiinsa huomattavan määrän murteellisia ilmauksia, jotka kyllä jonkin verran hidastuttavat lukemista. Kirjoittajan innostus lappalaiseen puhekieleen on ymmärrettävää, mutta se kyllä pilkkoo lukukokemusta, kun pitää tavan takaa käydä kurkistamassa kirjan lopussa olevaa sanastoa. En tiedä millaisen vaikutelman nämä tarinat synnyttävät alkuperäisessä muodossaan. Paulaharjun tarinakokoelmaa on kuulemma käännetty muutamalle kielelle. Luulisi että saame ja norja olisivat olleet ensimmäisten käännösten kielet, mutta Kainun institutin (Kvensk Institutt) sivuilla mainitaan, ettei Paulaharjun teoksia ole käännetty norjaksi. Tietoja saamenkielisestä käännöksestä en myöskään löytänyt. Tuskin näihin seikkoihin silti mitään yliluonnollista liittyy, vaikka kukapa sitäkään tietää?
Mainitsen vielä, että lukemani teos oli vuodelta 1977 ja siihen on upean kuvituksen tehnyt Urpo Huhtanen. Tämän selostuksen kuvat olen itse väsännyt.
Käytin tämän 194-sivuisen kirjan lukemiseen neljä päivää.
Olipa hauskaa löytää jonkun toisenkin bloggaus tästä kirjasta. Luin tämän vasta ja juuri bloggasin. En oikein innostunut kuin muutamasta novellista, ja nyt hieman harmittaa, että luin uudemman painoksen, enkä tuota sinun lukemaasi, jossa olisi ollut hieno kuvitus.
VastaaPoistaKuvitus on tosiaankin hieno. Harmi kun en edes kansikuvaa rohjennut tähän laittaa. Arvelin siihen aikaan, että ei niitä ilman lupia saisi julkaista. Nykyään en ole enää niin varovainen.
Poista